Hyvä ihminen

Kevät, linnunlaulu, kukannuput, seinän vieressä tuuleton aurinkoinen paikka. Kesään on reilu kuukausi. Odotamme omenapuun kukkia, kesäjuhlia, lasten lomaa ja shortsikelejä. Minun opiskeluissani on tiiviin rutistuksen aika, kunnes juhannuksen jälkeen keskityn lukemaan klassikoita kesäksi. Päivät soljuvat silti ystävällisesti, elämässäni on rauhallista, lämpöistä, vaikka ei hiljaista. Hyviä ihmisiä.

Olen tottunut pärjäämään itse. Ei ihan yksin, mutta pitkälti omin voimin kuitenkin. Avusta on pitänyt vähintäänkin maksaa. Olen itse mielelläni auttanut muita, se on tuntunut luonnolliselta. Vastaanottamaan apua en kuitenkaan ole tottunut. Onkin ollut hämmentävää ja ihanaa opetella. Pelkkä ajatus, että joku auttaa minua, on ollut suuri. Melkein riittävä. On tuntunut, että se riittää. Muuta ei oikeastaan tarvita kuin tieto, etten ole yksin vastuussa.

Olen oppinut jotain, mikä on varmasti tärkeä oppi elämässä. Ja se on, että tärkeää on vain hyvä sydän. Muilla asioilla ei ole väliä. Jos sinulla on rakkautta, sen mukana on kaikki. Aito rakkaus ei esitä ehtoja, ei vaadi tuloksia. Ja on totta harmaassa ja arkisessakin.

Voiko minulle käydä näin hyvin? Sitä kyselen itseltäni. Mutta siltä näyttää. Kiitollisuus versoo hiljaa minussa. Elämälle kiitos.

Perintöongelmat

Olen jo pitemmän aikaa sitten oivaltanut mielestäni kiinnostavan ilmiön ihmiselämässä. Oivalluksesta on ehkä osin syytä kiittää Tommy Hellstenin kirjoja, joita olen lukenut useampia vuosien varrella. Muutama löytyy hyllystäkin. Hellsten puhuu nimittäin sukujen periytyvistä ongelmista. Toimintamalleista, jotka kulkevat sukupolvelta toiselle. Malleista, jotka saamme verenperintönä, opimme vanhemmiltamme ja muulta lähipiiriltämme. Näitä tapoja toimia ei ole helppoa katkaista, vaikka ne olisivat miten vahingollisia, älyttömiä ja turhia. Toki ehkä periytyy hyväkin, ei sillä, mutta paha se vasta periytyykin.

Hellstenin mukaan periytyy alkoholismi, väkivalta ja ylitiukka uskonnollisuus, ja nuo kolme vuorottelevat, ovat saman ilmiön eri puolia. Minun oman havaintoni mukaan periytyy myös tunnekylmyys, etäisyys lasten ja vanhempien välillä, puhumattomuus, kulissien pito ja muu teeskentely. Suvun suhteissa periytyy tyytymättömyys ja pettymys omiin lapsiin, kyvyttömyys yhteyden ja läheisyyden pitoon, valta-asetelmat, kilpailu ja suosikkijärjestelmät lasten tai muiden sukulaisten välillä ja niin edelleen.

Kun oma isä toimi itseä kohtaan näin, tahtomattanikin päädyn toistamaan samaa. Kun äiti puhui aina rumasti minusta, samaa vähättelyä ja arvostelua jatkoin. Minusta on riipaisevaa huomata, miten kyvyttömiä ihmiset ovat ymmärtämään omaa käytöstään, kyvyttömiä muuttamaan kulkua ja suuntaa. Luisumme suvun tuttua latua, vaikka kuinka aioimme muuta. Niin vain käy.

Muutos. Se kuitenkin on mahdollista, vaikka ei ole koskaan helppoa. Muutos ei tule laiskanpulskeasti päättämällä. Se vaatii ravistelua, kipeää peiliin katsomista ja pimeiden puolien myöntämistä, kohtaamista. Useimmat eivät siihen edes pysty. Se on vain niin, että kaikkien kyky ei riitä. Jokainen sukupolvi tekee silti jonkun asian edellistä paremmin, sanoi eräs asiaa pohtimaan joutunut ystäväni. Toivon niin. Ihan meidän kaikkien takia.

Luonto tikanpojan

Isänpäivän aatto. Kaupungilla käveli nuori isä kahden lapsensa kanssa. Nuorempi istui vaunuissa ja kiljui niin, että katu raikui:"isi, isi!" "Joo", lapsen isä vastasi. Tulin hyvälle mielelle. Lapsi huusi huutamisen ilosta, ilman mitään epäilystä, etteikö isä olisi siinä. Niin lapset huutavat. Isää tai äitiä.

Minun isäni teki reissutyötä, kun olin pieni. Oli viikot poissa, viikonloppuina väsynyt. Isä jäi minulle etäisemmäksi kuin äiti. Muistan ne muutamat hiihtoretket, soutelut ja marjareissut melko tarkkaan, jotka isän kanssa pienenä olin. Isäni tuli isäksi kuten monet tuon ajan isät, ainakin niissä piireissä: nuorena, koska luonto tikanpojan. Tai toisin ilmaistuna: koska Luoja loi. Vanhemmuus oli hänelle perheen elättämistä. Olihan sitä siinäkin. Ehkä olisi halunnutkin olla enemmän läsnä, mutta olosuhteet ja oman isänsä malli olivat sellaiset. Nyt ajateltaisiin, että vanhanaikaiset.

Minun lasteni isä on perheen arjessa läsnä. Niistää ja pyyhkii siinä, missä äitikin. Ottaa vastaan kiukut, pettymykset, ilot, odotukset. Ei ole helppoa sekään. Minun lapsilleni isä on elämässä läsnä, todellinen. Lapsilleni se on normaalia, tavallista. Ansaitseeko siitä sankari-isän viittaa, jos ei äitikään? Varmaan on niin, että vasta tämä sukupolvi on täysin tasa-arvoinen.

