Brysselin terveisiä

Matka Brysseliin on tehty ja onnistui oikein hyvin. Kannoin poikaa Manducan kantorepussa, koska matkarattaista ei mukulakivikatuisessa kaupungissa olisi ollut juuri iloa. Vauva matkusti mukana mallikkaasti eikä osoittanut pahempia väsymisen merkkejä ennen kuin vasta viimeisten kilometrien aikana lähellä kotia. Totesin, että minulla on hyvin kärsivällinen ja joustava vauva, ja vaikka olin sen jo tiennytkin, nyt viimeistään se sai varmistuksen. Ostin tuliaisiksi kotiin enimmäkseen kivoja lastenvaatteita. Keski-Euroopassa poikien valikoimakin on huomattavasti monipuolisempi kuin täällä meillä.

Lentomatkustaminen vauvan kanssa oli oikein mukavaa, palvelu pelasi lähes täydellisesti. Paluumatkalla oli pieniä vaikeuksia, kun soseruoka pääsi menemään vähiin ja Amsterdamin lentokentältä eikä lentokoneesta sosetta sitten löytynytkään vauvalle. Vauvan kanssa matkustaessa kannattaa tosiaan varata ruokaa riittävästi, koska sitä ei sitten välttämättä mistään saa. Pärjäsimme tällä kertaa onneksi maidolla, mutta hieman nälkäinen vauva taisi silti olla. Poika nukkui nousujen ja laskujenkin aikana. Ilmeisesti häntä ei ilmanpaineen muutokset korvissa häirinneet.

Brysselissä oli kaunista ja keväistä. Pääsin elvyttämään ranskankielen taitojani, ja ihan hyvin sujui. Matkakuume sieltä sai vain lisäsytykkeitä. Jospa perhelomalle ensi kerralla, kun tämä vauvan kanssa näin hyvin sujuu.

Tähyilyä eteenpäin

Voi miten nautin vauvasta, kerrankin osaan nauttia ja olen siitä iloinen. Samaan aikaan alkaa katse ja ajatus jo kulkeutumaan tulevaan syksyyn, eteenpäin. Maaliskuussa pitää hakea pojalle jo hoitopaikkaa, jos mielii saada, sanoivat. Se on niin pian. Silti niin on hyvä. Kokemuksesta tiedän jo, että kyllä me pärjätään, vaikka päivähoito alkaa. En ole kotiin jäävää sorttia. Valitettavasti ehkä, joku sanoisi, mutta niin se vain on. Mutta nyt, tästä hetkestä nautin.

Teen pitkiä kävelylenkkejä vaunujen kanssa kotikulmilla. Vauva nukkuu kolmekin tuntia kerralla. Kevät, kaunis sää ja luonto sekä kiirettömyys ovat kivoja asioita tavoittaa taas. Tuntuu samalta kuin silloin opiskelijana aikoinaan. Pidän edelleen kiinni päiväunistani aina, kun tilaisuus tulee, mutta enää ei väsytä niin paljon kuin aiemmin. Jaksan viedä tavaroita kirppikselle, alan siivota kaappeja. Mahtavaa, että saan sen tehtyä. Päätän laittaa pojan vaatteet nopeammin eteenpäin kuin tyttären kohdalla tein. Mitä niitä säästämään. Uusia saa niin helposti.

Vauva alkaa liikkua. Kääntyy, pungertaa, potkii. Pian se ei ole enää vauvakaan. Niitä harjoitusähellyksiä on niin hauska katsoa. Hän on kultainen, aurinkoinen, ihana lapsi. Huomaan paljon eroja persoonassa verrattuna isosiskoonsa. Tämän kanssa ei ole temppu eikä mikään istua kahvilla, syöttää huomaamatta ja jutella rattoisasti. "Seurusteluvauva", sanoo siskoni. Poika, hänen ihmeellisyytensä, herättää vauvakuumetta, huomaan. :)

Edelleen on paljon epävarmuutta, mutta suhtaudun siihen edelleen rauhallisesti. Mennään sitten niin, sekin on hyvä, katsotaan nyt. Ajattelen, että parempi näin. Olen oppinut rajani, enää en peleihin ala, vaan pidän rajoistani kiinni. Vaikuttaa koko ajan valoisammalta. Hyvän merkkejä.

Ristiäiset

Poikavauvamme on saanut nimen, jota nyt opetellaan käyttämään. Vauva kastettiin kastemessussa lähikirkossa. Kastemessu oli todella koskettava ja kaunis tapahtuma. Olin aiemmin ollut morsiusmessussa, eli vihkimisen yhteydessä oli myös ehtoollisjumalanpalvelus, ja siitä jäi ajatus kasteesta vastaavalla tavalla. Meillä on melko pieni koti, joten perhemessun yhteydessä kirkossa kastaminen tuntui hyvältä ajatukselta. Kastemessu myös kauniisti korostaa seurakuntaan liittämistä, jota kaste on. Tykkäsin valtavasti! Myös muut seurakuntalaiset tulivat kiittämään, että jaoimme perheemme juhlan seurakunnan kanssa. Jäi todella hyvä mieli poikamme kastejuhlasta. Voisin melkein suositella kastemessua niille, jotka kokevat seurakunnan luontevana paikkana. Juhlavaa se oli erityisesti siksi, että lauloimme messussa Hoosiannaa ensimmäisen adventin kunniaksi.

Kotona meillä oli sitten pieni kahvihetki, pystykahvit niin sanotusti, sillä vieraamme juuri ja juuri mahtuivat meille. Sain apua leipomisissa ja järjestelyissä ihanilta siskoiltani, mummoilta ja osan tein itse. Viisitoistavuotias siskoni teki ristiäiskakun, tuli upea. Tykkään kovasti järjestää juhlia, kotona tai muualla, mutta vauvan kanssa siinä oli kyllä haastetta. Erityisesti siivoaminen juhlaa varten tuntui mahdottomalta yhtälöltä. Onneksi saimme lapset hoitoon muutamaksi tunniksi ja tämäkin huoli järjestyi. Ristiäisten jälkeen tuntui eläminen ihmeen helpolta ja vaivattomalta. Totesin, että olen myös aika paljon vahvempi ja moneen venyvä tyyppi. Enemmän kuin luulenkaan.

