Kun oikein silmiin katsotaan

Viime aikoina olen saanut oivalluksia. Olen alkanut ymmärtää asioiden toisen puolen, hyvän puolen. Nähdä sen, että jossakin nopeasti ajateltuna kurjassakin asiassa voi piillä siunaus, jonka ymmärrän vasta myöhemmin. Lapsuudenperheeseeni liittyy monta tällaista oivallusta viime aikoina. Olen tajunnut, että lapsuuteni köyhyys, perheeni asemattomuus ja se, että kasvoimme jokseenkin syrjässä muusta suvusta, on myös hyvä asia.

Me saimme kasvaa vapaana paineista, että pitäisi olla joku, tulla joksikin. Että pitäisi saavuttaa jotain, yltää johonkin tai ansaita tietyn verran, että kelpaisi. Ei, sellaisia paineita minun lapsuudenperheessäni ei ollut. Riitti hyvin, että opiskeli mieleisensä ammatin, pääsi töihin, perusti perheen, asui ja sai ruokaa pöytään. Kyllä, äitini toivoi, että opiskelisin opettajaksi, ja niin teinkin, ehkä enimmäkseen äidin toiveesta, mutta elämä on nyt osoittanut, että se oli viisas ratkaisu.

Suurperheessä kasvaminen ei päästä ketään perheenjäsenistään helpolla. Se on selvää, että epäkohtia oli, niistä olen kirjoittanut aiemmin varmasti riittävästi. Mutta hyvää, sitäkin on paljon. Meidän perheessä osataan keskustella. Ei tarvitse hyssytellä ja piilotella, nyt sanotaan asiat halki. Joskus riidellään, mutta myös sovitaan. Eri mieltä ollaan, eikä se uhkaa sukulaissuhdetta. Toistemme puolia pidämme, ja asiasta saa jokainen kritiikkiä ja neuvoja, joita voi noudattaa tai olla noudattamatta. Minun sukuni on värikäs ja niin on hyvä. Olen oppinut arvostamaan näitä asioita perheessäni valtavasti.

Häpeä. Voisi ajatella, että lestadiolaisperheessä hävettäisi meitä pois poikenneita, mutta sitäkään en ole kokenut. Suurperheeseen mahtuu kaikenlaista, sattuu ja tapahtuu. Meidän perheessä kärsii mokata ilman, että sen jälkeen ei ääneen mainittaisi. Perheelleni voi huoletta kertoa, että rahat on loppu, että väsyttää, että ei jaksa, ilman että joutuisi jotenkin suvun häpeän kohteeksi, mustaksi lampaaksi. Toisenlaisiakin aikoja on ollut, mutta ihanaa, niistä voi oppia. Eivät mene perhekriisitkään hukkaan, niissäkin on oma oppinsa.

Monta hyvää oppia olen kotoa saanut. Niiden arvon ymmärrän, ja se kasvaa, kun aikuistun. Nousee kiitollisuus, ja se kasvaa hiljaa. Joissakin asioissa, lopulta aika tärkeissä asioissa, meni niinkuin pitikin.