Pikkulapsiperheessä elämä on hullunmyllyä. Isänpäivänäkin. Kakkua ei ole, ei maistu meille. Syömme jäätelöä. Juhlasta en tiedä, mutta yksi on varmaa. Se oli elämän paras päivä, kun meistä tuli vanhempia. Se onni kantaa ja kestää.

Lapsiperhearkea

Syysloma oli ja meni. Elettiin arkea ja juhlaa. Molemmissa omat rankkuutensa, niinkuin elämässä pikkulasten kanssa aina. Herätään aikaisin kukonlaulun aikaan, ollaan kipeitä, väsytään, ei haluta nukkua, ollaan nälkäisiä, ei haluta syödä, pestään, puetaan, kaadutaan ja tulee itkua, leikitään ja nauretaan. Pikkulapsiperheessä tunteet ja tunnelmat vaihtelevat laidasta laitaan saman päivän aikana.

Toisen lapsen kanssa tuo kaikki sujuu jouhevasti ilman suurempia jännityksiä, koska kaikki on jo tuttua. Toisaalta tekemistä on tuplasti. Lapset myös tappelevat. Kolmannen kanssa on kuulemma vielä helpompaa. En ehkä kuitenkaan tule ottamaan siitä selvää koskaan.

Meillä kotityöt ja lastenhoidot on jaettu aika tarkalleen tasan puolisoiden kesken. Olen ymmärtänyt, että näin on yleisesti nykyään perheissä, mutta ei toki varmastikaan kaikilla. On ollut aikoja, että jompi kumpi on ollut vähemmän kykenevä osallistumaan joihinkin töihin. Olemme silloin pystyneet joustamaan ja ottamaan enemmän vastuuta toisen osuudesta. Äitiyslomalla tilanne työnjaossa hieman muuttui, kun olin kotona lasten kanssa enemmän ja minulla oli siten aikaakin kotiin liittyville jutuille. Nyt olen taas töissä ja pakerramme puoliksi tätä kotityöpäivää leipätyön jälkeen.

Tietysti meillä on jonkinlaista työnjakoa. Toinen tekee useammin ruokaa, toinen tekee lähes aina pyykkihommaa. Toinen vaihtaa yleensä aina renkaat, toinen huolehtii pihatyöt. Tuo työnjako on tullut pitkälti mielenkiinnon tai ei-mielenkiinnon pohjalta. Jos toista kiinnostaa leipominen ja toista ei, ei liene epäselvää, kumpi leipoo.

Onhan tämä arki usein väsyttävää meille molemmille. Voimia on tärkeää kerätä irtiotoilla silloin tällöin yhdessä ja erikseen. Liikuntaa, ystäviä, omaa aikaa. Minä koen, että työn ja kodin asioiden yhteensovittaminen on tänä syksynä sujunut hyvin. Olen iloinen, että niin monet asiat ovat nyt sujuneet hyvin.

Arkienkeleitä

Heikosti ja vielä vähän heikommin nukuttujen lukuisien öiden jälkeen arkipäivistä selviäminen vaatii priorisoimista. Ei pysty, ei jaksa, ei kykene kuin välttämättömän. Työt ja arkiset kotityöt, jotka on pakko. Ei siinä oikein voi kukaan auttaa. On vain odotettava, että yöhuutaja kasvaa.

Mutta kyllä se lohduttaa ja ilahduttaa, kun minulle ojennetaan purkki hilloa ja pussillinen omenoita. "Ja jos mitenkään voin auttaa, ni sanot vain". Kiitos kiitos kiitos. <3

Kun oikein silmiin katsotaan

Viime aikoina olen saanut oivalluksia. Olen alkanut ymmärtää asioiden toisen puolen, hyvän puolen. Nähdä sen, että jossakin nopeasti ajateltuna kurjassakin asiassa voi piillä siunaus, jonka ymmärrän vasta myöhemmin. Lapsuudenperheeseeni liittyy monta tällaista oivallusta viime aikoina. Olen tajunnut, että lapsuuteni köyhyys, perheeni asemattomuus ja se, että kasvoimme jokseenkin syrjässä muusta suvusta, on myös hyvä asia.

Me saimme kasvaa vapaana paineista, että pitäisi olla joku, tulla joksikin. Että pitäisi saavuttaa jotain, yltää johonkin tai ansaita tietyn verran, että kelpaisi. Ei, sellaisia paineita minun lapsuudenperheessäni ei ollut. Riitti hyvin, että opiskeli mieleisensä ammatin, pääsi töihin, perusti perheen, asui ja sai ruokaa pöytään. Kyllä, äitini toivoi, että opiskelisin opettajaksi, ja niin teinkin, ehkä enimmäkseen äidin toiveesta, mutta elämä on nyt osoittanut, että se oli viisas ratkaisu.

Suurperheessä kasvaminen ei päästä ketään perheenjäsenistään helpolla. Se on selvää, että epäkohtia oli, niistä olen kirjoittanut aiemmin varmasti riittävästi. Mutta hyvää, sitäkin on paljon. Meidän perheessä osataan keskustella. Ei tarvitse hyssytellä ja piilotella, nyt sanotaan asiat halki. Joskus riidellään, mutta myös sovitaan. Eri mieltä ollaan, eikä se uhkaa sukulaissuhdetta. Toistemme puolia pidämme, ja asiasta saa jokainen kritiikkiä ja neuvoja, joita voi noudattaa tai olla noudattamatta. Minun sukuni on värikäs ja niin on hyvä. Olen oppinut arvostamaan näitä asioita perheessäni valtavasti.

Häpeä. Voisi ajatella, että lestadiolaisperheessä hävettäisi meitä pois poikenneita, mutta sitäkään en ole kokenut. Suurperheeseen mahtuu kaikenlaista, sattuu ja tapahtuu. Meidän perheessä kärsii mokata ilman, että sen jälkeen ei ääneen mainittaisi. Perheelleni voi huoletta kertoa, että rahat on loppu, että väsyttää, että ei jaksa, ilman että joutuisi jotenkin suvun häpeän kohteeksi, mustaksi lampaaksi. Toisenlaisiakin aikoja on ollut, mutta ihanaa, niistä voi oppia. Eivät mene perhekriisitkään hukkaan, niissäkin on oma oppinsa.