Ja sitten nimi. Suvussani on annettu lapsille omanlaisia, persoonallisia ja jopa erikoisia nimiä. Sellaisista nimistä minäkin tykkään ja monella sisaruksen lapsella on jo nimi, jonka olisin voinut omallenikin antaa. Esikoisellamme on melko harvinainen nimi, ja halusimme jotain samantyylistä. Se ei ollut mitenkään helppo tehtävä. Aiemmin suunniteltu nimi karahti kiville, kun olin sitä mieltä, että se ei sovi vauvalle, hän ei näytä eikä tunnu siltä. Minä haluan antaa lapsilleni persoonallisen nimen, joka on vahva, kansainvälisesti toimiva nimi. Nimellä saisi olla myös joku tarina tai historia. Myös mieheni haluaa lapsen nimellä olevan historiaa. Pääsimme lopulta sopuun nimestä. Suvulla on taas sulattelemista. Tosin yksi siskoni oli ajatellut juuri vauvan nimeä omalle lapselleen sitten joskus. Nimimaku taitaa kulkea meillä perheessä aika samanlaisena.

Nyt sitten laitamme joulua. Rennosti, rauhassa. Tärkeintä, että saa olla kotona ja hiljentyä jouluun.

Mustat silmänaluset ja sukat

Aurinko nousee ja aurinko laskee, mutta sillä on melko vähän merkitystä elämässäni nyt. Vauvan hoitaminen, sen tiheääkin tiheämmät ruoka-ajat ja säännöllisen epäsäännöllinen rytmi pyörittää päiviäni. Välillä väsyttää imettää koko ajan. Silloin tällöin onnistun nukkumaan päiväunet, ja heti tuntuu helpommalta. Perhekerhoissa käymme, matkalla olemme hippasta esikoisen kanssa. Vaikka univaje kirvelee silmiä, lähteminen piristää kuitenkin niin, että olen iloisempi kotimatkalla. Jos onnistun kunnialla syöttämään ja nukuttamaan lapset, tunnen onnistumisen riemua. Kyllä tämä tästä.

Kovinta on minusta esikoisen peittelemätön kiukku, suru ja kapina uuden tilanteen vuoksi. Hän itkee asiaa minulle, lyö ja kiukkuaa. Myös isälleen, mutta äitiin kiukku todella purkautuu. Surettaa lapsen puolesta. Aina en voi revetä kahteen osaan, vaikka haluaisin. Esikoinen kostaa huomion puutteen piirtämällä seinään, särkemällä peilin ja maalaamalla kynsilakalla kylppärin kaakeleihin. Tuntuu, kuin olisi liikkuvassa junassa ja yrittäisi siitä jutella laiturilla oleville.

Oma haasteensa on minun jaksamiseni. En ole hyvä jaksamaan. Yritän muistaa olla syyllistymättä, kun otan pienen oman aikani vaikka käymällä ruokakaupassa. Vauva on pieni mammanpoika, hänellä on siihen hyvä syy ja oikeus, ja itkee äidin perään, kun olen poissa. "Laita korvatulpat", sanon miehelleni. Kyllä on vaan tärkeää, että saan joskus edes vähän tuulettua. Ja vauvankin lyhyillä poissaolojaksoilla totuteltava harvakseltaan.

Kun vauva sitten parina viime päivänä on nukkunut pitempiä pätkiä, ihmettelen. Eikö se nyt herää jo syömään? Mutta sen verran olen viime kerrasta oppinut, että päiväunet on tärkeämpää kuin siivoaminen. Ja sitä ohjetta olen koko ajan noudattanut.

Se on poika

"Vauva näyttää pojalta." Pojalta. Ei ole totta. Meidän vauva näyttää pojalta. Kesällä ultrakuvissa näkyvä tieto hämmentää minut aivan tyystin. Eihän meidän suvussa saada kuin tyttöjä, miten se nyt poika sitten on. Joo, tiedän, että lapsen sukupuoli tulee isältä, mutta silti. Poika. Enhän minä tiedä pojista yhtään mitään! Edellinen poikavauva, jota olen hoitanut, on nyt jo lukiossa.

Tietysti olen iloinen, totta kai, meillä on sitten tytär ja poika, mutta. En ole ikinä ajatellut, että minä saisin pojan, koska en vain ole ajatellut. Mutta minä saan. Menen kirjastoon ja lainaan psykologisia teoksia siitä, mitä pojista pitäisi tietää ja ajatella. Väsytän mieheni siteerailemalla kirjoista asioita, jotka ovat minusta kiinnostavia. "Nyt lopetat siitä peniksestä puhumisen", mieheni tuskailee minulle keskellä kauneinta kesää. En silti lopeta, ei ehkä yllättänyt.

Minulla on kuusi veljeä. Ei siis luulisi puuttuvan näkemystä pojista. Mutta niin vain on, että en koe tietäväni pojista mitään. Elämä on kuitenkin päättänyt opettaa minulle jotain myös poikalapsista. Tylsäähän täällä olisi, jos ei mitään uutta pitäisi opetella, päätän ja perehdyn asiaan niin hyvin kuin voin. Seurailen poikalapsia sivusilmällä, missä näenkin, poikavauvoihin kiinnitän erityisesti huomiota. Tuollainen meille on sitten tulossa. Pyörittelen asiaa ja kehrään itseeni poikavauvakuumetta. Harmittelen, että poikalapsille on niin ärsyttäviä vaatteita marketeissa: en tosiaankaan pue poikaani mihinkään monsteripaitaan tai supersankariksi. Päätän kasvattaa poikaani kuten tytärtäkin. Olen huolissani, osaanko rakastaa poikavauvaani. Entä jos en osaa. Apua.

