Tämä opetti minua

En millään meinaa raskia kirjoittaa enkä julkaista tätä postausta. Meillä on nimittäin haikeaa: naapurit muuttavat. Sellainen ihme tapahtui, että me tutustuimme naapureihimme, ystävystyimme ja nyt tulee ikävä, kun he lähtevät. Asunto on myyty, uudet asukkaat tulossa ja hyvästien aika. En ole rehellisesti sanottuna koskaan ennen tutustunut naapureihini näin hyvin. Ei kaupungissa ole sellainen pahemmin tapana. Hyvää päivää sanotaan, roskiksella nyökätään ja hampaita kiristellään, jos toisen asunnosta kuuluu myöhään meteliä. Niin yleensä. Mutta näiden naapurien kanssa me ystävystyimme.

Se oli kyllä varmaan sattumaa, tai sitten kohtaloa, tarkoitettu niin. Virve-ystäväni pyysi minua yllättäen Anna Puun keikalle, enkä keksinyt yhtään syytä, miksi en lähtisi. Siis lähdimme. Tilasimme viinipullon ja aloimme jutella, jutella ja jutella keikkaa odotellessa. Ja sitten huomasimme, että Anna Puun keikka oli jo viimeistä kappaletta vaille taputeltu. Sillä aikaa me olimme tutustuneet, huomanneet paljon yhteistä ja löytäneet paljon puhuttavaa. Naurattihan tämä tilanne tietysti, mutta siitä se alkoi. Minä heitin varauksellisen suhtautumiseni romukoppaan. Me ystävystyimme.

Minun ei ole enää helppo luottaa ihmisiin. Olen pettynyt ystävyydessä tavalla, joka on tehnyt minusta varovaisen. En tutustu niin kuin nuorempana tutustuin. En ystävysty kuin aika harvoin. Mutta tuo kuvaamani ystävystyminen on opettanut minulle, että joskus pitää vain rohkeasti mennä, laskea suojausta ja kertoa rohkeasti, että tällainen minä olen. Ota tai jätä. Se on opettanut minulle, että kyllä minä vielä 30+ ikäisenä voin tutustua ja löytää sellaista yhteyttä ja ymmärrystä, jota ajattelin löytyneen vain silloin lapsuudenystävien kanssa. Ei pidä luovuttaa, vaikka joskus tuntuu, että kukaan ei kutsu kylään, kukaan ei tartu ehdotukseen tai vastaa hymyyn. Voi mennä itsekin, voi hakea kotoa, voi ehdottaa nopeaa toimintaa. Eikä se nyt niin vaarallista ole, jos ei vastakaikua sillä kertaa saakaan.

Ihailen naapureitani siitä, että he ovat rohkeita, elävät rohkeasti. Minä olen aina ollut kaiken huolella varmistelija. Tai ainakin enimmäkseen. He myyvät kaiken, asunnon, huonekalut, turhat vaatteet ja tavarat ja lähtevät Australiaan. Se on heidän näköisensä juttu. Joskus se vain on rohkean loikan aika. Jos haluat seurata heidän matkaansa, voit lukea siitä blogilistastani kohdasta Priscilla - Aavikon kuningatar. Turvallista matkaa! Muistakaa, että takaisinkin saa tulla!

Vapautuminen

Kai sitä aikanaan jollakin tavalla kasvaa itselleen kipeiden asioiden kanssa sinuiksi. Kun aikansa niitä pyörittelee, ne eivät enää ole mitään juttuja, kokevat jotenkin inflaation ja menettävät voimaansa. Minulle on käynyt näin muutamien pelkojeni kanssa. Kun uskaltaa katsoa niitä silmiin, huomaa, ettei se nyt niin kauheaa olekaan. Aika hienoa, että elämässä voi näin oppia asioita.

Tällä viikolla olen saanut hämmentävän paljon palautetta, että olen rohkea. En tunne itseäni rohkeaksi. Ihan tavalliselta tuntuu. Mutta se on totta, että olen tosiaankin lakannut pelkäämästä ja häpeämästä, kuten jo aiemmin kerroin. Olen tullut sinuiksi sen vl-asian kanssa, hyväksynyt sen. Kun töissä sain tehtävän kirjoittaa vanhoillislestadiolaisten hoitokokouksista, en nähnyt yhtään syytä kieltäytyä työtehtävästäni. Halusin kuitenkin tehdä esimiehelleni selväksi, että hän ymmärtäisi, miten osa lukijoista sen jutun sitten lukisi. Uutispäällikön mielestä sillä ei ollut väliä. Ei minustakaan. Ihan sama minulle, mitä ihmiset ajattelevat, teen vain työtäni mahdollisimman hyvin.