Monta hyvää oppia olen kotoa saanut. Niiden arvon ymmärrän, ja se kasvaa, kun aikuistun. Nousee kiitollisuus, ja se kasvaa hiljaa. Joissakin asioissa, lopulta aika tärkeissä asioissa, meni niinkuin pitikin.

Sisaruskateutta

Kun pikkuveli tuli perheeseen, tytär oli äärettömän mustasukkainen monta kuukautta. On edelleen, mutta ei ehkä enää niin äärettömän. Isän ja äidin jakaminen pikkuveljen kanssa oli kolme ja puolivuotiaaksi yksinoikeudella nauttineelle kova paikka. Jonkinlainen pohjakosketus oli vauvan ristiäisten aikaan. Pappi oli tullut käymään, oli tarkoitus keskustella kastemessusta ja suunnitella lauluja ja tekstejä. Tai olisi ollut, mutta keskustelusta ei tullut mitään, sillä tytär oli aivan pitelemättömän raivon vallassa. Hän istui sylissäni täysin ilman kiinni pitämistä, mutta huusi ja kirkui, että häneen sattui ja löi minua, äitiään. Arvelen, että mustasukkaisuus oli niin raju tunne hänelle, että se tosiaan tuntui kipuna. Lapselle aiheutti kipua, että hän ei enää ollut talon keskipiste, ainoa lapsi. No, vauva tuli kastetuksi vähemmälläkin keskustelulla. Ajattelin lämmöllä tuota tuttua pappia keskustelun jälkeen. Kaikkeen ne papitkin työssään joutuu.

On ollut huvittavaa, ja vähän hämmästyttävääkin huomata, miten pikkuvelikin osaa jo nyt olla mustasukkainen, kateellinen huomiosta siskolleen. Suu menee viivaksi, jos äiti kutittelee isosiskoa. Katseen ja vauvankielen viesti on selvä, vaikka pikkuveli ei vielä pahemmin puhu. Jo alle vuoden ikäinen osaa olla mustasukkainen vanhempien huomiosta. Sisaruskateus on siis mitä luonnollisin tunne, joka kuuluu lasten elämään, kun perheessä on useampi lapsi kuin yksi.

Ennen pikkukakkosen syntymää mietin, että rakkautta ei ole lapsille yhtä paljon vaan on rakkautta. Esikoiselle ei siis koskaan sanottu, että häntä rakastetaan yhtä paljon kuin pikkuveljeä. Lapsen maailmassa se olisi tarkoittanut vähempää kuin aiemmin. Molemmat lapset ovat minulle yhtä rakkaita, kun aikuisten kesken puhutaan, joten ajattelen, että rakkaus vain lisääntyi toisen lapsen myötä.

Tosiasiassa elämässä on kuitenkin niin, että aina kaikki perheen lapset eivät ole yhtä rakkaita. Se on tabu asia, että vanhemmilla voi olla suosikkilapsia. Lapsena joku pääsi aina helpommalla, tai ainakin tuntui, mutta aikuisenakin voi olla suosikkeja. Suosikkilapsen kohtelu herättää herkästi pahaa verta muissa sisaruksissa. Kyllä sitä toivoisi, että itse pystyisi aidosti rakastamaan ja olemaan läsnä, antamaan aikaa, molemmille. Tasapuolisinkin kohtelu jättää silti aina sijaa sisaruskateudelle.

Kuntosali-ilo

Voi mikä onni ja autuus, kun olen taas päässyt kiinni liikkumiseen. Pitkään tuntui, ettei kunnon liikunnan harrastaminen ole mahdollista, koska lapset. Käytäntö on osoittanut, että on mahdollista -ainakin näin kesällä- hyvinkin. Ostimme mieheni kanssa kesäloman loppuun jatkuvat salikortit ja olemme käyttäneet niitä paljon. Vuorotellenhan siellä on käytävä, sillä mikään lapsiparkki ei pitele meidän lapsia, valitettavasti. Mutta siitä ei lannistuta. Pikkulapsiperheen molempien vanhempien kuntoilun järjestäminen yli kolme kertaa viikossa on haastavaa, mutta ei silti mahdotonta.

Treenaaminen on kiitollista hommaa, sillä tuloksia tulee nopeasti. Ihan mahtavaa huomata, että hahaa, pystyn tähän liikkeeseen jo näin hyvin. Ilo on myös tuntea, että lihakset vahvistuvat. Tuloksia tulee ja se motivoi. Vauvamahan häipyminen ei minulle ole kummankaan lapsen jälkeen tapahtunut plop vain itsestään, mutta tällä kertaa olen ollut kärsivällinen enkä ole antanut mokoman ahdistaa. Se on vaan aikanaan treenattava pois ja se aika on nyt. Ei se tapahdu hetkessä treenaamallakaan, mutta kaikki aikanaan. Mahasta riippumatta on ihanaa liikkua!

Vielä en tiedä, onnistuuko työ-päiväkoti-arjessa kuntoilu ihan toivomallani tavalla, mutta jotain pitää yrittää. Voihan sitä tehdä kotitreeniäkin, lenkkeillä tai käydä jumpissa, jos salikortti tuntuu mahdottomalta. Liikunta on sitä kaivattua omaa aikaa. Se myös tekee minusta mukavamman, kärsivällisemmän, joten jo perheenikin takia on parempi sovitella aikaa liikkumiseen. On tärkeää, että saa hetken olla yksin, rauhassa, ajatella omiaan ja keskittyä vain itseensä. Sitä ei pikkulapsiperheen arjessa ole liiemmälti, ellei asiaa järjestä. Yritän järjestää.