Sitten hän syntyy. Ei niin helposti, ei niin vaivattomasti. "Poikavauvat syntyvät äitiensä viimeisillä voimilla", sanoo kätilö. Minulla ei ollut voimia enää ollenkaan, mutta niin hän vain syntyy. Vauva on kerrassaan kultainen. Niin ihana lapsi. Minä huomaan ihastuvani häneen vähintään samalla tavalla kuin esikoiseen. Olen aivan hurmaantunut. Ihastelen hänen tuhinaansa, ilmeitään, vauvaininää ja tuoksua. Hän on niin pikkuinen. Isänsä näköinen. Olen valtavan rakkauden vallassa häntä, miestäni ja tytärtäni kohtaan. Onneksi hän tuli. Onneksi me saimme hänet, ajattelen. Miten saatoin koskaan edes ajatella, että poikavauva olisi jotenkin eri asia?

Sisaruudesta

"Jutellaan äiti vauvasta ja minusta vauvana", sanoo tyttäreni joka ilta. Odotamme tulokasta: myös pian isosiskoksi ylennettävä odottaa jännityksen ja huolen sekaisena tunnemylläkkänä. Hän rakastaa sitä, että hänen vauva-aikaansa muistellaan, millaista silloin oli ja mitä hän teki. Se kaikki herättää hänessä ihastunutta naurua. Kaikki vauvajutut sitten meillä mennäänkin nyt näin, että samalla muistellaan tyttären kanssa, että "kun sinä olit vauva..." ja yhdessä tehdään asioita, jotka liittyvät vauvaan.

Haluan kertoa lapselle etukäteen, mitä tapahtuu sitten, kun vauva tulee. Hänelle on luvattu, että hän pääsee lelukauppaan ostamaan oman nukkevauvan tai mitä sitten haluaakin (nuket eivät ole juuri kiinnostaneet tähän mennessä, pehmolelut kiinnostavat enemmän ja niitä hän hoitaa) ja isänsä kanssa ravintolaan syömään. Onhan se suuri hetki myös isosiskolle. Ja äidin luo sairaalaan tietysti myös vauvaa katsomaan, eikä sitten ole kiire. Hän saa köllötellä äidin vieressä sängyllä, olen luvannut.

Kyllä lapsella on paljon myös huolia sisaruksen saamiseen liittyen. Tytär osaa ne taitavasti myös kertoa, eihän hän enää ole ihan pikkuinen itse. Ensimmäiset huolet liittyivät siihen, että vauva pilaa leikit, vie korut, lelut tai muut aarteet. Olen varovasti näistä huolista häneltä kysellyt. "Kaikki asiat olisivat paljon paremmin, jos ei olisi vauvaa", tytär avautuu. Äitiä kohtaan kiukkua on alkanut jo purkautua, koska erityisesti minun jakaminen pelottaa. "Jos sinulla menee kaikki aika vauvan ruokkimiseen ja et ehdi enää ollenkaan olla minun kanssani", tytär murehtii. Sisaruksen saaminen on tyttärelleni suurin mullistus hänen tähänastisessa elämässään. Minä ymmärrän sen ja toivon voivani antaa kaikille tunteille tilaa.

Jos ensimmäisen lapsen kohdalla ehti tuskastua odottamiseen ja hermostua, kun lapsi antoi odottaa itseään, toisen kohdalla odottaminen on ollut erilaista. Ei ole ollut kiire. Vaikka minusta jokainen lapsi on erikseen, eikä esikoiselle hankita sisarusta leikkikaverin vuoksi, sisaruus on kuitenkin asia, joka leimaa tämän vauvan syntymää. Parempaa lahjaa lapselleen ei voi antaa kuin sisaruksen, olen kuullut sanottavan. Minulla itsellänikin sisaruus on kääntynyt lahjaksi, jota arvostan koko ajan enemmän. Sisaruuden arvo vain nousee, mitä vanhemmaksi pääsen. Siskot eivät petä, eivätkä jätä. Toivon, että minunkin lapsillani voisi olla näin joskus. Että yksin ei tarvitse elämässä olla.

ps. Neuvolan opasvihkosesta opin, että rakkaus lapsiin ei ole mikään jaettava asia. Lapselle ei ole jaettua rakkautta, eikä "yhtä paljoa". Siispä: rakastamme tytärtä, rakastamme vauvaa. Rakkaus ei tule jaetuksi, ei vähene, vaan pelkästään lisääntyy. Sen pitäisi sitten myös näkyä, että se ei ole jaettua.

Kädet multaan

Lähestyvä vauvan toimitusaika aiheuttaa monilla odottajilla niin sanottua pesänrakennusvimmaa. Minä en enää taivu suurempiin siivousoperaatioihin, vaikka sitä riittäisi, mutta puutarhatyöt ovat ilo, johon tartun mielelläni. Eihän sitä tiedä, vaikka pian olisi jo aika, ja syyskukat jäisivät laittamatta. Sitä en halua. Ulkona lempeässä syyskesän säässä hääräily rauhoittaa ja lohduttaa. Kesäkukkien raatoja tuntuu hyvältä viedä pois, ja laittaa uusia syksyisiä tilalle. Tänä vuonna ehdin paikalliselle puutarhalle hakemaan riippuvaa hopealankaakin ennen kuin se myytiin loppuun. Luulenpa, että näistä kukista on vielä paljon iloa, kun väsyneenä vauvaani hoivailen syksyn mittaan. Kukat ovat minulle iso ilon aihe, vuodenajasta riippumatta.

Ja sitten vain kynttilöitä pihalle palamaan, kun ilta pimenee. Syksy saa tulla.

Sellainen haaveilija

Esikoista odottaessa minusta tuntui, että raskaus teki minusta äitieläimen. Tuntui, että oma persoonani hävisi vauvan odottamisen myötä. Hävisi kokonaan se, kuka minä olen, enkä kuullut omaa ääntäni enää ollenkaan. En voinut ajatella enkä puhua ohi vatsani, en tunnistanut enää itseäni. Olin joku, joka ei ollut minä. Nyt minusta ei tunnu siltä yhtään. Nytkin etsin itseäni, haen sitä, kuka olen ja mitä minusta tulee, mutta kuulen oman ääneni. Kuulen omat ajatukseni, ja vaikka minulla on sylissäni kiemurteleva ja sätkivä vatsani, se ei valtaa koko minua ajatuksiini asti. Äitieläintä ei nyt ole, ehkä sitä ei tulekaan. En aio kokea siitä syyllisyyttä, etten niin kauheasti mieti koko raskautta, vaikka unohtaakaan sitä ei toki voi.

