Hammasitkuja

Meillä on ollut tässä vähän kaikenlaista kuluvana keväänä. Viimeiset pari kuukautta vauva on tehnyt hampaita, oppinut yhtä ja toista, itkenyt öisin ja valvottanut luonnollisesti vanhempiaan. On ollut muutakin haastetta elämässä, niistä kerron ehkä myöhemmin. En ole ehtinyt paljon kirjoitella, tai halunnut. Tunnelma on odottava, jännittynyt, väsynyt.

Eilen pelasimme tyttären kanssa muistipeliä ja muistin, että tähän ei ole ollut moneen hetkeen aikaa. Tytär on hyvä muistipelissä ja voitti minut taas. Tunnistaa kortit jo kulmien taitoksista. Nelivuotias on jo niin taitava kaikessa. Osaa käyttäytyä äitienpäivän jumalanpalveluksessa selvästi paremmin kuin viime vuonna. Kuuntelee, miettii, kyselee. "Äiti, mitä tarkoittaa menettää?". Ja painaa mieleen.

Toukokuu tarkoittaa minulle nyt odotusta. Valmistautumista. Aika paljon ponnistelua muutoksen toteuttamiseksi. Yritän malttaa olla kärsivällinen ja luottaa, että kyllä asiat taas järjestyvät. Ei mene kauan, kun on kesäkuu. Loma alkaa, ja voimme rauhoittaa elämän tahdin valvotuille öille paremmin sopivaksi. Luonto avautuu kevääseen silmieni edessä ilman hermoiluanikin. Omenapuu valmistautuu kukkimaan. Raparperi nousee. Tulppaanit ja krookukset kukkivat pihamaallamme. Minä pesen ikkunoita, patiota, lattioita. Eteenpäin, eteenpäin.

Loma. Se on niin kaukana vielä. Sitä ennen on niin paljon. Emme mieti sitä juurikaan. Katsotaan sitten. Ainakin serkkulaan viikoksi, se on luvattu.

Loma-aurinkoa

Talvilomamme viimeinen päivä on tänään. Olen nauttinut rennosta ja rauhallisesta lomasta täysillä. Päivät ovat kuluneet pitkälti kotona, mutta vieraitakin on ollut ja tavattu. Kävelyretkiä läheisiin leikkipuistoihin ja metsiin on tehty joka päivä. Yllättävän tehokasta tuo pulkan vetäminen, kun kolmevuotias siellä kyydissä napottaa. Tulee ihan kuuma. Lomareissu tehtiin niinkin hurjan kauas kuin Kuopioon tällä kertaa. Se riitti meidän perheelle oikein hienosti. Ikean ja Matkuksen leikkipaikat saivat erityiskiitoksen. "Täydellinen", arvioi tytär ensimmäistä. Hyvä niin.

Kuopiossa kävimme lounaalla ravintolassa nimeltä OS. Tykkään paikasta todella paljon: ruoka on erinomaista, lounas kohtuuhintainen ja palvelu on hyvää. Ravintola OSin motto "hieno, mutta mutkaton" on erittäin osuva. Nautimme siellä nytkin todella hyvää ruokaa, ja jälleen oli ilmassa myös annoskateutta, kun ihastelimme toistemme tilaamia annoksia. Haluan opettaa lapselleni ravintolakäyttäytymistä jo pienenä, joten käymme silloin tällöin paremmissa paikoissa myös hänen kanssaan. Lapsiperheille ei tuolla luvattu nakkeja ja muusia, mikä on minusta hyvä juttu. Pikkuneiti sai sen sijaan muusin kanssa 38 tuntia haudutettua härkää. Tilasimme hänelle myös jälkiruoan, että pysyisi paikoillaan sen aikaa, kun aikuiset vielä söivät. Onnistui ainakin lähes täydellisesti.

Loma on täydellinen, kun tuntuu, että ei enää stressaa työasioista vaan palaa töihin levollisin mielin. Mulla ei ole niin ollut läheskään aina loman jälkeen, mutta nyt siltä tuntuu. Ehkä se on ihan hyväksi, että ollaan kotona ja nautitaan normaalista elämänrytmistä. Lapsiperheessä se on minusta tärkeää säilyttää myös lomalla. Ruoat ja nukkuma-ajat pitävät ainakin toistaiseksi, kun lapsi on niin pieni. Aikuisetkin voivat nukkua päiväunia ja ne ne vasta maistuvat hyvältä.

Mieheni laski eilen jo viikot kesälomaan (opettajien nyt vain kuuluu tehdä niin) ja minä hämmästelin pääsiäisen läheisyyttä. Minä vaihdoin jo kevät-kesä-verhot ja keväiset värit olkkariin. Tuntuu keväältä, vaikka pakkasta on ollutkin. On hyvä ja onnellinen mieli. Tästä on hyvä jatkaa.