Viihdyttävää jalkapalloa

Sen jälkeen kun elämääni tuli elämäni mies kotiini tuli pysyvästi myös uusi asia: urheilu. Tuo minulle täysin uusi ja outo kuin vieras planeetta, jonka olin sanomalehdessä hypännyt yli ja sivuuttanut minua kiinnostamattomana valtaa nyt olohuoneen useiksi viikoiksi vuodessa. Olen sopeutunut. Hiihtoa ja jääkiekkoa seurasin joskus kouluaikana, mutta se jäi, kun lähdin opiskelemaan.

Niinä vuosina, joina tv ei kuulunut kotini huonekaluihin, en urheilua seurannut yhtään. Eikä kiinnostanut. Seurusteluvaiheessa taisin sitten alkaa pitkän tauon jälkeen vähän katsoa. Pitihän sitä, seurana. :)

On joitakin lajeja, jotka ovat alkaneet minua näiden muutosten jälkeen jopa ihan kiinnostaa. Jelena Isimbajevan draama seiväskisoissa jäi mieleen. Toinen on tämä nyt jo viikkoja jatkunut jalkapallo. Jalkapallo on sopivan verkkaisesti etenevä laji, jossa draama on enimmäkseen herrasmiesmäistä. Jalkapallomatsin lomassa voi jutella ja tehdä välillä jotain muutakin. Mikään urheilu ei kiinnosta minua siksi, että komeuksia tiirailisin, mutta jos on pakko valita, niin kyllä minusta jalkapalloilijat on kiinnostavampia kuin jääkiekkoilijat. Muutenkaan en jääkiekolle lämpeä: sen aggressiivinen pullistelu ei iske. Silloin teen jotain muuta.

Kun muutamia viikkoja on katseltu jalkapalloa, mieheni on sitä mieltä, että tätähän me jatkossa katsellaankin yhdessä. Njaa, voi olla, tai sitten ei. Hän joka tapauksessa katsoo, mitä tahtoo, ja minä mitä tahdon. Olen silti sitä mieltä, että on hyvä, että olemme erilaisia. Siinä voi saada vaikka vaikutteita, jotka ovat ihan hyväksi. :)

Kesälomahiukset

Elämä yllättää. Yhtäkkiä minulla onkin työpaikka syksyksi. :) Opiskelut siirtyvät odottamaan aikaa otollisempaa. Tuskin ne kokonaan peruuntuvat, mutta onhan sekin tietysti mahdollista. Olen hyvin iloinen tästä muutoksesta. Tuntuu, että tämä oli oikein, näin asioiden piti mennäkin. Kiitos elämä! Paljon on opittavaa, uutta, mutta olen intoa täynnä oppimaan.

Vietämme kesälomaa. Aika pitkälti se tapahtuu lasten ehdoilla. Retkeilemme lintutornille, kuljemme metsäpolkuja, käymme tivolissa ja uimahallissa... Serkkujen luona käymme myös. Se on lapsille tosi tärkeää. Lomareissut ovat vähissä ja kovin tavanomaisia, mutta ei se mitään. Ehkä sitten, kun he ovat vähän isompia. Kesälomaan kuuluu myös tavallinen ja tylsä, lepo. Tytär leikkii omilla leluillaan hienoja leikkejä. Ehdimme pelata palapelejä ja lautapelejä. Sadepäivänä lapsi hyppii sohvassa. Mikäpä siinä hyppiessä. :D

Olen antanut hiusteni kasvaa. Oma väri pilkistää jo pitkästi esiin. Mietin, että jos antaisi sen tulla takaisin. Kaikenlaiset lookit on jo kokeiltu, ei oikein huvita enää. Olen myös palaamassa pitkiin hiuksiin. Tuntuu, että olen monella tavalla taas entiseni, nuori ja voimakas minä. Tunnun itseltäni. Mietin vauvaa päiväunille työnnellessä, että eipä ole aikoihin tuntunut näin hyvältä. Seitsemän vuoden itseni etsintä taitaa olla ohi. Tämä tie piti kulkea, ja hyvä, että suunta on selvinnyt.

Valoja ja varjoja on elämä. Molempiin pitää suhtautua oikein. Jos kokeilisi kontrolloida yhä vähemmän ja heittäytyisi elämään. Antaisi vain mennä, luottaen että se kyllä kantaa. Tyyntyisi ajattelemaan, että niin on hyvä kuin käy. Hetkittäin saan sen kellumisen tunteen. Kuin kesäisessä hellesäässä olisi uimassa.

Puhdistautumista

Tänä keväänä siivoan kaappeja, järjestän, lajittelen, pesen ja kerään läjään pois heitettäviä kuin myös lahjoitettavia tavaroita. Tuntuu ihanalta luopua tavaroistaan. Miksi en ole luopunut näistä jo aiemmin, mitä nämä täällä tekevät? Turhaa, turhaa. Koen kotini siivoamisen myös mieltä puhdistavana. En enää pidä näitä täällä, nämä jätän jo pois, luovun ja heitän menemään. Sisustan siinä sivussa kotiani uudelleen ja huomaan, miten kivoja tavaroita minulla onkaan. En tarvitse uutta, minulla on jo. Niin ihana, kaunis koti. Rakas perhe. Olen onnekas, onnellinen.

Se, että on voimaa järjestellä kotia. On aikaa, mahdollisuus. Halua siivota ja järjestellä. Mietin sitä aikaa, kun vain työnsin tavaraa tavaran viereen. Ostin uutta, kun en löytänyt enää vanhaa. Se oli sitä aikaa. Hymyilyttää löytää kaapistaan kolmekymmentä kaunista huivia. Naurattaa. Voi minua! En tosiaan tarvitse uutta huivia. Huiveja riittää seuraaviksi vuosiksi todellakin. Tai sitten voin myydä osan pois. Täytyyhän naisen joskus joku kiva asuste saada.

