Narsisti(n)en maailma

Individualismi ja itsekeskeisyys ovat nykyajan suuria virtauksia. Yhteisöllisyydestä ja yhteisvastuullisuudesta puhutaan paljon, ja toiset ovat niitä alkaneet vastavoimana vaaliakin. Toisaalla jotkut menevät yhä vain syvenevän itsekeskeisyyden maailmaan, joka on suorastaan narsistinen. Tein ennen äitiyslomaani töissä jutun narsismista ja olen kiinnittänyt paljon huomiota siihen. Mitä muuta kuin narsismia ruokkii tosi-tv ja julkkikseksi-hinnalla-millä-hyvänsä -haaveet? Kun narsismi on kiitettävä asia ja Big Brotheriin teini-idoliksi pääsee parhaiten olemalla ilkeä ja toisia huomioimaton tyyppi, tulee väkisinkin mieleen, että onhan tämä aivan järjetöntä.

Yhteiskunta ruokkii ja kiittää narsismista, kuten sanoi myös taannoin haastattelemani asiantuntija. Se voi johtaa kehitykseen, jossa sairas narsismi lisääntyy ja vaikeuttaa yhä useampien elämää. Narsismihan on oikeasti sairautta, eikä vain nykyajan muotitermi. Sairaaksi menevä itsekeskeisyys ei todellakaan kaunista ketään. Narsistin kanssa elävä joutuu syvästi kärsimään toisen luonnehäiriöstä. Siinä heikommalle voi käydä huonosti. Narsistille sääli on oikeasti sairautta eikä hänellä ole empatiakykyä. Haastattelemani asiantuntijan mukaan julkisuus ja narsismi kulkevat käsikädessä. Narsisti kaipaa julkisuutta, huomiota, palvontaa ja jatkuvaa esillä olemista. Siksi narsisteja löytyy erityisesti artisteista, poliitikoista ja muista julkisuuden henkilöistä.

Narsisteista minulla on eniten kokemusta politiikasta. Voimakas itsekeskeisyys ja oman edun tavoittelu on hyvin yleistä politiikassa mukana oleville nuorillekin. Ei ole sama asia olla varustettu hyvällä itseluottamuksella kuin olla narsisti. Politiikassa on henkilöitä, joille mikään ei mene oman edun edelle eikä oman uran edistämisellä ole mitään hintaa. Selkään puukottaminen ei ole harvinaista, vaikka se ei toki ole kaikkien harrastama laji. Valitettavaa silti on, että parhaiten menestyvät ne, jotka osaavat taitavimmin kätkeä itsekeskeisyytensä.

Itse olen huomannut, että politiikka helposti syö ihmistä sisältä eikä todellakaan jalosta luonnetta. Keskinäinen kilpailu ja jatkuva parrasvaloihin tavoittelu jättää jälkensä. Kun huomaa, että on onnellinen vain, kun itseä kiitellään ja kehutaan, jotain on jo tapahtunut. Itsekin olen huomannut tämän itsessäni ja puhaltanut pelin poikki. En halua muuttua niin. (Nyt joku sanoo, että eikö blogin pitäminenkin ole narsistista. Ehkä se on juuri sitä, paradoksaalista kyllä)

Itsekeskeisyys näkyy minusta aika arkisissakin asioissa. Kun joku toinen tykkää eri asioista, sitä ihmetellään eikä ymmärretä tai jopa haukutaan erilainen mielipide lyttyyn. "Miten joku voi...?"kysyy empatiakyvyltään rajoittunut. Itse en ymmärrä sitä, ettei joku ymmärrä toisten voivan tuntea ja ajatella eri tavalla kuin itse ajattelee. Me ei vaan olla kaikki samasta puusta veistettyjä.

Perheen politiikkaa

Se on monimutkainen juttu tuo perhe-elämän ja työn yhdistäminen. Usein tässä sanotaan, että perhe-elämän ja uran yhdistäminen, mutta vaikka ei olisi niin kovin nousujohtoisen urahenkinenkään, haastetta riittää. Erityisesti silloin sanotaan ura, jos se työ liittyy politiikkaan. Minua on aina naurattanut urasta puhuminen, kun puhutaan kunnallispolitiikasta tai nuorisopolitiikasta. En näe siinä mitään uraa vaan lähinnä yhteisistä asioista huolehtimista, kun jonkun se on nekin hommat tehtävä. Mutta toisten mielestä sekin on uraa. Kuten useimmat tietävät, olen harrastanut ahkerasti politiikkaa viimeiset viisi vuotta ja vähän kauemminkin. Se kuuluisa joku on kai epäilemättä pitänyt sitä uran luomisena. Nyt olen kuitenkin päättänyt astua oravanpyörästä ulos ja keskittyä enemmän perhe-elämääni.