Olen aina ollut kova ajattelemaan, se on minulle sama asia kuin hengittäminen. Pohtiminen, analysoiminen, kysyminen. Länsimaisen filosofian suuren miehen Rene Descartesin sanoin Cogito ergo sum eli ajattelen, siis olen olemassa. Minä tykkäsin filosofiasta ehkä juuri siksi, että se jätti lukuisia kysymyksiä auki eikä vastannut niihin. Lukion filosofian kirjasta mieleeni syöpyi ainakin yksi ajatus, ja se kuuluu, että ihminen havaitsee, mitä haluaa havaita. Vahvistamme itse ajatuksiamme havaitsemalla vain niitä asioita, jotka sopivat meille. Muita asioita emme halua nähdä, emmekä havaitse. Entisessä elämässä turha pohtiminen oli syntiä, kysyminen epäilyä ja niin edelleen. Onneksi sitä ei enää ole! Olen vapaa ajattelemaan.

Joskus oli sellainenkin tyttö, joka lauloi ponia taluttaessaan omasta päästään keksimiään lauluja, kuvitteli junamatkalla muiden matkustajien elämää ja tarinaa, kirjoitti niitä tarinoita ylös ja luki kaikkia mahdollisia käsiinsä saamia kirjoja ahmimalla. Se kaikki virtasi vapaana ilman, että juuri mikään sitä rajoitti, ainakin kun olin yksin. Sitten tulivat odotukset pikaisesta perheen perustamisesta, naimakelpoisuudesta ja karsina tai lokero, johon tyttöjen piti mahtua. Ikuinen tunne, että en ole sellainen, kuin minun pitäisi olla. Että en riitä, en kelpaa, en vain pysty tähän. Että en saa olla se, mikä oikeasti olen, vaan on oltava joku muu. Se joku pakeni koko ajan, kun sitä tavoittelin.

Siitä ponnistelusta on jäänyt muisto: suurperheen aina raskaana oleva nuori äiti oli tyytymätön lapsenkaitsentaani, jota hän puoli-ilmaiseksi oli saanut ja kommentoi minua terävin sanoin. "Se on sellainen haaveilija". Se ei ollut meriittiä. Olisi pitänyt olla tehokkaampi, siivota ja leipoa hänelle avuksi. En ollut enkä ole sellainen ihminen, minusta ei tule sellaista. Mutta onko se väärin tai huonoa?

Toivon voivani tavoittaa sitä tyttöä, edes vähän. Toivon voivani olla se, kuka olen, ilman että pitää pyristellä johonkin lokeroon väkisin. Tiedän jo, ettei siitä tule mitään hyvää. On vain väisteltävä niitä lokeroita.

Taivaslaulu

Olen saanut lapseni toivottuina ja minun ei ole tarvinnut pelätä raskautta, mutta Pauliina Rauhalan kirjan Taivaslaulu tarinan Viljan tunteet ovat minulle tuttuja. Niin tuttuja kuin olisin ne itse läpi elänyt, tai ainakin melkein. Olen hengittänyt ja imenyt itseeni juuri niitä tunteita koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Olen varastoinut ne itseeni niin, että kun odotan toista lastani, ne tunteet taas nousevat minussa esiin. Kummittelevat. Ne eivät kohdistu lapsiini, vaan enemmän itseeni. Esikoista odottaessa ja äitiyslomalla kuvittelin, etten vain sovellu äidiksi, mutta se oli väärä luulo. Minulla on äitiyteen ja raskauteen liittyvää taakkaa enemmän kuin omiksi tarpeiksi, enemmän kuin useimmilla muilla.

Itkuhan kirjaa lukiessa tuli. Plussa testissä ei ole iloinen asia kuin harvoille lestadiolaisäideille, se on hitaan kidutuksen jatkumisen merkki. Raskaus on naiselle hyvin fyysinen kokemus, joka ei mene siinä muun elämän sivussa, vaikka kuinka olisi kyseessä viides tai kymmenes lapsi. Ei, vaikka muuta halutaan sanoa, ja näyttää ulospäin. Yleensä nainen ei saa lapsia vaivattomasti kuin sika porsii (vaikka mitäpä minä sian sielunelämästä tiedän) plop plop plop, ei vaikka olisi kuinka kokenut synnyttäjä asialla. Kirjan Vilja juoksee raskaana, koska haluaa vielä hyvästellä oman kehonsa. Entäpä, jos keho on pitänyt hyvästellä 20-30 vuodeksi, sen minkä naisen hedelmällinen ikä kestää? Voi vain toivoa, että keho ei olisi liian kestävä. Että koittaisi kohdunpoisto, tuo suomenkielen kaunein sana, kuten Rauhala kirjoittaa.

Ja ne tunteet, jotka on salattava itseltäänkin, koska loputon raskaana oleminenhan ei saa ahdistaa, se olisi syntiä. Julma tyrannijumala näkee ajatuksetkin. Olen miettinyt ja yrittänyt todella ymmärtää, mitä naiselle tekee tuollainen elämä. Mitä hänen tunteilleen ja ajatuksilleen tapahtuu? Millainen tunneside syntyy lapsiin, noihin ei-toivottuihin, jotka ensin ovat ihania, sitten rasittavia ja aikuiseksi kasvettuaan kysyvät pahoja kysymyksiä, joita ei saa kysyä? Kysymykset vaarantavat kaiken, jopa taivastien, joka synnyttämällä on turvattu. Synnyttämällä taivaaseen, kirjoittaa Rauhala. Monesti olen ajatellut, että ne portaat taivaaseen rakentuvat lapsista. Heiltä ei kysytä, miksi kysyttäisikään? Uusi lapsi rakentaa uuden portaan.