Kaappien järjesteleminen vaatii aika paljon asioita, jotka ovat kohdallaan, että se onnistuu. Pikkuvauvan kanssa se ei minulta ole onnistunut. Työ on imenyt mehut minusta, en ole jaksanut. Lomallakaan en ole kyennyt. Mutta nyt minä pystyn. Olen saanut jalkani irti tahmeasta maasta. Vapautunut. Löytänyt ne omat rajani, osaan pitää niistä kiinni ja suojella itseäni. Kääntää selkäni sille, joka minua vahingoittaa. Olen saanut uutta voimaa. Tuntuu oikein hyvältä nyt.

Siispä minä heitän vanhaa tavaraa pois, monta säkillistä. Myyn, vien roskalavalle, suutarille, keräyslaatikkoon. Puhdistaudun. Elämä hymyilee.

Tunnen uuden kevään!

Kevät. Keveys. Ilo. Uudet asiat ja muutokset. Jämäkkyys, joka on tullut jäädäkseen. Oma ääni.

Linnut laulavat meidän pihapuissa. Kävelen, kävelen ja kävelen pitkiä kymmenen kilometrin lenkkejä. Hengitän kevättä, metsää, vapautta. Kävelen tuttuja rantoja, tuttuja polkuja. Muistelen, mitä siellä ajattelin. Nyt ajattelen muuta: haaveilen, odotan, toivon, kuulostelen. Aurinko leikkii rantakaisloissa. Pielisjoki liplattaa lempeästi. Ylitän sillan, jota on uusittu, mutta joka on edelleen viehättävä. Kävelen. Askel, askel, askel. Eteenpäin mennään, se on varmaa. Ja vauva nukkuu.

Hän on aurinkoinen, sydän avoinna ja hymy herkässä kaikille. Hän sanoo "höö" tuntemattomille, hymyilee hampaatonta hymyään (tai on niitä kaksi, eivät vain näy), hurmaa. Vauva Icebreaker saa aikaan keskusteluja tuntemattomien kanssa. En tunne itseäni yksinäiseksi, en enää epävarmaksi, vaan nautin. Osaan ottaa päiväunet, kun ne tarvitsen. Osaan vähentää, kun huomaan tarvitsevani vähennystä ja lisätä, kun huomaan tarvitsevani lisäystä. Ja samaan aikaan löytyy yhtäkkiä virtaa tehdä asioita, pesen ikkunat tuosta vain. Pikkuasiat eivät minua murra.

Mietin, että on se jännä, että meistä, minusta ja miehestäni, tulee näin ihania, täydellisiä lapsia. Hymyilyttää itseänikin äidin ylpeyteni, johon ei ole vastaansanomista. Olen ylpeä lapsissani kaikesta. Miten he oppivat, mitä he tekevät, miten he kasvavat. Uhmakas nelivuotiaskin on kaikessa ärsyttävyydessään ihastuttavan vahvatahtoinen, niinkuin tyttölapsen pitää ollakin. Pikkukakkonen näyttää heti itsestään puolia, joita esikoisessa ei ole oikein vieläkään: hän on hoivaaja. Hoitaa nukkea, itkee empatiasta herkästi ja kovaa. Ihanaa, minulla on hellä ja hoivaava pikkuinen, niinkuin poikalapsen pitää ollakin. Ja tietysti, rakastan heitä valtavasti.

Suru, se alkaa mennä menojaan. Me mennään eteenpäin, elämä muuttuu, koska sen kuuluu muuttua. Turha jää. Unelmia toteutuu, uusia nousee, jotkut pettymykset jäävät taakse. Semmoista on elämä. Tämä on hyvä elämä. Tällaisena.

Ihanan tylsä elämä

Minulla on taipumus tallettaa ystävieni sanoja mieleeni ja maistella niitä pitkäänkin tapaamisen jälkeen. Joku voi unohtuakin joksikin aikaa ja yhtäkkiä ystävän sanat sitten pulpahtavat pintaan. Näin kävi taas hiljattain. Ystäväni totesi, että hän toivoo mahdollisimman tavallista ja tylsää elämää. Niin tylsää kuin vain voi saada. Se oli hienosti sanottu, ja tänään olen miettinyt noita sanoja.

Että tylsä elämä, sitä kai pidetään jotenkin kamalana asiana, mutta mitä se oikein edes on? Mitä on tylsä elämä? Lapsi marisee säännöllisesti, että on tylsää. :) Tylsä on turvallista, rauhallista, draamatonta, tavallista, kodikasta. Hyvää elämää. Kylläpä ystäväni onkin viisas, kun hoksaa toivoa tylsää elämää. Minäkin toivon! Hyvää elämää, jossa tavalliset asiat toistuvat tasaisena ketjuna.

Eikä se tylsä tarkoita välttämättä sitäkään, että pitäisi paikoillaan pysyä tai yksin olla. Tylsään elämään liittyy ihan tavallisia perhetapahtumia, juhlia, tavallisia matkoja ja tapaamisia, ystäviä, tavallisen hyviä hetkiä. Tylsässä elämässä leivotaan, siivotaan, leikitään, riidellään, sovitaan, ostetaan mitä tarvitaan, myydään pois, matkustetaan, synnytään, kuollaan. Niin kuin siinä hienossa ja ihmeellisessäkin elämässä muuten. Kaikilla meillä on arkemme. Hieno ja ihmeellinenkin muuttuu arkiseksi aikanaan, kun riittävän monesti on toistettu. Asioilla on kääntöpuolensa. Kulisseilla taustansa. Asioilla hintansa. Aina.

Tylsää elämää voi elää onnellisena. Tavallista, keskiluokkaista, arkipäiväistä elämää. Minusta tuntuu, että minun elämästäni on tulossa ihanan tylsä elämä. Enkä minä muuta edes pyydä.

Kokonainen kuva

Facebookissa kiersi hauska ketjukirje meillekin, jotka emme yleensä ketjukirjeille lämpiä. Sai kertoa itsestään muutamia totuuksia, asioita, joita muut eivät ehkä tiedä. Omien salaisuuksiensa raottaminen ja toisten salaisuuksien lukeminen osoittautui yllättävän hauskaksi ja kiinnostavaksi jutuksi. Olen lukenut viime päivinä useita hersyviä, naurattavia, itkettäviä ja koskettavia asioita ystävistäni ja kavereistani. Oikeasti opin jotain uutta ihmisistä, joiden kanssa juttelen jatkuvasti. Ei sitä kaikkea tiedä, edes perheenjäsenistään, vaikka luulisi tietävänsä. Mahtava kiertokirje siis.

