"Tuolla menee se lestadiolainen"

Kävelen pihan poikki parkkipaikalta kotiovelle päin iltahämärissä. "Hei, tuolla menee se lestadiolainen!", kuuluu naapuritalon parvekkeelta. Siltä parvekkeelta kuuluu usein meteliä, keskellä päivääkin he istuvat tupakalla oluet käsissä. Olen hämmästynyt. Siis mitä! Joku naapurin vuokralainen tietää minusta tällaisen historiani asian, tunnistaa jo kaukaa. "Julkkis", kommentoi eräs kaveri, kun hämmästelen asiaa. Ai minäkö? En kai.

Ei ole mitenkään harvinaista, että ihmiset eivät ymmärrä, että lestadiolaisuus on herätysliike evankelis-luterilaisen kirkon sisällä. Ei mikään erillinen uskonto, vaikka lahkoksi onkin haukuttu. Vielä yleisempää on se, että ihmiset eivät ymmärrä, että tuosta herätysliikkeestä voi erota, irtautua, lähteä. Viimeistään riitatilanteesta entisestä lestadiolaisesta tulee "se v*un lesta". Tämä herätysliiketausta on leimaava. Se on sitä erityisesti nyt, kun epäkohdista on pitänyt julkisuudessa puhua vuosien ajan. Pedofiilikohu on kestänyt jo viisi vuotta, eikä se ole ollut vaikuttamatta.

En erityisesti pidä siitä, että minulle kommentoidaan vl-taustastani edelleen monissa tilanteissa. "Ai, sinäkin juot näköjään viiniä", sanotaan juhlissa hämmästyneesti. "Oho, kiroaako Sallakin?", kysytään. "Olet ihan kuin Alice in Wonderland", kommentoidaan, kun tykkään tanssia. Minulle ei kommentoida perheen koosta, mutta monelle entiselle lestadiolaiselle kommentoidaan siitä jatkuvasti. Ei riitä, että liikkeestä irtautunut tuntee itse vierautta monissa tilanteissa, vaan tuota erilaisuutta myös alleviivataan. Tuollainen kommentointi aidosti suututtaa, ihan tiedoksi vain.

Miksikö sitten nytkin kirjotan tästä? Siksi, että joku ehkä lukisi tämän ja älyäisi, että ihminen voi muuttua, valita itse elämänsä ja tyylinsä. Tietysti jokaisen ihmisen historia vaikuttaa, mutta ei avioerolapsellekaan kommentoida, että "näköjään juot olutta, koska isäsi ja äitisi erosivat, kun olit lapsi". Olen jo ymmärtänyt, että erilaisuuteni on osa minua, eikä häviä, ja kuka ei sitä kestä, hyväksy tai ymmärrä, ei voi olla sen syvällisemmin ystäväni pitemmän päälle.

Minä olen edelleen kristitty. Kaikki vl-liikkeestä irtautuneet eivät ole. Arvioisin, että ehkä puolet tai jopa ylikin haluaa elää uskonnotonta elämää irtautumisen jälkeen. Tulkintani perustuu suljetuilla entisten lestadiolaisten palstoilla havainnoituun. Kaikki eivät halua koskaan puhuakaan koko aiheesta irtautumisen jälkeen. Kaikkien elämä ei muutu vl-eron jälkeen mitenkään. Osan elämä menee niin sanotusti toiseen laitaan, ja he ovat siinä railakkaimpien juhlijoiden joukossa. Se heille suotakoon. Entisiä lestadiolaisia on niin moneen junaan.

Suvaitsevaisuuden päivästä

Maanantaina 16.marraskuuta vietetään kansainvälistä YK:n suvaitsevaisuuden päivää. Suvaitsevaisuus on viime vuosikymmenen aikana noussut uudella tavalla yhteiskunnan arvoksi. Erilaisuuden hyväksymisen merkitys myönnetään ja hyväksytään ainakin Suomessa laajasti. Hyvä niin, koska kaikki tarvitsevat tavalla tai toisella suvaitsevaisuutta. Olemmehan kaikki jossakin asiassa epätäydellisiä. Kuka on laiska, kuka huonomuistinen, kuka luova haaveilija. Ihonväristä, sukupuolesta, seksuaalisuudesta, kansallisuudesta, kulttuurista, koulutuksesta, tuloluokasta, uskonnosta, vakaumuksesta tai vammoista jne nyt puhumattakaan. Erilaisia, mutta kaikki arvokkaita, samanarvoisia.