Kumpi on enemmän syntiä: saada määrättömästi lapsia, joista ei kykene huolehtimaan eikä rakastamaan, vai ehkäistä, ja saada vain sen verran, minkä kykenee hoitamaan ja rakastamaan? Onko lapsen laiminlyönti synti ylipäätään? Rauhala kirjoittaa hyytävästi lestadiolaisesta ennaltaolemisen ajatukseen perustuvasta vauvavarasto-opetuksesta. Siitä harvoin olen näin osuvasti nähnyt kirjoitettavan. Vauvavarasto on sekä Lutherin, että Lestadiuksen mukaan mahdoton, sillä sielu ja ruumis luodaan yhtä aikaa, mutta lestadiolaiset yleisesti uskovat olevan olemassa varaston, jossa minunkin lapseni odottavat. Ellen heidän anna maailmaan tulla ehkäisemättä, joudun synnyttämään heitä helvetissä. Montakohan lasta minua vauvavarastossa odottaisi, sitä on mahdotonta sanoa tai tietää.

Rauhalan kirja Taivaslaulu on jotain, mitä mietin varmasti vielä kauan. Toivoin ja sain sen avulla kurkistaa vl-äidin mieleen, mutta lisäsikö se ymmärrystä? En tiedä.

Syksy, oi syksy

Paras vuodenaika on taas alkamassa. Minulle niin rakas syksy. En tiedä, oliko ensin rakkaus syksyyn vai koulunalkuun, mutta nämä kaksi tulevat käskemättä mieleen aina tähän aikaan vuodesta. Muistan vieläkin aivan hyvin uuden penaalin tuoksun. Odotin niin kovasti koulun alkamista. Tykkäsin uuden oppimisesta, ja tykkään vieläkin. Naimisiinkin menin syksyllä, oikein mielelläni meninkin. Tietysti parhaaseen vuodenaikaan.

Nyt omaan syksyyni ei ole aikoihin kuulunut koulu, mutta edelleen on sama lämmin tunne. Syksyn ihanat kirpeät aamut ja pimenevät illat, lepattavat kynttilät, höyryävät teet kupissa ja paistokset. Ei haittaa vaikka sataa, kun on vielä kuitenkin lämmintä. Aurinko on alkusyksystä lempeä, pehmeä. Marraskuu on sitten pahempi.

Tänä vuonna syntyy meidän perheeseen uusi tulokas. Odotamme häntä saapuvaksi sydänsyksyllä. Minun syksyyni liittyykin siten lopettamista ja alkua. Edessä on minulla välivuosi, jona haudon maailmaan lapseni, mutta myös sitä, mitä minusta tulee isona. On aikaa miettiä asioita koko talvi. Jos päässä nyt on ylipäätään tilaa järkeville ajatuksille yövalvomisilta, sanoo realisti minussa. Toista odottaessa sitä vähän jo tietää, mitä tuleman pitää, vaikka moni asia on jo unohtunutkin sitten esikoisen.

Tämä tulokas potkii varmana itsestään, kovaa ja kipeästikin. Hän on kovin ponteva, se on ainakin varmaa. Hetkittäin olen itsevarma: tästä tulee oikein hyvä vuosi. Niin, ainakin selvitään.

Rakkauden hedelmistä

Johtuneeko siitä, millainen olen luonteeltani vai mistä, mutta useimmat ihmiset olettavat, että haluan toisen lapsen. Haluankin, ei sillä, he ovat oikeassa. Mutta milloin, en tiedä sitä vielä. Tytär on yli kaksivuotias, joten uteliaat vain vaivoin malttavat olla vilkuilematta, joko nyt, joko nyt. Suorasukaisimmat olettavat automaattisesti, että toinen lapsi on nyt jo tulossa. Olenpa päässyt kerran pari jopa kertomaan, että "ei, olen muuten vain lihava".

Tässä lapsenhankkimisessa on monta hauskaa näkökulmaa, joita haluan tässä vähän pyöritellä. Tuntuu, että ensimmäisen lapsen kohdalla suunnitelmallisuutta oli hieman vähemmän kuin toista harkitessa. Hieman on kyllä vähättelyä. Eihän sitä ollut juuri lainkaan! Esikoinen oli todellakin rakkauden hedelmä, joka haluttiin olosuhteista välittämättä. Töistä ja opinnoista viis, silloisella ahtaalla asumuksellakaan ei ollut väliä. Tärkeintä oli, että nyt lisäännytään ja jälkikasvua halutaan hetimiten. Jälkeenpäin ajateltuna olihan se hullunrohkeaa! Mutta kaikki asiat järjestyivät. Lapsi toi leivän, kuten sanotaan.

Nyt tilanne on aivan toisenlainen. Taloudellisesti pärjäämme huomattavasti paremmin. Huoli ajoituksen oikeellisuudesta on silti huomattavasti korkeampi. Tieto lisää tuskaa, koska emme ole enää aivan noviiseja tässä lapsiasiassa. Nyt lasketaan, miten loma ajoittuisi, milloin se pikkuvauvahelvetti kävisi helpoimmin ja kätevimmin ja miten esikoinen olisi päiväkodissa osan viikosta. Paljonko tulot laskisivat, miten työt jatkuisivat, entäs tämä asunto, riittäisikö tämä? Paljon mietin myös omaa jaksamistani: miten sitä jaksaisi muka taas valvoa, ettei sekoaisi? Olisiko äitiysloma erilaista kuin ekalla kerralla, kun seurana olisi kuitenkin esikoinen? Ja entäs tämä nyt vihdoin vauhtiin päässyt laihduttaminen, nytkö tässä pitäisi sitten alkaa taas lihomaan? Kääk sentään! Entäs harrastukset, ystävät, joita olen ehtinyt vihdoin viimein taas ajatella. Ei paljon houkuttele!

Kaikkea tuota vatvoessa todella ymmärrän niitä, jotka päättävät, että yksi kerta riittää, ei kiitos enempää. Tuntuu, että aivan kaikki lapsessa on ylitsepääsemättömän vaikeaa ja kallista ja elämän pilaavaa, kun todella tietää, mitä se sitten on. Esikoisemme on ollut poikkeuksellisen helppo vauva, enkä minä siltikään niin häävisti pärjännyt. Miten meillä jonkun koliikkitapauksen kanssa pärjättäisi? Pahinta sitä tietysti miettii, vaikka hyvinkin voisi käydä.