Ihmisestä voi tulla ensivaikutelman tai pinnallisen tuntemisen kautta hyvin väärä käsitys, syystä tai toisesta. Kokonaisena ihmisenä tunteminen tarkoittaa myös arempien asioiden tietämistä ja heikkouksien tuntemista. Näitä ei useinkaan toisesta tiedä. Jos ei välitä tietääkään, sitten jää näkemättä asian toinen puoli. Jää ehkä tuntematta hieno ihminen, jolta voisi oppia paljon.

Minulla on taipumusta piilottaa herkkyyttäni. Monilla on minusta käsitys, että olen kova ja vahva ihminen, näin he ovat minulle kertoneet. On varmaan totta, että minussa on vahvuuttakin paljon, mutta myös herkkyyttä ja tunteellisuutta, jota näitä puolia minusta huonosti tunteva ei tunnista edes minuun kuuluvaksi. Olen opetellut näyttämään herkkyyttäni ja vapautumaan siitä ajatuksesta, että se on heikkoutta.

On vain oivallettava, että herkkyys on vahvuutta. Ei siinä ole mitään pahaa, että itkin, kun luin opiskeluaikoina gradua varten kirkonkirjoja ja niistä ihmisten perheiden tarinoita synnyin ja kuolin aikojen pohjalta. Tai liikutuin lasteni ultrakuvaa katsoessa, kunnolla nauraessa kyyneleet tulevat silmiin ja niin edelleen. Tai että minulla on tarve puolustaa perhettäni, lapsiani ja miestäni leijonan raivolla, jos koen heitä uhattavan tai väärin perustein arvosteltavan. Herkkyys on minulle myös luovuus, ja jos yritän painaa herkkyyttäni piiloon ja pois, poissa pysyy myös luovuuteni. Minusta tuntuu, että on jo aika vapauttaa se.

Vaatii rohkeutta olla kokonainen ihminen. Minä ajattelin uskaltaa kokeilla vihdoin antaa herkkyyteni näkyä. Se ei kaikkia varmaan miellytä, mutta kaikkia ei voi miellyttää. Miellyttämisen sen itsensä vuoksi olen ajatellut lopettaa kokonaan.

Mustat silmänaluset ja sukat

Aurinko nousee ja aurinko laskee, mutta sillä on melko vähän merkitystä elämässäni nyt. Vauvan hoitaminen, sen tiheääkin tiheämmät ruoka-ajat ja säännöllisen epäsäännöllinen rytmi pyörittää päiviäni. Välillä väsyttää imettää koko ajan. Silloin tällöin onnistun nukkumaan päiväunet, ja heti tuntuu helpommalta. Perhekerhoissa käymme, matkalla olemme hippasta esikoisen kanssa. Vaikka univaje kirvelee silmiä, lähteminen piristää kuitenkin niin, että olen iloisempi kotimatkalla. Jos onnistun kunnialla syöttämään ja nukuttamaan lapset, tunnen onnistumisen riemua. Kyllä tämä tästä.

Kovinta on minusta esikoisen peittelemätön kiukku, suru ja kapina uuden tilanteen vuoksi. Hän itkee asiaa minulle, lyö ja kiukkuaa. Myös isälleen, mutta äitiin kiukku todella purkautuu. Surettaa lapsen puolesta. Aina en voi revetä kahteen osaan, vaikka haluaisin. Esikoinen kostaa huomion puutteen piirtämällä seinään, särkemällä peilin ja maalaamalla kynsilakalla kylppärin kaakeleihin. Tuntuu, kuin olisi liikkuvassa junassa ja yrittäisi siitä jutella laiturilla oleville.

Oma haasteensa on minun jaksamiseni. En ole hyvä jaksamaan. Yritän muistaa olla syyllistymättä, kun otan pienen oman aikani vaikka käymällä ruokakaupassa. Vauva on pieni mammanpoika, hänellä on siihen hyvä syy ja oikeus, ja itkee äidin perään, kun olen poissa. "Laita korvatulpat", sanon miehelleni. Kyllä on vaan tärkeää, että saan joskus edes vähän tuulettua. Ja vauvankin lyhyillä poissaolojaksoilla totuteltava harvakseltaan.

Kun vauva sitten parina viime päivänä on nukkunut pitempiä pätkiä, ihmettelen. Eikö se nyt herää jo syömään? Mutta sen verran olen viime kerrasta oppinut, että päiväunet on tärkeämpää kuin siivoaminen. Ja sitä ohjetta olen koko ajan noudattanut.

Kateellinen?

Kysymys tulee täysin yllättäen: "oletko sinä kateellinen minulle, koska...?". Olen niin hämmästynyt siitä, että meinaan purskahtaa nauruun päin naamaa. Hillitsen itseni, eihän sitä nyt sovi päin näköä ystävälle nauraa, ja sanon ihmeissäni, että en tosiaankaan ole. "Lucky you", sanon.

Puhun totta: ei ole tullut edes mieleenkään, että tuosta voisi muka kateellinen edes olla. Ja että minä? En tajua kysyä, miksi hän sitä kysyy. Ajatus tulee mieleen vasta aikojen päästä ja alan ihmetellä. Miksi hän epäilee minua kateelliseksi, kun en ole sitä rahtuakaan? Vielä myöhemmin nousee vielä uusi ajatus: onko hän itse minulle jostakin kateellinen, kun kysyy tuollaista? En ole ajatellut koko kateus-asiaa ystäväni yhteydessä koskaan, nyt pyörittelen sitä hetken. Päätän antaa asian olla, koska on niin joutavaa miettiä, mistä joku olisi minulle kateellinen. Kaikilla asioilla on aina se toinen puoli. Asiat ovat suhteellisia.

