Perintöongelmat

Olen jo pitemmän aikaa sitten oivaltanut mielestäni kiinnostavan ilmiön ihmiselämässä. Oivalluksesta on ehkä osin syytä kiittää Tommy Hellstenin kirjoja, joita olen lukenut useampia vuosien varrella. Muutama löytyy hyllystäkin. Hellsten puhuu nimittäin sukujen periytyvistä ongelmista. Toimintamalleista, jotka kulkevat sukupolvelta toiselle. Malleista, jotka saamme verenperintönä, opimme vanhemmiltamme ja muulta lähipiiriltämme. Näitä tapoja toimia ei ole helppoa katkaista, vaikka ne olisivat miten vahingollisia, älyttömiä ja turhia. Toki ehkä periytyy hyväkin, ei sillä, mutta paha se vasta periytyykin.

Hellstenin mukaan periytyy alkoholismi, väkivalta ja ylitiukka uskonnollisuus, ja nuo kolme vuorottelevat, ovat saman ilmiön eri puolia. Minun oman havaintoni mukaan periytyy myös tunnekylmyys, etäisyys lasten ja vanhempien välillä, puhumattomuus, kulissien pito ja muu teeskentely. Suvun suhteissa periytyy tyytymättömyys ja pettymys omiin lapsiin, kyvyttömyys yhteyden ja läheisyyden pitoon, valta-asetelmat, kilpailu ja suosikkijärjestelmät lasten tai muiden sukulaisten välillä ja niin edelleen.

Kun oma isä toimi itseä kohtaan näin, tahtomattanikin päädyn toistamaan samaa. Kun äiti puhui aina rumasti minusta, samaa vähättelyä ja arvostelua jatkoin. Minusta on riipaisevaa huomata, miten kyvyttömiä ihmiset ovat ymmärtämään omaa käytöstään, kyvyttömiä muuttamaan kulkua ja suuntaa. Luisumme suvun tuttua latua, vaikka kuinka aioimme muuta. Niin vain käy.

Muutos. Se kuitenkin on mahdollista, vaikka ei ole koskaan helppoa. Muutos ei tule laiskanpulskeasti päättämällä. Se vaatii ravistelua, kipeää peiliin katsomista ja pimeiden puolien myöntämistä, kohtaamista. Useimmat eivät siihen edes pysty. Se on vain niin, että kaikkien kyky ei riitä. Jokainen sukupolvi tekee silti jonkun asian edellistä paremmin, sanoi eräs asiaa pohtimaan joutunut ystäväni. Toivon niin. Ihan meidän kaikkien takia.

Sisaruskateutta

Kun pikkuveli tuli perheeseen, tytär oli äärettömän mustasukkainen monta kuukautta. On edelleen, mutta ei ehkä enää niin äärettömän. Isän ja äidin jakaminen pikkuveljen kanssa oli kolme ja puolivuotiaaksi yksinoikeudella nauttineelle kova paikka. Jonkinlainen pohjakosketus oli vauvan ristiäisten aikaan. Pappi oli tullut käymään, oli tarkoitus keskustella kastemessusta ja suunnitella lauluja ja tekstejä. Tai olisi ollut, mutta keskustelusta ei tullut mitään, sillä tytär oli aivan pitelemättömän raivon vallassa. Hän istui sylissäni täysin ilman kiinni pitämistä, mutta huusi ja kirkui, että häneen sattui ja löi minua, äitiään. Arvelen, että mustasukkaisuus oli niin raju tunne hänelle, että se tosiaan tuntui kipuna. Lapselle aiheutti kipua, että hän ei enää ollut talon keskipiste, ainoa lapsi. No, vauva tuli kastetuksi vähemmälläkin keskustelulla. Ajattelin lämmöllä tuota tuttua pappia keskustelun jälkeen. Kaikkeen ne papitkin työssään joutuu.

On ollut huvittavaa, ja vähän hämmästyttävääkin huomata, miten pikkuvelikin osaa jo nyt olla mustasukkainen, kateellinen huomiosta siskolleen. Suu menee viivaksi, jos äiti kutittelee isosiskoa. Katseen ja vauvankielen viesti on selvä, vaikka pikkuveli ei vielä pahemmin puhu. Jo alle vuoden ikäinen osaa olla mustasukkainen vanhempien huomiosta. Sisaruskateus on siis mitä luonnollisin tunne, joka kuuluu lasten elämään, kun perheessä on useampi lapsi kuin yksi.

Ennen pikkukakkosen syntymää mietin, että rakkautta ei ole lapsille yhtä paljon vaan on rakkautta. Esikoiselle ei siis koskaan sanottu, että häntä rakastetaan yhtä paljon kuin pikkuveljeä. Lapsen maailmassa se olisi tarkoittanut vähempää kuin aiemmin. Molemmat lapset ovat minulle yhtä rakkaita, kun aikuisten kesken puhutaan, joten ajattelen, että rakkaus vain lisääntyi toisen lapsen myötä.