Tytär on sitä mieltä, että pikkusisarus kehiin ja sassiin. Eräänä iltana iltasadun, unilaulun ja silittelyn jälkeen hän avasi jo suljetut silmänsä, katsoi tarkasti silmiin ja kysyi: "onko meillä muita lapsia?". Syyllisyys vyöryi ylitseni ja hätäisesti aloin selittää, että naapurissa, päiväkodissa ja serkuilla on lapsia. Mutta tytär ei hellittänyt: "Mutta onko meil-lä muita lapsia?", hän painotti. Nöyränä myönsin, että saattaa meille vielä tulla vauva. Se tyynnytti lapsen, joka ilmoitti sitten silittävänsä vauvaa ja nukahti.

Milloin sitä sitten olisi valmis? Mistä sen tietää? Tuleeko toisen lapsen kohdalla yhtä varma fiilis asiasta kuin esikoisen kohdalla? Tuntuu, että ei ehkä kuitenkaan ihan vielä. Mene ja tiedä.

Brysselin matkakokemuksia

Kävimme sitten Fridan kanssa Brysselissä tuossa marraskuun puolivälissä. Etukäteen mietin paljon vauvan kanssa matkustamisen mahdollisia ongelmia ja yritin selvittää niitä jo ennalta. Kaikki meni kuitenkin mainiosti. Tytär, tuo pikkuinen reissunaisenalku, ei ollut lentämisestä moksiskaan. Mitä nyt korkeintaan vähän harmitti, kun piti pysyä nousujen ja laskujen aikana paikoillaan vöissä eikä saanut taputtaa edessä istuvan miehen päätä. (mies oli onneksi tuttu ja samaa seuruetta, kiitos vain kärsivällisyydestä Ari)

Lähdimme tyttären kanssa matkaan varustautuneena rattailla, kantorepulla ja isohkolla matkalaukulla. Varasin runsaasti vaihtovaatteita, jos vaikka tytär innostuisi itseään sotkemaan. Otin myös itse mukaan paljon vaatetta -liikaa, voin nyt sanoa-, koska epäilin lapsen sotkevan myös minut. Kantoreppu oli aarre. Hankin Manducan repun juuri ennen matkaa ja annoin lapsen viikon ajan totutella siinä istumiseen. Frida istuikin siinä mielellään, ja matkalla lapsi sai olla repussa aina, kun liikuimme. Hän jopa nukkui siinä tyytyväisenä. Minulla oli kuuma, koska lapsi on aikamoinen lämpöpatteri ja tehokasta liikuntaa tuli samalla aika mukavasti. Mutta voin lämpimästi (!) suositella kantoreppua ja ainakin Manducan reppu oli mainio.

Euroopan kaupungeissa, tai ainakaan vanhoissa keskustoissa, ei tunnetusti esteettömyys ole se ykkösjuttu. Rattaista olisi ollut varmasti enemmän iloa, jos emme olisi liikkuneet niin paljoa metrolla. Metrossa ne olisivat olleet vain tiellä. Kantoapua käsilaukun kanssa (se painoi, koska oli kannettava vauvanruokaa niin paljon mukana) sain seurueen herroilta, ja se olikin korvaamaton apu. En varmaankaan olisi aivan yksin näin tyytyväinen matkaan jälkeenpäin. Kävimme keskustassa rattaillakin, mutta matka oli lyhyt ja pystyimme kulkemaan sen kadulla. Frida ei ihmisvilinässä rattaissa nukkunut tavalliseen tapaan, mutta kantorepusssa sekin onnistui.

Menimme vauvani kanssa joka ilta hyvissä ajoin hotellihuoneeseen rauhoittumaan ja tilasin illallista huonepalvelusta. Yhtenä iltana Frida nukahti yöunille jo puoli kahdeksan, joten kyllä reissaaminen otti tytön voimille. Sen sijaan minä olin kotiin palattua hirmuisen väsynyt, mutta myös onnellinen. Kliseistä kyllä, mutta matka vahvisti itseluottamustani äitinä ja uskoani siihen, että pärjään tytön kanssa missä vain. Tuntui, että lapsi on entistäkin rakkaampi ja läheisempi. Olin myös ylittänyt itseni: en hermostunut kertaakaan, vaikka tilaisuuksia olisi kyllä ollut. Ja kaikki menikin sitten hyvin.

Kaiken kaikkiaan, voin suositella vauvan kanssa matkustamista.

Vauvaperhe matkustaa osa 1

Kesäloma on alkanut toden teolla. Kesäkuussa matkustimme ensi töiksemme Saarenmaalle koko perheellä siskoni perheen kanssa. Yhdessä matkustaminen oli kivaa, vaikka tietysti hiukan haastavaa välillä, kun "liikkuvia osia" oli tavallistakin enemmän. Kaikki meni silti hyvin. Matkustaminen jatkui sitten juhannuksena kotimaan matkailulla, ja vietimme viikon Fridan mummolassa.

Sen verran paljon tuli kesäkuussa matkustettua, että nyt tuntuu, että pysymme kotona hetken. Matkustamisessa oli yksi hyvä puoli: tuli totisesti testattua käytännön asioiden sujuvuus vauvan kanssa erilaisissa tilanteissa. Kaikki meni hyvin ja itseluottamus siihen, että selviydymme, vain kasvoi. Neiti oppi ruokailemaan ulkoilmaravintolassa ja viihtymään hotellissa. Pyrimme myös matkustaessa toki rauhoittamaan elämää mahdollisimman paljon, pitämään kiinni nukkumaanmenoajoista ja huolehtimaan tasaisista ruoka-ajoista. Mukana meillä oli toki vaunut, joten vauva sai nukkua milloin halusi. Ehkä juuri siksi jäi tunne, että hyvin sujuu ja pärjätään hienosti.

Vauvallehan piti hommata Viron reissua varten passi. Nykyisin ei enää saa lisätä lapsia vanhempien passiin vaan jokaisella on oltava ikioma matkustusasiakirja. Jännitin etukäteen, miten kolmekuisesta otetaan passikuva, mutta se sujui oikein hyvin. Frida on pitänyt päätään topakasti pystyssä jo kauan ja valokuvaaja oli harjaantunut työssään hyväksi lasten kuvaajaksi. Sitä ei tosin tiedä, miten kauan tuolla viiden vuoden passilla uskaltaa matkustella sitten, kun vauva ei ole enää vauva vaan pikkuneiti kasvaa reippaaksi tyttöseksi. Kuulemma passeja on pitänyt uusia, kun ihmiset eivät ole uskaltaneet matkustaa vanhalla vauvapassilla enää.