Jotkut ovat hirveän kateellisia. Toisten ystäviä, omaisuutta, palkkaa ja ties mitä kadehditaan. Lehdissä julkaistavat verotulot oikein kannustavat kadehtimaan toisia. Moni haluaisi toiselta ison talon, auton, uran, lomamatkan, lapset, lemmikin, komean tai kauniin puolison, hoikan vartalon tai mitä nyt vielä voi keksiä. Minusta raha ei tee onnelliseksi, ei talo eikä auto, ei edes matkakaan. Minua ei toisten rahat eikä omaisuudet ole koskaan oikein kiinnostaneet. Jos olenkin kateellinen, kateus kohdistuu vähän toisenlaisiin asioihin. Joltakin kadehdin rohkeutta, toiselta ehkä varmuutta. Sellaisia asioita minä toivoisin itselleni. Minulla on unelmia, ehkä kykyä toteuttaakin niitä, mutta onko rohkeutta, siitä en ole ihan varma.

Kirjastosta lainasimme lapsille satukirjan, jossa käsitellään kateutta. Lapsilla kateus on luonnollinen, peittelemätön asia. Sitä myös opetellaan hillitsemään. Meillä sisarkateus ilmenee nyt kateutena äidin ajasta. Se näkyy myös kiukkuna, kun joutuu jakamaan. Aikuisilla kateus piiloutuu ovelammin. En oikein ymmärrä aikuisten kateutta. Mistä se oikein kumpuaa? Mitä sille voi sitten tehdä? Mitä siitä pitäisi ajatella?

Aikuistuminen

Kirkkaat syysvärit puissa, lempeä auringonvalo, raikas tuuli. Kuljen kaupungin katuja ja ajattelen elämääni. Tuntuu hyvältä olla minä. Olen onnellinen siitä, mitä minulle on annettu. Kiitollinen mieli siitä kasvusta, jota olen saanut kokea. Ajattelen, että olen minä vaan aika hyvä ja sitkeä nainen, kulkenut läpi monien vaiheiden, selvinnyt yhdestä ja toisesta. Itkenyt kasvukipujani paljon, mutta varmasti se tarvittiin. Samaan aikaan herkkä ja vahva, luova ja ajatteleva. Minä olen minä, ja saan olla, haluan olla. Minua ei minkään valtakunnan muotteihin pakota enää kukaan, turha yrittääkään. Se aika meni jo.

Olen oppinut paljon, virheistänikin. Ei kai kukaan ole virheetön, en ainakaan minä, ja minun ei ole sitä vaikea myöntää. Anteeksi pyydän, kun siltä tuntuu. Olen halunnut säilyttää lapsuudenkodista oppimani anteeksipyytämisen ja antamisen, ja sen, että anteeksi annettuja ei muistella joka riidassa. Arvostan sitä ajatusta korkealle, ainakin silloin kun sitä ei käytetä minkään asian peittelyyn tai sillä estetä puhumasta asioista. Se on ollut minulle yllätys, miten harva osaa antaa anteeksi, tai edes pyytää. Vaikka kuinka olisi toista ehkä tahtomattaankin loukannut, takerrutaan vain siihen, että eihän tässä mitään pahaa ole tarkoitettu eikä siksi tarvitse anteeksikaan pyytää. On vain niin vaikeaa katsoa peiliin.

Olen kauhean ylpeä miehestäni. Minulla on kerta kaikkiaan hyvä ja sopiva mies, parempi ei olisi voinut kohdalle osua. Olemme molemmat kasvaneet viimeisten vuosien aikana aikuisiksi. Onnellista on se, että kasvaa on saanut yhdessä, oppia ja kehittyä. Ei, helppoa se ei ole ollut, mutta ongelmat ovat olleet meidän ulkopuolella. Tiedän, että siitä saa olla kiitollinen, etteivät elämän ongelmat ole meidän väliin tulleet. Ei kenenkään elämä ole ainaista myötätuulta ja myötämäkeä. Ei kuulu ollakaan. On hieno asia, jos rakkaus ei vastoinkäymisissä hyppää ensimmäisenä ikkunasta ulos. Niin, se on vain vahvistunut.

Tämä on hyvä elämä ja tämä hetki. Rakkaat on niin rakkaita, oma perheeni parasta mitä on, tästä hetkestä ja elämäntilanteesta olen vihdoin onnellinen. Tulevaisuus tuntuu ystävälliseltä ja hyvältä minulle. Jumala tuntuu olevan lähellä minua.

Loma-aurinkoa

Talvilomamme viimeinen päivä on tänään. Olen nauttinut rennosta ja rauhallisesta lomasta täysillä. Päivät ovat kuluneet pitkälti kotona, mutta vieraitakin on ollut ja tavattu. Kävelyretkiä läheisiin leikkipuistoihin ja metsiin on tehty joka päivä. Yllättävän tehokasta tuo pulkan vetäminen, kun kolmevuotias siellä kyydissä napottaa. Tulee ihan kuuma. Lomareissu tehtiin niinkin hurjan kauas kuin Kuopioon tällä kertaa. Se riitti meidän perheelle oikein hienosti. Ikean ja Matkuksen leikkipaikat saivat erityiskiitoksen. "Täydellinen", arvioi tytär ensimmäistä. Hyvä niin.

Kuopiossa kävimme lounaalla ravintolassa nimeltä OS. Tykkään paikasta todella paljon: ruoka on erinomaista, lounas kohtuuhintainen ja palvelu on hyvää. Ravintola OSin motto "hieno, mutta mutkaton" on erittäin osuva. Nautimme siellä nytkin todella hyvää ruokaa, ja jälleen oli ilmassa myös annoskateutta, kun ihastelimme toistemme tilaamia annoksia. Haluan opettaa lapselleni ravintolakäyttäytymistä jo pienenä, joten käymme silloin tällöin paremmissa paikoissa myös hänen kanssaan. Lapsiperheille ei tuolla luvattu nakkeja ja muusia, mikä on minusta hyvä juttu. Pikkuneiti sai sen sijaan muusin kanssa 38 tuntia haudutettua härkää. Tilasimme hänelle myös jälkiruoan, että pysyisi paikoillaan sen aikaa, kun aikuiset vielä söivät. Onnistui ainakin lähes täydellisesti.