Tosiasiassa elämässä on kuitenkin niin, että aina kaikki perheen lapset eivät ole yhtä rakkaita. Se on tabu asia, että vanhemmilla voi olla suosikkilapsia. Lapsena joku pääsi aina helpommalla, tai ainakin tuntui, mutta aikuisenakin voi olla suosikkeja. Suosikkilapsen kohtelu herättää herkästi pahaa verta muissa sisaruksissa. Kyllä sitä toivoisi, että itse pystyisi aidosti rakastamaan ja olemaan läsnä, antamaan aikaa, molemmille. Tasapuolisinkin kohtelu jättää silti aina sijaa sisaruskateudelle.

Hyväksyminen

Olen viime aikoina kirjoittanut mielessäni monta, monta blogitekstiä, mutta ne kaikki jäävät julkaisematta. Kirjoitan mielessäni, tai kirjoitan pöytälaatikkoon. Voihan se olla, että joku päivä julkaisen ne. Mene ja tiedä. Olen tehnyt jo pitemmän aikaa ajatustyötä ja pohdintaa asiassa, joka on ollut minulle suru ja pettymys, nostattanut vihaakin. On tuntunut epäreilulta, väärältä, ties miltä. Nyt olen tullut kohtaan, jossa ymmärrän, että tämä asia on vaan hyväksyttävä. Haluan päästä eteenpäin, jättää sen taakseni, tulla tyyneksi asian kanssa, vaikka se ei palaa enää ennalleen.

Hyväksyminen. Se, että hyväksyy muutoksen, tapahtuneen asian, ihmissuhteen tai tilanteen muutoksen. Hyväksyy, että nyt kävi näin. Että tämä tapahtui, tälle ei voi enää mitään. On turha rimpuilla asiaa vastaan, vaikka monenlaisia tunteita siihen liittyykin. Minun on vaikeaa hyväksyä monia asioita. Sitä, että jostakin ihmisestä paljastui puoli, jota en olisi uskonut olevankaan. Sitä, että olen saanut jonkin roolin, jota en mielestäni ansaitse, mutta josta olen pääsemättömissä. Sitä, että keskusteleminen ei auta. Sitä, että ihmiset ovat toisia kohtaan julmia, ilkeitä, epäluotettavia, ajattelemattomia... Joistakin on tiennyt sen aina, joku paljastaa todellisen karvansa vasta yllättäen. Silloin se tuntuu petokselta, järkyttää.

Olen hyvin luottavainen ihminen. Liian luottavainen. Elämä opettaa minua välillä kovalla kädellä varomaan ja katsomaan tarkemmin eteeni. Lopulta pystyy matkan päästä näkemään, että harmi, että sen piti mennä niin. Mutta minä opin, ja en toistanut samaa virhettä enää. Ainakaan niiden ihmisten kanssa.

Hyväksyminen vapauttaa. Kun pystyy hyväksymään asian, sen voi jättää taakseen. Tapahtunutta ei tarvitse pitää oikeana, mutta minusta on tärkeää ymmärtää, että sille ei voi enää mitään. Siitä seuraa asioita, muutoksia, mutta nekin on vaan hyväksyttävä. Ja sitten eletään eteenpäin. Tulee uusia ihmisiä, uusia tilanteita, uusia näkökulmia ja kohtaamisia. Ehkäpä myös parempia. Oppia ikä kaikki.

Kokonainen kuva

Facebookissa kiersi hauska ketjukirje meillekin, jotka emme yleensä ketjukirjeille lämpiä. Sai kertoa itsestään muutamia totuuksia, asioita, joita muut eivät ehkä tiedä. Omien salaisuuksiensa raottaminen ja toisten salaisuuksien lukeminen osoittautui yllättävän hauskaksi ja kiinnostavaksi jutuksi. Olen lukenut viime päivinä useita hersyviä, naurattavia, itkettäviä ja koskettavia asioita ystävistäni ja kavereistani. Oikeasti opin jotain uutta ihmisistä, joiden kanssa juttelen jatkuvasti. Ei sitä kaikkea tiedä, edes perheenjäsenistään, vaikka luulisi tietävänsä. Mahtava kiertokirje siis.

Ihmisestä voi tulla ensivaikutelman tai pinnallisen tuntemisen kautta hyvin väärä käsitys, syystä tai toisesta. Kokonaisena ihmisenä tunteminen tarkoittaa myös arempien asioiden tietämistä ja heikkouksien tuntemista. Näitä ei useinkaan toisesta tiedä. Jos ei välitä tietääkään, sitten jää näkemättä asian toinen puoli. Jää ehkä tuntematta hieno ihminen, jolta voisi oppia paljon.

Minulla on taipumusta piilottaa herkkyyttäni. Monilla on minusta käsitys, että olen kova ja vahva ihminen, näin he ovat minulle kertoneet. On varmaan totta, että minussa on vahvuuttakin paljon, mutta myös herkkyyttä ja tunteellisuutta, jota näitä puolia minusta huonosti tunteva ei tunnista edes minuun kuuluvaksi. Olen opetellut näyttämään herkkyyttäni ja vapautumaan siitä ajatuksesta, että se on heikkoutta.