Kevenevää

Toisilla se vauvakilojen karkoittaminen käy huomaamattomasti ja itsestään. "Pelkkä imetys riittää hoikistamaan äidin", minullekin sanottiin. Niin, ei riittänyt. En kaventunut imetysaikana paria kiloa enempää. Se harmitti ja tuskastutti ja tympäisi. Nyt viime vuodenvaihteessa päätin tiukasti aloittaa elämäntaparemontin. En vain ulkonäön vuoksi vaan siksi, että jumittaminen ylipainoiseksi harmittaa ja masentaa minua. Kyse on hyvinvoinnista. Lisäksi minua kauhistuttaa ajatuskin, että saisin näin mukavasti elopainoa lapsen saamisen jälkeen pysyvästi. Ei kiitos.

Sovimme mieheni kanssa, että hän tsemppaa minua ja puhuu järkeä, jos olen epätoivoinen tai uhkaan repsahtaa. Hyvin on toiminut. Samalla sovimme, että kotiin ei enää ostella pitsoja tai ranskanperunoita hänellekään, koska minä en voi olla niitä syömättä, jos hän syö. Lopetin tuoremehujen juomisen, hylkäsin päivittäisen juuston syömisen, vaihdoin jogurtin maustamattomaan ja vähensin leivän syömistä. Töissä syön keittoa tai salaattia pääruoaksi ja aina kukkura-annoksen raasteita. En ole kieltänyt itseltäni herkkuja kokonaan, mutta olen harventanut annostelua pariin kertaan kuukaudessa.

Kevään projekti on edennyt mukavasti. Laitoin tavoitteeksi, että vuoden 2011 aikana minä kevenen vähintään kymmenen kiloa. Olen nyt menossa kuutosen kohdalla, mitä voi varmasti pitää hyvänä tuloksena. Makeanhimo on häipynyt, tai olen onnistunut pääsemään niistä hetkistä ohi rusinoiden tai porkkanan avulla. Alkoholia en ole juonut sitä yhtä tai kahta viinilasillista enempää ja sitäkin harvoin. Ei ole ollut nälkä, olen innostunut taas lisäämään liikuntaa ja on ihanaa huomata, että jotkut vaatteet väljenevät päällä. En aio lopettaa, vaikka saavuttaisin tavoitteeni. Olin ylipainoinen jo ennen lasta, joten vielä voi hyvin jatkaa raskauskilojen kaikkoamisen jälkeenkin tällä linjalla.

Nopeita tuloksia ei minun kannata odottaa, koska ei se paino tullutkaan hetkessä. Olen kokeillut kaikenlaisia dieettejä, ja aina paino on tullut takaisin. Laihtuminen vaatii elämäntapojen muutosta. Se on varmin tie minulle. Kevenevää kevättä siis!

Pieniin hetkiin

Meidän perheen työarki on taas alkanut. Samaan saumaan osunut remontti ja muutto sekä pikkuneidin hoidon aloittaminen ovat työllistäneet minua ja miestäni väsymykseen asti. Vasta pikkuhiljaa alamme toipua ja jaksaa elää normaaleja asioita.

Pienelle tyttöselle hoidon aloittaminen on tarkoittanut iltojen rauhoittamista: mitään ylimääräistä ei voi harrastaa tai tehdä, koska hän ei jaksa. Hoito on väsyttävää, ja äitiä on ikävä. Istumme siis tyttäreni kanssa iltaisin ja leikimme yhdessä. Nukkumaan mennään aikaisin ja rauhassa. Olen päättänyt ajatella häntä, ja minimoida omat menoni arki-iltoina. Näin pienen hoitotytön elämä sujuu parhaiten - ja kaikki onkin sujunut hyvin.

Uuden työn aloittaminen on aiheuttanut minussa yllättävän paljon tunteita. Oli helpotus tunnustaa ja tunnistaa, että minua on jännittänyt. Ja että saan minäkin jännittää uudessa työssäni. Talontavoille oppiminen oppiminen ottaa oman aikansa, ja sen ajan antaminen itselleen on oikein. Ei minun tarvitse heti olla valmis, ja erinomainen. Virheitä sattuu jokaiselle. Minä vaadin aina itseltäni paljon, nytkin, ja siksi tätä on ollut vaikeaa sallia itselleen.