Loma on täydellinen, kun tuntuu, että ei enää stressaa työasioista vaan palaa töihin levollisin mielin. Mulla ei ole niin ollut läheskään aina loman jälkeen, mutta nyt siltä tuntuu. Ehkä se on ihan hyväksi, että ollaan kotona ja nautitaan normaalista elämänrytmistä. Lapsiperheessä se on minusta tärkeää säilyttää myös lomalla. Ruoat ja nukkuma-ajat pitävät ainakin toistaiseksi, kun lapsi on niin pieni. Aikuisetkin voivat nukkua päiväunia ja ne ne vasta maistuvat hyvältä.

Mieheni laski eilen jo viikot kesälomaan (opettajien nyt vain kuuluu tehdä niin) ja minä hämmästelin pääsiäisen läheisyyttä. Minä vaihdoin jo kevät-kesä-verhot ja keväiset värit olkkariin. Tuntuu keväältä, vaikka pakkasta on ollutkin. On hyvä ja onnellinen mieli. Tästä on hyvä jatkaa.

Rahat lopussa

Liekö sattumien summa vai suunnittelun pettäminen syynä, mutta meillä on rahat lopussa. Kavereiden kanssa jutellessa olen ymmärtänyt, että en ole ainoa. Me kaksi keskituloista työssäkäyvää emme ole onnistuneet niin hyvin kulutustamme suunnittelemaan, ettei yllättävä autoremontti tai muu isompi hankinta talouttamme kaataisi.

Laskuja on pinottu ja ihmetelty, miten voi olla, että rahat ovat oikeasti vähissä aina viikkoa ennen tilipäivää. Olen katunut jotain turhamaista ostostani. Mieheni on miettinyt, pitäisikö lehtien tilaaminen lopettaa. Ja olemme yhteistuumin päättäneet säästää ruoassa. "Mitään turhuuksia ei enää osteta", sovimme. Ei kevätkenkiä, ei kesävaatteita, ei sesonkimeikkejä ja tuoksua. Selvä, olen valmis uhrauksiin talouden tasapainottamiseksi.

Kesäloma tulossa, lomamatkalle tekisi mieli. Mutta millä rahalla? Olemme aiempina vuosina käyneet ulkomailla kerran tai pari vuodessa. On ollut varaa. Nyt tuntuu, että ei ole. Se harmittaa. Selaan netissä perhelomakohteita. Mietin, että jos edes Tallinnaan, tai Bulgariaan. Minulla on sentään koko heinäkuu vapaata. Nyt ei ole vauvaakaan tulossa, ja tytär olisi jo isompi matkustaja. Voi surkujen surku.

Sitten jäin miettimään, mitä lapseni oikeasti lomalta haluaisi. Pyöräretken, uimarannalle, kirjastoon, mummulan mökille. Jätskiä jälkiruoaksi, makkaraa nuotiolta. Havahduin, että niinhän minä itsekin kaipaan kiireettömiä lapsuuden kesiä. Kirjan lukemista viltillä, rauhallista elämänrytmiä, jätskiä kaupasta ja lettuja. Miksi tarvitsisin ohjelmoida lomani täyteen ulkomaanmatkoja ja muita härpäkkeitä? Vähemmälläkin pärjää. Sitäpaitsi se on ekologistakin.

Siispä me ekoihmiset matkustamme lomalla kotikaupungissa ja sukuloimassa. Pysähdymme matkan varrella kivassa vanhassa pappilassa syömässä, uimassa ja torilla. Käymme kesäteatterissa. Teemme pyöräretkiä, joita tytär niin kovasti toivoo. Mikäpä sen mukavampaa. Ei kaiken kivan tarvitse aina olla suurta.

Häpeästä ja hääleikeistä

Kesälehdessä oli juttu häpeästä. Joensuulainen teologian professori Paavo Kettunen kirjoitti hiljattain kirjan suomalaisesta hengellisestä häpeästä. Aihe kiinnostaa minua, ja olen sitä aiemminkin miettinyt. Minä häpesin lapsena monia asioita. Nolotti olla niin erilainen. Olin kuitenkin pystypäinen, eikä sitä varmaan minusta paljoa huomannut. Että olisin halunnut olla niinkuin muut, kuten kaikki teinit.

Aikuisenakin olen siitä erilaisuudesta tuntenut voimatonta suuttumusta, epätoivoa, ja häpeää. Häpeä on niin monimutkainen tunne. Harvoin se ihan sellaisenaan tulee, se piiloutuu toisten tunteiden taa. Ehkä sitä ei ensivilkaisulta tajuakaan, että tässä on kyse häpeästä. On helpottavaa huomata, että sitähän se olikin.

Kesään liittyvät myös hääjuhlat. Parikymppisenä vihasin hääleikkejä. Monestakin syystä, mutta erityisesti siksi, että häissä minulle aina irvailtiin kivireestä ja kyseltiin, olisiko jo pian minun vuoroni. Jostakin syystä huumorini ei riittänyt piirileikkeihin eikä kimpun heittämisiin. Leikit jotenkin alleviivasivat sitä, että olin yksin, ja että olisin halunnut tilanteen olevan toisenlainen. Omissa häissäni ei hääleikkejä leikitty ja se oli vakaa tahtoni.

Nyt tunnistan, että kyse oli häpeästä. Minä vielä erehdyin kuvittelemaan, että vika oli minussa, että niitä häitä ei toiveistani huolimatta vietetty ennen 22-vuotispäivääni. Jälkiviisaana on hyvä sanoa, että Thank God, ei vietetty.

Ilmeisesti joku muukin on joskus kokenut samaa, koska olen kuullut tarinan pitkään poikamiehenä elelleestä miehestä, joka tokaisi häitä suunnitellessaan, että "hänen häissään eivät poikamiehet pyöri".