Vapautuminen

Kai sitä aikanaan jollakin tavalla kasvaa itselleen kipeiden asioiden kanssa sinuiksi. Kun aikansa niitä pyörittelee, ne eivät enää ole mitään juttuja, kokevat jotenkin inflaation ja menettävät voimaansa. Minulle on käynyt näin muutamien pelkojeni kanssa. Kun uskaltaa katsoa niitä silmiin, huomaa, ettei se nyt niin kauheaa olekaan. Aika hienoa, että elämässä voi näin oppia asioita.

Tällä viikolla olen saanut hämmentävän paljon palautetta, että olen rohkea. En tunne itseäni rohkeaksi. Ihan tavalliselta tuntuu. Mutta se on totta, että olen tosiaankin lakannut pelkäämästä ja häpeämästä, kuten jo aiemmin kerroin. Olen tullut sinuiksi sen vl-asian kanssa, hyväksynyt sen. Kun töissä sain tehtävän kirjoittaa vanhoillislestadiolaisten hoitokokouksista, en nähnyt yhtään syytä kieltäytyä työtehtävästäni. Halusin kuitenkin tehdä esimiehelleni selväksi, että hän ymmärtäisi, miten osa lukijoista sen jutun sitten lukisi. Uutispäällikön mielestä sillä ei ollut väliä. Ei minustakaan. Ihan sama minulle, mitä ihmiset ajattelevat, teen vain työtäni mahdollisimman hyvin.

Jännällä tavalla kuitenkin koen, että pelkoni kohtaaminen siitä, että kaikki tietävät, on minulle vapauttavaa. Nimittäin olin oppinut jo lapsesta asti häpeämään vl-uskoa. Tuntuu, että niin pieni ei olisi osannut hävetä, mutta ehkä imin sen tunteen aikuisilta. Ihan pienestä asti laitettiin päät alas autossa, etteivät kaikki kyläläiset näkisi, miten monta meitä oli. Vältettiin julkiselle paikalle menoa koko perheellä. Hävettiin koulussa vähän joka käänteessä: kun piti pyytää lupalappua tanssimisen tai levyraadin takia, kun ei tiennyt tv-ohjelmia ja kun ei ollut katu-uskottavaa suosikkikappaletta. Kaiken maailman asioihin piti selittää, että emme halua, vaikka ei tiennyt tai ymmärtänyt yhtään, miksi ei.

Ihan totta, luulen, että minun piti kasvaa yli kolmekymppiseksi, että lakkasin häpeämästä, siitä huolimatta, että vl-erostanikin on jo puolenkymmentä vuotta. Että vasta nyt on ihan sama, vaikka kaikki tietäisivät. En tiedä, miksi minä koin, että häpeä oli niin kiinteässä yhteydessä vl-uskoon. Usko ei ole ollut ylpeyden aihe, vaan häpeän. Eivät kaikki niin varmaan koe.

Toinen sinuiksi tuleminen liittyy siihen, että en enää pelkää niin paljon tulevaa. Olen taas alkanut luottaa, että kyllä asiat järjestyvät. Olen alkanut nähdä elämässä vaihtoehtoja. Vapautumassa kovasta varmistelun ja miellyttämisen tarpeesta. Alan jopa oppia puolustamaan itseäni. Aika paljon rennompaa näin.

Häpeästä ja hääleikeistä

Kesälehdessä oli juttu häpeästä. Joensuulainen teologian professori Paavo Kettunen kirjoitti hiljattain kirjan suomalaisesta hengellisestä häpeästä. Aihe kiinnostaa minua, ja olen sitä aiemminkin miettinyt. Minä häpesin lapsena monia asioita. Nolotti olla niin erilainen. Olin kuitenkin pystypäinen, eikä sitä varmaan minusta paljoa huomannut. Että olisin halunnut olla niinkuin muut, kuten kaikki teinit.

Aikuisenakin olen siitä erilaisuudesta tuntenut voimatonta suuttumusta, epätoivoa, ja häpeää. Häpeä on niin monimutkainen tunne. Harvoin se ihan sellaisenaan tulee, se piiloutuu toisten tunteiden taa. Ehkä sitä ei ensivilkaisulta tajuakaan, että tässä on kyse häpeästä. On helpottavaa huomata, että sitähän se olikin.

Kesään liittyvät myös hääjuhlat. Parikymppisenä vihasin hääleikkejä. Monestakin syystä, mutta erityisesti siksi, että häissä minulle aina irvailtiin kivireestä ja kyseltiin, olisiko jo pian minun vuoroni. Jostakin syystä huumorini ei riittänyt piirileikkeihin eikä kimpun heittämisiin. Leikit jotenkin alleviivasivat sitä, että olin yksin, ja että olisin halunnut tilanteen olevan toisenlainen. Omissa häissäni ei hääleikkejä leikitty ja se oli vakaa tahtoni.

Nyt tunnistan, että kyse oli häpeästä. Minä vielä erehdyin kuvittelemaan, että vika oli minussa, että niitä häitä ei toiveistani huolimatta vietetty ennen 22-vuotispäivääni. Jälkiviisaana on hyvä sanoa, että Thank God, ei vietetty.

Ilmeisesti joku muukin on joskus kokenut samaa, koska olen kuullut tarinan pitkään poikamiehenä elelleestä miehestä, joka tokaisi häitä suunnitellessaan, että "hänen häissään eivät poikamiehet pyöri".