Suvaitsevaisuuden historia on kuitenkin varsin lyhyt. Eipä siis ihme, että tämäkin viimevuosien suvaitsevaisuuden arvostuksen aika on herättänyt joissakin ihmisissä voimakastakin vastareaktiota. Pitääkö kaikki muka hyväksyä? Erilaisesta kulttuurista tulevien kohdalla on erityisesti ollut sanomista. On sanottu, että maassa maan tavalla ja että muslimit pelottavat, kun ne valtaavat tämän maan. Miksi ne ulkomaalaiset tulevat tänne, on kysytty. Siinä unohtuu helposti, miten suomalaiset lähtevät jatkuvasti ulkomaille töihin ja opiskelemaan - ja ovat kiistatta ulkomaalaisia lähtiessään muualle.

Liian kapeakatseinen suvaitsevaisuuden vaatimus, joka estää keskustelun, on sekin osoittautunut ongelmaksi. Liika vaikeneminen vain lisää vastakkainasetteluja eikä suvaitsevaisuutta. Toisaalta kritiikin varjolla esitetty puhdas rasismi on eri asia kuin avoin keskustelu. Ennakkoluulot istuvat meissä tiukassa, ja pahinta on, että omia ennakkoluulojaan ei ole kovin helppo nähdä ja tunnistaa.

Tein graduni lähellä suvaitsevaisuuden näkökulmia liikkuvasta aiheesta. Asia tuli taas mieleen, kun kirjoitin pyynnöstä artikkelin gradustani ortodoksisen kulttuurin julkaisuun. Karjalasta evakkoina tulleiden ortodoksien kohtaloissa on jotain hyvin samaa kuin tämänpäivän maahanmuuttajakeskusteluissa. Silloinkin oli olemassa yleisesti ääneen lausumaton vaatimus yhtenäisyydestä, ja erilainen uskonto koettiin uhaksi. Ortodoksit piilottivat uskontonsa, venäläisvaikutteiset nimensä, tapansa ja tottumuksensa. Ruokakulttuurista parhaat palat kelpasivat kantaväestölle, mutta muuten erilaisuus koettiin uhaksi. Niin muuten koetaan tänäkin päivänä, ja aivan turhaan. Ortodoksisen kulttuurin ja uskonnon rikkaus alettiin nähdä vasta 1990-luvulla. Miten kauan kestää, että maahanmuuttajien kulttuureja nähdään rikkautena Suomessa?

En pidä ennakkoluuloista ja haluan sanoa niille vahvasti ei. Siinä olen idealisti, että uskon suvaitsevaisuuden olevan ainoa oikea tapa suhtautua erilaisuuteen. Tarvitsemme kaikki suvaitsevaisuutta. Voimme elää rauhanomaisesti, vieraillen toistemme luona ja kohdaten kulttuurillisia eroja, kuten yleensä tapahtuukin. Se, että hyväksyy toisen samanarvoiseksi ihmiseksi kuin itse, ei tarkoita, että hänen kaikki tekonsa pitäisi hyväksyä. Laki on laki kaikille, ja sitä tulee noudattaa.

Haastan itseni jatkuvasti kohtaamaan erilaisuutta, ja koen, että se on rikkaus. Toivoisin, että lapseni voisi elää vielä monikulttuurisemmassa Suomessa kuin itse olen elänyt. Minusta on tosi hienoa, että meillä on tuttavia, joiden lasten kanssa lapseni voi leikkiä. Ja tuttavien lasten ihonväri ei ole valkoinen. Hiekkalaatikko on kaikista tehokkain tapa oppia suvaitsevaisuutta.