Kun pohjoissavolainen kansanedustaja Hannakaisa Heikkinen ilmoitti keväällä, ettei lähde enää ehdolle seuraaviin eduskuntavaaleihin vaan keskittyy perheeseensä, se aiheutti kummastusta. Heikkinen oli saanut vaaleissa paljon ääniä, ja "ura" oli hyvällä mallilla. Itse hän koki kuitenkin ajaneensa itsensä loppuun, perheen kärsineen ja elämänlaadun laskeneen kansanedustaja-aikana huomattavasti. Eipä siinä mitään ihmettelemistä olekaan: lentokoneella maanantaina arkadianmäelle menevien ja perjantaina palaavien joukossa ei tiivistä perhe-elämää eläviä käytännössä ole. Heikkiselle se oli ollut yllätys.

Itse kiinnitin Hannakaisan haastatteluun erityistä huomiota, koska olen kotoisin samalta alueelta ja onpa suvustani varmasti mennyt ääniäkin siihen pottiin, jolla Heikkinen eduskuntaan nousi. Samanlainen elämäntilannekin yhdistää. Myös minä pohdin eduskuntavaaliehdokkuutta haastattelun julkaisuaikaan. Täytyy sanoa, että se oli yksi syy lisää päättää keskittyä näihin tärkeämpiin asioihin. Tänä keväänä syntynyt tyttäreni Frida olisi eduskuntavaalien 2011 aikaan vasta vuoden ikäinen. Haluaisinko elää hänestä erossa, kun emme perheenä halua muuttaa pääkaupunkiseudulle? Olisinko valmis maksamaan siitä työstä niin kovaa hintaa, että potisin jatkuvaa syyllisyyttä ja ikävää kotiin? Mitä todella käytännössä vaatisin mieheltäni, jos lähtisin? Mietin myös sitä, katuisinko vaaleista pois jättäytymistä. Tulin siihen tulokseen, että en katuisi enkä kadu. On tärkeämpiä asioita kuin ura, paljon tärkeämpiä.

Kun aloitin politiikkaharrastukseni, tutustuin moniin nyt jo eduskunnassa työtä tekeviin tai uraa luoviin nuoriin keskustalaisiin. Minuakin on pyydetty ehdolle puheenjohtajaksi, eduskunta-avustajaksi ja hallituksen jäseneksi, mutta olen perhesyistä aina kieltäytynyt. Olen järjestelmällisesti tehnyt ratkaisuja, jotka eivät johda poliittisen uran nousuun nuorena. Muistan kuitenkin ne ajat, jolloin olin sinkku ja tein todella paljon politiikkaa, ja olin ehdolla eduskuntaan. Ajattelin silloin, että en perhettä hanki vaan omistaudun juuri sille työlle ja uralle. Mutta onnellinen en ollut. Ei ollut kaukana loppuunpalaminenkaan. Sittemmin sain yllättäen puolison ja perheen. Tiedän, että en kadu näitä ratkaisuja, koska haluan elämässä olla onnellinen enkä pelkästään tehdä työtä. Perhe tuo minulle onnea, jota ura ei yksin voisi koskaan tuoda. Minä koen näin.

Kaikelle on aikansa. Minusta perheen valitseminen ei minulla eikä Hannakaisa Heikkisellä tarkoita sitä, että perhettä ja uraa ei voisi yhdistää. Nuorten alkiolaisten naisten kerttu-verkosto kannustaa naisia. Se ei silti tarkoita, ettei perheelle pitäisi antaa koskaan aikaa. Minä valitsen nyt perheen, koska voin niin valita. Moni perheetön ystäväni valitsee uran, koska voi niin valita. Tulee aikoja, jolloin ehkä tehdään toisia valintoja. Jos ei tule, sitäkään ei surra. Elämä antaa, mitä antaa ja niistä pitää olla kiitollinen.

Arvovalintoja

Tiedättehän ilmiön, että politiikkaan halutaan mukaan tyttöjä? Vaaleissa listalle halutaan ehdolle tyttö, joka tykkää käyttää lyhyttä hametta tai avaraa kaula-aukkoa. Kauniita tyttöjä, mielellään. Toisinaan tyttö valitaan myös johonkin luottamustehtävään. Onhan se hyvää mainosta puolueelle. Mutta suurempia hänen kyvyistään ei yleensä odoteta. "Tietäähän nämä tytöt." Jos tyttö sitten osoittaa aivotoiminnan merkkejä, sitä on joidenkin vaikeaa sulattaa. Tulee heti helposti vähän ryppyjä rakkauteen. Ihana tyttö muuttuu kovaksi akaksi. Piinkovaksi uraraketiksi.

Nuoria naisia ei politiikassa silti liiemmälti ole, vaikka liepeillä heitä on aina riittänyt. Naisten kiinnostus politiikasta kuulostaa useimpien mielestä oudolta. Jos oikeasti kiinnostaa ja jos halua ja tahtoa riittää, helposti aletaan pitää "hirveänä jyränä". Miesten politiikassa mukana oleminen on ihan normaalia, eikä sitä tarvitse selitellä. Naisten selittelylle ei taas loppua tule. Kun on ohitettu nuori nainen-vaihe, ja siirrytty perheellinen nainen -vaiheeseen, on taas kysyttävää. Politiikasta kiinnostunut nainen, jolla on sanottavaa ja kykyä sanoa se, on monien mielestä kummajainen. Suorastaan uhka. Sellaisesta ei aina löydy hyvää sanottavaa.