Syksyllä on tiedossa lisää matkoja. Tarkoitus on käydä perhereissulla syyslomalla ja mahdollisesti minun luottamustoimeen liittyvä matka marraskuussa liikuttaa äitiä ja tytärtä Brysseliin. Passi ei siis jää aivan käyttämättömäksi. Huvittavaa sinänsä, että itse matkustin ulkomaille ensikertaa silloisella yläasteella. Tyttäreni on ensimmäisen lomamatkansa tehnyt kolmekuisena ja lisää on tiedossa. Näin muuttuu maailma.

Jaksamista

Tytär oli vain viikon ikäinen, kun mieheni tiedusteli varovasti, olisiko minulla kauppahaluja. Vauva oli valvottanut, itkenyt iltaisin ja alku tuntui hankalalta kuten asiaan kuuluu. - Haluaisitko lähteä käymään vaikka kaupassa, hän kysyi. Minä menin ja kyllä tuntui ihmeelliseltä, että muu maailma oli ihan paikallaan, vaikka minun maailmani oli pieni ihminen mullistanut. Kaupassa tuntui olevan niin paljon kiinnostavaa ostettavaa, että en ollut ikinä ennen huomannut. Ja askel oli niin kevyt verrattuna muutamien päivien takaiseen taapertamiseen ison mahan kanssa. Kyllä teki hyvää, se eka kauppareissu.

Olen antanut itseni ymmärtää, että nyt jokelteleva, kääntymistä kiivaasti harjoitteleva ja jo tavaroihin tarttuva Frida on helppo lapsi. Hän on silti edelleen kiistatta pikkuvauva. Päiviä on vaikea ennustaa, koska muutoksia tulee. Pientä rutiinia on silti syntynyt: hän herää aina suunnilleen kahdeksalta ja nukahtaa kymmeneltä. Mutta silti vauva valvottaa ja ainakin minä koen, että on tässä vieläkin ihan kiitettävästi jaksamista. Joinakin aamuina tuntuu, että minnekään en kyllä tänään lähde. Toisinaan voimia on paremmin. Se, että jaksaa hyvin, on tilanne, joka ei paljoa järkyttämistä kaipaa. Olen koko ajan pitänyt ensisijaisena ajatuksena vauvanhoidossani, että kun nyt pärjätään, se on tärkeintä. Että arki sujuu.

Olen niin paha ihminen, että en ole käyttänyt kestovaippoja. Uskaltaako sen ääneen julkisesti edes sanoa? En ole jaksanut, ainakaan vielä. Omatunto kolkuttaa ympäristönäkökulman vuoksi, mutta silti, en aio vaatia itseltäni sitä. - Voin tuoda sinulle vaippoja kotiin. Niitähän surauttaa niin nopeasti ommella, sanoi tuttava. Kiitos vaan, mutta ei kiitos. Minä en surauta ompelukoneella yhtään mitään, minulla ei edes ole semmoista. En aio nyt alkaa käyttää kestovaippoja. En aloita sitä pyykkishowta, kun näissä nykyisissä on aivan riittävästi. Ja haluan minä välillä olla myös tekemättä mitään. Syyllisyyttä en aio tästä itsekkyydestäni kantaa. On kai tässä maailmassa edes jokin valinnanvapaus olemassa? Lupaan pyhästi sitten jättää lentämättä jonkin lomamatkan ja kulkea kävellen kauppaan sovittaakseni vauvani kestovaipattomuutta. Tätä sovitusta teen siis toistaiseksi, ilman syyllisyyttä. Voihan olla, että löydän myöhemmin jostakin niitä voimia innostua kestoilemaan.

Pienet ilot antavat voimaa vauva-arkeen. Kirjastossa käyminen, kaupungilla ystävän tapaaminen, rauhallinen lehdenlukuhetki, linnunlaulu, parvekkeella nautittu aamupala -ihan mikä vain piristää. Ja kyllä sitä piristystä aina toisinaan kaipaa. Kuluneella viikolla sattui silti sekin oivalluksen hetki, että tajusin onneni. Minähän taidan nauttia tästä äitiyslomalla olemisesta. :)

Käyttöohjetta ja hormoneja

Tyttäremme syntyi maaliskuun alun kauniina aurinkoisena päivänä. Odotuksen loppumetrit tuntuivat pitemmiltä kuin ekat 8 kuukautta yhteensä, ja vähintään yhtä pitkältä tuntui myös synnytyksen käynnistelyvaiheet. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja selvisin ilman traumoja tai pahempia haavereita.

Onnentunne, mikä vauvasta tuli ensimmäisinä päivinä, oli häkellyttävä. Niin täydellinen, ihana, hurmaava ja rakas lapsi. Ymmärrän nyt hyvin niitä hauskoina kerrottuja juttuja nuoresta äidistä, joka ajatteli, että kaikki muut varmasti ovat kateellisia hänen vauvastaan, koska se on niin paljon ihanampi kuin muilla. Terve ylpeys omastaan vain kuuluu asiaan. Myös oma mies tuntui entistäkin läheisemmältä, kerrassaan parhaalta mieheltä maailmassa. Olin salaa sitä mieltä, ettei kukaan toinen isä hoitanut lastaan niin hyvin kuin minun mieheni.

Hormonimyrskyähän se on sitten ollut muutamat seuraavat päivät. Imettämisen sujumista tai lähinnä lapsen ruoan riittävyyttä jännitin, mutta ei mennyt kauan, kun maitoa tuli enemmän kuin lapsi kykenee syömään. Tunteet ovat olleet pinnassa: lauloin lapselle imettäessä ja yhtäkkiä tuli itku. Minä tässä laulan omalle lapselleni, yhyy. :) Onnenkyyneliä, toki, ja välillä itkua epävarmuudesta, huolesta tai väsymyksestä. Olin kyllä etukäteenkin arvannut, että "baby blues" tarkoittaa minun kohdallani tätä. Ylenmääräistä herkkyyttä, joka aiheuttaa, että kaikki itkettää.