Pieni hoitotyttö on tietysti saanut myös kaikki virukset ja pöpöt hoidosta. Pari nuhakuumetta on sairastettu ja kerran pari korvat tarkistettu, kuten asiaan kuuluu. Pahemmilta sairastelukierteiltä olemme silti välttyneet. Olemme sopineet mieheni kanssa, että jaamme lapsen sairastelusta johtuvat poissaolot puoliksi. Molemmista tuntuu silti vaikealta olla pois töistä lapsen sairauden takia. Kun ei ole tottunut itse sairastelemaan paljoa. Tässäkin on pitänyt opetella armollista ajattelua. Onneksi minulla on hyvä esimies, joka on ollut ymmärtäväinen. Jos niin ei olisi, saattaisi paine tässä asiassa olla vielä kovempi. Lohduttaa, kun tiedän, että kaikki pienten lasten vanhemmat ovat samassa liemessä.

Arjen keskellä pieniä piristyksiä täytyy silloin tällöin itselleen järjestää. Satunnaisen iltavuoron tullen olemme Frida-tyttöni kanssa käyneet pulkkakävelyllä uuden kodin lähimaastoissa. Kevätaurinko lämmittää jo mukavasti, ja luonto on upea. Nautin siitä, että meilläpäin ei kuulu liikenteen meteliä. Aiemmin ei näin ihanasti asiat olleet. Vaikka monet asiat ovat nyt elämässä kesken, voin silti sanoa, että tykkään tästä. Se on vain tartuttava hetkiin. Pieniinkin.

Vauvabuumia

Nyt kun hänen ihmeellisyyttään on odotettu kotoa käsin saapuvaksi jo kuukausi, eikä toistaiseksi siltä näytä, että vauva ihan heti kohta syntyisi, alkaa todella vaivata turhautuminen ja harmitus. Äitiysloman ihanuus on haihtunut ja vain mietin, millä vauhdittaisin lastani maailmaan. Pitäisikö sitä yrittää siivota vielä kerran? Kolme kovaa ässää ovat tiedossani, mutta eivät tunnu tepsivän. Kroppa ja mieli ovat aivan eriparia: toinen haluaisi kulkea, osallistua ja mennä, toinen on päättänyt, että nyt ollaan kotona ja aamuyöstä nukkuminen on turhaa. Tämän ristiriidan kanssa sitten tuskailen ja yritän pitää mielialaani korkealla. Sanomattakin selvää, että kroppa voittaa taistelun. Ei minusta enää ole menijäksi tällä mahalla.

Vauva kyllä on edelleen vilkas ja kaikesta päätellen hyvinvoiva. Siitäkin huolimatta, että tilaa potkimiselle hänellä ei pitäisi enää pahemmin olla. Vauva tuntuu edelleen olevan aika hauska tyyppi. Se reagoi suunnilleen kaikkiin ääniin, mitä kuulee. Liikennevalot saavat hänessä aikaan tanssireaktion, ambulanssi aiheuttaa potkuja, kahvilan keskustelun porina herättää hänet ihmettelemään ja potkimaan ja sanomalehti, jota rapistelen, aiheuttaa sekin potkusarjat. Isänsä ja äitinsä keskusteluhetkeen hän osallistuu potkimalla pontevasti. Ihmetyttää. Mitä tästä lapsesta oikein on tulossa?

Jos aiemmin ei ehtinyt hirveästi mahaansa kuuntelemaan, nyt on sitten sitä saanut sydämen kyllyydestä. Kun aiemmin tuntui ääliömäiseltä touhulta puhua mahalleen tai laulaa sille, nyt näistäkin on tullut arkipäivää. Mitä muuta tekemistä minulla olisi kuin maanitella lastani tulemaan jo päivänvaloon? Kevätaurinko on jo Joensuuhun tullut, ja nyt olisi aika tulla meidän vauvankin.

Kaveripiirissäni syntyy tänä keväänä runsaasti lapsia ja viime vuonnakin vauvoja tuli ihan mukavasti. -Se on tämä ikä, toteamme varmasti yhteen ääneen. Keväisiä vauvoja maalis-huhti- ja toukokuille riittää. Jonkinlaista vauvabuumiakin on kerrottu olevan liikkeellä koko maassa. Kaveripiirin vauvat ovat sikäli hyvä asia, että on joku, jolle voi huoletta puhua suut ja silmät täyteen vauva-asiaa. Muuten sitä tulvaa täytyy vähän jarrutella ystävien kanssa puhuessaan. En missään nimessä halua, että ystäväni ovat pian entisiä ystäviä, "kun ei se osaa enää puhuakaan muusta kuin vauvastaan". Ei huolta, tämä menee kyllä ohi, eivätkä aivoni ole hävinneet raskauden myötä!

Saa pitää peukkuja, että vauva ymmärtäisi pian syntyä. Muuten hän ajaa äitinsä epätoivoon. On jo käynyt mielessä, että noinkohan tämä lapsi pyrkii maailman ensimmäiseksi, joka on kokonaan päättänyt jäädä mahaan. Mieheni nauroi minulle: Varmasti moni muukin on epäillyt vauvaansa ehdokkaaksi tuolle tittelille. Niinpä niin.