Olin yläasteella kiinnostunut historiasta. Luin historiankirjaa kotona etukäteen ja osasin asiat jo ennen oppitunteja. Historia tarjosi minulle sen psykologiasta tutun virtaus-ilmiön, jossa häviävät aika ja paikka ja uppouduin historian tarinoihin. Kiinnosti siis ehkä epätavallisen paljon ja piti lukea lisäksi tietosanakirjoja huvikseen. Rippikoulukaverini ei voinut käsittää, että joku oikeasti tykkää historiasta. "Ihan oikeastiko kiinnostaa? Ei voi kiinnostaa", hän päivitteli. Olin kiusaantunut ja hämilläni. Olisi kai pitänyt olla kertomatta koko asiasta. Myöhemmin kiinnostus historiaan laajeni yhteiskuntaan ja sitä kautta politiikkaan.

Monta kertaa olen ollut tilanteessa, että joku tuntemani nuori nainen olisi erinomainen ehdokas johonkin vaaliin tai tehtävään. Olisi taitoa, tietoa, kokemusta, näkemystä, karismaa, kykyä kysyä ja kykyä kertoa. Ehdokkuutta harkitessa sitten asiaa punnitaan perusteellisesti. Naiset miettivät koulua ja työtä, perhettä, ystäviä, kavereita, lemmikkejä, potentiaalista mielitiettyä, omia heikkouksia ja ties mitä näkökulmia. Että ehtiihän tässä vielä myöhemminkin. Syyt olla suostumatta ehdolle löytyvät varmasti. Monet miehet sensijaan vähät välittävät näistä syistä tai selityksistä, ja tarttuvat tilaisuuteen. Miestä ei yleensä niin haittaa, vaikka koulu on kesken tai työ ja perhe kärsivät. Perhe sopeutuu, ystävät ihailevat, kyvykkyys se vain kasvaa. Nainen sen sijaan huomioivat kaikki mahdolliset asiat -ja kieltäytyvät. Toki kuvaus on kärjistys eivätkä nämä ole pelkästään sukupuolikysymyksiä, mutta näin olen monesti huomannut käyneen.

On se vaan niin, että aina edes nainen ei voi olla tunnollinen, kiva ja kiltti. Mutta vaikeaa se on. Kun pohtii itsekin valintojaan, tulee mieleen, että kyllä sitä haluaisi tehdä oikeita päätöksiä. Kun vain tietäisi, mitä ne oikeat päätökset sitten ovat. Lopulta päätöstensä ja valintojensa kanssa on yksin, eivätkä ne helppoja ole. Kaikkia ei voi mitenkään miellyttää. On vain tehtävä valintoja arvojensa pohjalta, ja yhdessä perheensä kanssa. Onneksi asioiden huolellinen harkinta voi olla myös etu ja vahvuus.

Henkilökohtaista ja poliittista

Se on ollut silkkaa laiskuutta, että en ole aloittanut oikeaa blogia. Kyse on ollut jonkin verran myös siitä, että mitä kaikkea netissä kannattaa kirjoittaa. Asialinja, tottakai, mutta minkä verran yksityisyyden verhoa raottaen. Minulla kun on taipumus olla suora ja avoin, vähän liiankin, ja myös pelkistää ja kärjistää asioita. Etten vain turhaan loukkaisi ihmisiä, ja sitä todella toivon.

Pelkkää politiikkaa ei huvita kirjoittaa, sitä varten ovat eri sivut ja eri agendat. Päättäjänä toimimisesta ehkä voisi olla sanottavaakin, jota taas en toisaalla kerro. En ole kuitenkaan pelkkä piinkova uranainen, vaan minulle elämässä tärkeintä on perhe ja ystävät. Odotettava perheenlisäys tuo pian aikaa ja myös runsaasti pohdittavaa, ehkä myös tarpeen pitää yllä toimittajan kirjoitustaitoja. Moni on kysynyt, enkö pitäisi blogia tästä odotuksen ihanuudesta. Vauva mullistaa myös minun elämäni, ja hyvä niin.

Kompromissina tästä kaikesta päätän, että kirjoitan tätä blogia tunnepohjalta elämästäni, kriittisiä mielipiteitäni varmasti laukoen, mutta poliittiset kannanotot toivottavasti muualla julkaisten. Ihan kokonaan emme politiikkaa karkuun pääse, sen verran poliittinen eläin olen, mutta pidän sen pienemmässä roolissa täällä. Ja onhan toki niin, että henkilökohtainen on poliittista, kuten feminismin oppiäiti Simone de Beauvoir sanoi.