Ajatuksiani elämästä

Ajatuksiani elämästä

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Ystävänpäivänä

Ostin postista ystävänpäiväkortteja. Mietin, montakohan näitä tarvittaisi. Kenelle lähettäisin kortin tänä sähköisten viestien kulta-aikana? Olen halunnut kulkea vastavirtaan aina toisinaan ja lähettää kirjeitä ja kortteja. Miten paljon kirje ilahduttaakaan, jos sellaisen saa! Kirjeiden ja korttien arvo on mielestäni vain noussut nyt, kun niitä ei juuri enää lähetellä. Toisaalta, nykyisin en lähettele enää juuri pitempiä kuulumisten kertomissähköpostiviestejäkään. Niidenkin arvo on noussut.

Mutta että ystävä, jolle lähettäisin kortin. Jos olisi vaikka viisi korttia, kenelle ne lähettäisin? Joku tärkeä unohtuu kuitenkin. Ja miten nämä ystävät nyt sitten järjestetään paremmuusjärjestykseen? Kaikki niin erilaisia, tunnetaan eri yhteyksistä, yhteyttä pidetään eri tavoin. Tarvitseeko edes? Olemme ystävieni kanssa kiireisiä, työssäkäyviä tai kotiäitejä, elämme ruuhkavuosia. Näemme harvoin, soitamme vähän, asumme kaukana toisistamme. Muistamme siinä arjen keskellä, mutta enempään ei aina taivu.

Monesti olen kaivannut ystävää. Monesti olen tuntenut itseni yksinäiseksi. Miettinyt, kenelle soittaisin. Joskus on tuntunut, että ei ole ketään, kenelle soittaa. Se on kurja tunne. Tiedän, että yksinäisyyttä voi tuntea, vaikka olisi ystävien ympäröimä. Se tunne yksinäisyydestä lähtee sisältä, eikä siinä tarvitse olla välttämättä todellista puutetta ystävistä.

Kaksivuotiaan tyttäreni ystävyys liikuttaa minua. Hänellä on ystäviä päiväkodissa. "Miun E" ja "miun S", hän sanoo. Ne ovat erityisiä kavereita. Päiväkotiin mennessä tyttäreni juoksee ystävänsä luo, silittää ja ryhtyy leikkimään vieressä. Kaksivuotiaat kun eivät vielä oikein osaa yhdessä leikkiä, mutta rinnakkain. Lasten ystävyys on yksinkertaista. Heillä vain synkkaa. :)

Ystävänpäivä on vain kerran vuodessa. Todellisuudessa jokainen päivä on ystävän päivä. Joskus elämä silti vain kuljettaa erilleen. Olen menettänyt monta ystävää monenlaisista syistä. Vanhoja ystäviä on harvassa. Niitä, jotka tunsi jo teininä. Aikaa ei ystävyyteen ole helppo saada. Niistä vanhoista ystävistä haluaisi pitää kiinni. Eikä uusiakaan ole kyllä liikaa, ei sillä.

Toisaalta, olen hiljattain tajunnut, että väkisin ei ystävä voi olla. Joskus on vain parempi päästää irti. Ystävyyden ei pitäisi olla jatkuvasti taakaksi. Onko se silloin enää edes ystävyyttä?