On vain oivallettava, että herkkyys on vahvuutta. Ei siinä ole mitään pahaa, että itkin, kun luin opiskeluaikoina gradua varten kirkonkirjoja ja niistä ihmisten perheiden tarinoita synnyin ja kuolin aikojen pohjalta. Tai liikutuin lasteni ultrakuvaa katsoessa, kunnolla nauraessa kyyneleet tulevat silmiin ja niin edelleen. Tai että minulla on tarve puolustaa perhettäni, lapsiani ja miestäni leijonan raivolla, jos koen heitä uhattavan tai väärin perustein arvosteltavan. Herkkyys on minulle myös luovuus, ja jos yritän painaa herkkyyttäni piiloon ja pois, poissa pysyy myös luovuuteni. Minusta tuntuu, että on jo aika vapauttaa se.

Vaatii rohkeutta olla kokonainen ihminen. Minä ajattelin uskaltaa kokeilla vihdoin antaa herkkyyteni näkyä. Se ei kaikkia varmaan miellytä, mutta kaikkia ei voi miellyttää. Miellyttämisen sen itsensä vuoksi olen ajatellut lopettaa kokonaan.

Häpeästä ja hääleikeistä

Kesälehdessä oli juttu häpeästä. Joensuulainen teologian professori Paavo Kettunen kirjoitti hiljattain kirjan suomalaisesta hengellisestä häpeästä. Aihe kiinnostaa minua, ja olen sitä aiemminkin miettinyt. Minä häpesin lapsena monia asioita. Nolotti olla niin erilainen. Olin kuitenkin pystypäinen, eikä sitä varmaan minusta paljoa huomannut. Että olisin halunnut olla niinkuin muut, kuten kaikki teinit.

Aikuisenakin olen siitä erilaisuudesta tuntenut voimatonta suuttumusta, epätoivoa, ja häpeää. Häpeä on niin monimutkainen tunne. Harvoin se ihan sellaisenaan tulee, se piiloutuu toisten tunteiden taa. Ehkä sitä ei ensivilkaisulta tajuakaan, että tässä on kyse häpeästä. On helpottavaa huomata, että sitähän se olikin.

Kesään liittyvät myös hääjuhlat. Parikymppisenä vihasin hääleikkejä. Monestakin syystä, mutta erityisesti siksi, että häissä minulle aina irvailtiin kivireestä ja kyseltiin, olisiko jo pian minun vuoroni. Jostakin syystä huumorini ei riittänyt piirileikkeihin eikä kimpun heittämisiin. Leikit jotenkin alleviivasivat sitä, että olin yksin, ja että olisin halunnut tilanteen olevan toisenlainen. Omissa häissäni ei hääleikkejä leikitty ja se oli vakaa tahtoni.

Nyt tunnistan, että kyse oli häpeästä. Minä vielä erehdyin kuvittelemaan, että vika oli minussa, että niitä häitä ei toiveistani huolimatta vietetty ennen 22-vuotispäivääni. Jälkiviisaana on hyvä sanoa, että Thank God, ei vietetty.

Ilmeisesti joku muukin on joskus kokenut samaa, koska olen kuullut tarinan pitkään poikamiehenä elelleestä miehestä, joka tokaisi häitä suunnitellessaan, että "hänen häissään eivät poikamiehet pyöri".

Henkilökohtaista ja poliittista

Se on ollut silkkaa laiskuutta, että en ole aloittanut oikeaa blogia. Kyse on ollut jonkin verran myös siitä, että mitä kaikkea netissä kannattaa kirjoittaa. Asialinja, tottakai, mutta minkä verran yksityisyyden verhoa raottaen. Minulla kun on taipumus olla suora ja avoin, vähän liiankin, ja myös pelkistää ja kärjistää asioita. Etten vain turhaan loukkaisi ihmisiä, ja sitä todella toivon.

Pelkkää politiikkaa ei huvita kirjoittaa, sitä varten ovat eri sivut ja eri agendat. Päättäjänä toimimisesta ehkä voisi olla sanottavaakin, jota taas en toisaalla kerro. En ole kuitenkaan pelkkä piinkova uranainen, vaan minulle elämässä tärkeintä on perhe ja ystävät. Odotettava perheenlisäys tuo pian aikaa ja myös runsaasti pohdittavaa, ehkä myös tarpeen pitää yllä toimittajan kirjoitustaitoja. Moni on kysynyt, enkö pitäisi blogia tästä odotuksen ihanuudesta. Vauva mullistaa myös minun elämäni, ja hyvä niin.

Kompromissina tästä kaikesta päätän, että kirjoitan tätä blogia tunnepohjalta elämästäni, kriittisiä mielipiteitäni varmasti laukoen, mutta poliittiset kannanotot toivottavasti muualla julkaisten. Ihan kokonaan emme politiikkaa karkuun pääse, sen verran poliittinen eläin olen, mutta pidän sen pienemmässä roolissa täällä. Ja onhan toki niin, että henkilökohtainen on poliittista, kuten feminismin oppiäiti Simone de Beauvoir sanoi.