Jännällä tavalla kuitenkin koen, että pelkoni kohtaaminen siitä, että kaikki tietävät, on minulle vapauttavaa. Nimittäin olin oppinut jo lapsesta asti häpeämään vl-uskoa. Tuntuu, että niin pieni ei olisi osannut hävetä, mutta ehkä imin sen tunteen aikuisilta. Ihan pienestä asti laitettiin päät alas autossa, etteivät kaikki kyläläiset näkisi, miten monta meitä oli. Vältettiin julkiselle paikalle menoa koko perheellä. Hävettiin koulussa vähän joka käänteessä: kun piti pyytää lupalappua tanssimisen tai levyraadin takia, kun ei tiennyt tv-ohjelmia ja kun ei ollut katu-uskottavaa suosikkikappaletta. Kaiken maailman asioihin piti selittää, että emme halua, vaikka ei tiennyt tai ymmärtänyt yhtään, miksi ei.

Ihan totta, luulen, että minun piti kasvaa yli kolmekymppiseksi, että lakkasin häpeämästä, siitä huolimatta, että vl-erostanikin on jo puolenkymmentä vuotta. Että vasta nyt on ihan sama, vaikka kaikki tietäisivät. En tiedä, miksi minä koin, että häpeä oli niin kiinteässä yhteydessä vl-uskoon. Usko ei ole ollut ylpeyden aihe, vaan häpeän. Eivät kaikki niin varmaan koe.

Toinen sinuiksi tuleminen liittyy siihen, että en enää pelkää niin paljon tulevaa. Olen taas alkanut luottaa, että kyllä asiat järjestyvät. Olen alkanut nähdä elämässä vaihtoehtoja. Vapautumassa kovasta varmistelun ja miellyttämisen tarpeesta. Alan jopa oppia puolustamaan itseäni. Aika paljon rennompaa näin.

Ei koskaan poninhännälle

Ennen en koskaan pitänyt julkisesti tukkaani poninhännällä. Se oli mahdollista enintään siivotessa. Siihen oli syykin: mielestäni pääni oli niin ruma, ettei ponnari ollut mahdollinen. Pään muoto olisi näkynyt eikä se ollut suotavaa. Samasta syystä, oletetun rumuuden vuoksi, en pitänyt koskaan kapealahkeisia housuja. Jalat olisivat erottuneet, näkyneet. Hame oli harvinainen päälläni, ja jos sitä pidin, se oli pitkä. Peittävä. Säädyllinen. Paitojen suhteen olin hieman rohkeampi, mutta maltilla tietysti. Hihaton ujostutti, koska käsivarret näkyivät.

Murehdin ja kyselin muilta ulkonäöstäni usein. Koska ajattelin, että olin niin kauhea, niin ruma. Usein katsoin itseäni inhoten peilistä. Ja joskus salaa olin näkevinäni jotain ihan siedettävää, mutta arvelin peilin valehtelevan. Enhän toki minä, ei ei. Positiivista palautetta itsestäni en saanut koskaan. Tai jos sain, ajattelin, että minulle ilkeillään tahallaan, rumalle minulle.

Siitä on nyt jo muutama vuosi, kun astuin tuosta vankilasta ulos. Sitä oli edeltänyt vaihe, jossa olin saanut positiivista palautetta ihmisiltä, ulkopuolisilta. Itseluottamukseni oli hieman kasvanut. "Kenestä ne puhuvat? Ei ainakaan minusta", ajattelin silloin, en tunnistanut itseäni niistä puheista, positiivisista sanoista, en lainkaan. Mutta aika pian sen jälkeen annoin piutpaut rumuudelleni, lakkasin välittämästä. En tiedä, ketä silloin ennen halusin miellyttää peittelemällä ja piilottelemalla. Ajattelin pitkään, että enhän minä hääviltä näytä, mutta viis siitä. "En välitä paskaakaan". Minäkuva oikenee niin hitaasti.

Kun nyt katson kuvia niiltä vuosilta, surettaa, vaikka toisaalta naurattaakin. Mitä haaskausta se on ollut ajatella niin. Elämän, nuoruuden haaskausta. Aivan turhaan ennen piilottelin, pyristelin ollakseni siveä, ja että kukaan ei sanoisi mitään, huomauttaisi, nuhtelisi.

Nyt kasvatan taas pitkää tukkaa. Välillä halusin kovasti eroon nutturakampauksesta, lyhyt tukka tuntui omalta vapaudenjulistukselta. Olen tullut sinuiksi poninhäntäni kanssa, enkä enää pelkästään siksi, etten välittäisi toisten ajatuksista. Olen ymmärtänyt, että ei ole yhdentekevää, kehutaanko ja kannustetaanko tyttölapsia. Se on suorastaan välttämätöntä. Muuten hyvä elämä voisi mennä aivan hukkaan. Turhaan.

Minä kasvan

Varhaisteininä ajattelin, että kyllä minusta vielä ihan hyvä tyyppi tulisi, kun aika hioisi minua. Myöhemmin sain usein kotona kuulla, miten olin liian sitä ja liian tätä. Olin kuulemma itsekäs ja laiska, mutta se sanottiin työtehon maksimoimiseksi, että olisin tuntenut syyllisyyttä. Tunsinkin, ei sillä. Halusin muuttua hiljaisemmaksi, nöyremmäksi, kiltimmäksi, että kelpaisin. (Siitä olen jo joskus aiemmin kirjoittanut tarkemmin) Tuntui, että tyhmempikin olisi pitänyt olla, ja kiinnostunut toisista asioista, suuntautunut enemmän naisten töihin, jotka eivät yhtään minua kiinnostaneet. Tunsin siitä syyllisyyttä. Ajattelin, että olin liian lihava, minä tuolloinkin terve ja normaalipainoinen. Ajattelin, että olin liian pitkä, liian huomiotaherättävä, liian puhelias. Aina vääränlainen. Ja tunsin väärin, kaikesta. Ei tuntunut onnelta, vaikka minulle sanottiin, että me olimme onnellisia. Syytin siitä itseäni.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen alkanut ajatella, että olisiko mahdollista, että jos sittenkin olisi niin, että olen hyvä tällaisena, että mitään ei tarvitsisikaan muuttaa? Viis siitä, vaikka joku typerä naisihanne olisi toisenlainen. Nainen on kaunis sellaisena kuin on, kun hän itsensä hyväksyy. Haluan oppia enemmän hyväksyntää, kun muutosta olen koko tähänastisen elämäni jo tavoitellut. Viis siitä, että joku toinen on toisenlainen. Minä olen minä.

Kun välittämistä ja hyväksyntää on pitänyt ansaita, miellyttäminen on ihmisessä tiukassa. Minulla se on tarkoittanut, että en tiedä, mitä mieltä olen asioista. Kanta niin moneen asiaan on tullut aiemmin ulkoapäin, en ole itse saanut miettiä tai päättää. Olen nyt opetellut sanomaan ääneen, uskaltamaan olla mieltä. Tämä voi kuulostaa uskomattomalta, koska samaan aikaan samassa ihmisessä, minussa, on temperamenttia ja vahvaa tahtoa, ja täydellistä alistumista ja vetäytymistä. Olen antanut kohdella itseäni huonosti. Oman puolustamisesta tulee hyvä olo. Minä uskalsin. Mutta samalla tulee paha olo: minut hylätään, koska olen näin hankala. Silti tiedän, että paha olo on vain kasvukipua, kun kasvan ulos miellyttämisen vankilasta. Tämä kuuluu asiaan.

Ymmärrys, että minun ei tarvitse muuttua ollakseni hyvä, vaan voin kelvata itselleni nyt, tässä, tällaisena, on vapauttava ja itkettävä. Turhaan kamppailen kelvatakseni ja miellyttääkseni. Tärkeintä on vain olla rohkeasti oma itsensä.

ps. Tämä kirjoitus ei ole suunnattu erityisesti ketään ihmistä kohtaan, jos sitä mietitte. Kyse on minusta, ja vain minusta.