Kuten olen moneen kertaan tainnut kertoa, lapset eivät minulle ole mitenkään uusi juttu. Siitä huolimatta, oma lapsi on todellakin sitä. Lapsen mukana ei valitettavasti vielä tänä päivänäkään toimiteta ohjekirjaa. Niinpä tässä on sitten mieheni kanssa opeteltu erottamaan, mitä tämä tämmöinen itku nyt tarkoittaa ja millä sen voisi välttää. Milloin se itkee nälkää, milloin vatsavaivoja, milloin mitäkin. Ovat palautuneet mieleen myös muistikuvat, miten äiti teki tämän asian ja tämän. Ne asiat olivat jo unohtuneet, mutta onneksi joskus on tullut nähtyä vierestä paljon vauvanhoitoa ja hoidettua itsekin. Meidän vauva on kasvanut mukavasti, mitä voi pitää onnistumisen merkkinä. Olen ihan ylpeä, että pystyn ruokkimaan hänet. Se ei ole itsestäänselvyys, ja sen ymmärrän.

Mikään sankariäiti tai suuri menestyjä en ole. Minun hermoni ovat jo monesti osoittautuneet huonommiksi kuin isyyslomalla oleva mieheni. Mies hoitaa vauvaa niin esimerkillisen hyvin ja kärsivällisesti, että olen ollut ihan ihmeissäni, miten hyvä mies minulla on. Perinteinen malli, jossa vauvan hoitovastuu painottuu vahvasti äidille, ei meillä toteudu. En voi kuin ihmetellä, miten ne äidit pärjäävät, joiden on hoidettava kaikki itse. Minä en pärjäisi, -tai ehkä sittenkin, jos pakko olisi. Hattua nostan heille, jotka yksin hoitavat vauvaansa.

Vauvabuumia

Nyt kun hänen ihmeellisyyttään on odotettu kotoa käsin saapuvaksi jo kuukausi, eikä toistaiseksi siltä näytä, että vauva ihan heti kohta syntyisi, alkaa todella vaivata turhautuminen ja harmitus. Äitiysloman ihanuus on haihtunut ja vain mietin, millä vauhdittaisin lastani maailmaan. Pitäisikö sitä yrittää siivota vielä kerran? Kolme kovaa ässää ovat tiedossani, mutta eivät tunnu tepsivän. Kroppa ja mieli ovat aivan eriparia: toinen haluaisi kulkea, osallistua ja mennä, toinen on päättänyt, että nyt ollaan kotona ja aamuyöstä nukkuminen on turhaa. Tämän ristiriidan kanssa sitten tuskailen ja yritän pitää mielialaani korkealla. Sanomattakin selvää, että kroppa voittaa taistelun. Ei minusta enää ole menijäksi tällä mahalla.

Vauva kyllä on edelleen vilkas ja kaikesta päätellen hyvinvoiva. Siitäkin huolimatta, että tilaa potkimiselle hänellä ei pitäisi enää pahemmin olla. Vauva tuntuu edelleen olevan aika hauska tyyppi. Se reagoi suunnilleen kaikkiin ääniin, mitä kuulee. Liikennevalot saavat hänessä aikaan tanssireaktion, ambulanssi aiheuttaa potkuja, kahvilan keskustelun porina herättää hänet ihmettelemään ja potkimaan ja sanomalehti, jota rapistelen, aiheuttaa sekin potkusarjat. Isänsä ja äitinsä keskusteluhetkeen hän osallistuu potkimalla pontevasti. Ihmetyttää. Mitä tästä lapsesta oikein on tulossa?

Jos aiemmin ei ehtinyt hirveästi mahaansa kuuntelemaan, nyt on sitten sitä saanut sydämen kyllyydestä. Kun aiemmin tuntui ääliömäiseltä touhulta puhua mahalleen tai laulaa sille, nyt näistäkin on tullut arkipäivää. Mitä muuta tekemistä minulla olisi kuin maanitella lastani tulemaan jo päivänvaloon? Kevätaurinko on jo Joensuuhun tullut, ja nyt olisi aika tulla meidän vauvankin.

Kaveripiirissäni syntyy tänä keväänä runsaasti lapsia ja viime vuonnakin vauvoja tuli ihan mukavasti. -Se on tämä ikä, toteamme varmasti yhteen ääneen. Keväisiä vauvoja maalis-huhti- ja toukokuille riittää. Jonkinlaista vauvabuumiakin on kerrottu olevan liikkeellä koko maassa. Kaveripiirin vauvat ovat sikäli hyvä asia, että on joku, jolle voi huoletta puhua suut ja silmät täyteen vauva-asiaa. Muuten sitä tulvaa täytyy vähän jarrutella ystävien kanssa puhuessaan. En missään nimessä halua, että ystäväni ovat pian entisiä ystäviä, "kun ei se osaa enää puhuakaan muusta kuin vauvastaan". Ei huolta, tämä menee kyllä ohi, eivätkä aivoni ole hävinneet raskauden myötä!

Saa pitää peukkuja, että vauva ymmärtäisi pian syntyä. Muuten hän ajaa äitinsä epätoivoon. On jo käynyt mielessä, että noinkohan tämä lapsi pyrkii maailman ensimmäiseksi, joka on kokonaan päättänyt jäädä mahaan. Mieheni nauroi minulle: Varmasti moni muukin on epäillyt vauvaansa ehdokkaaksi tuolle tittelille. Niinpä niin.

Henkilökohtaista ja poliittista

Se on ollut silkkaa laiskuutta, että en ole aloittanut oikeaa blogia. Kyse on ollut jonkin verran myös siitä, että mitä kaikkea netissä kannattaa kirjoittaa. Asialinja, tottakai, mutta minkä verran yksityisyyden verhoa raottaen. Minulla kun on taipumus olla suora ja avoin, vähän liiankin, ja myös pelkistää ja kärjistää asioita. Etten vain turhaan loukkaisi ihmisiä, ja sitä todella toivon.

Pelkkää politiikkaa ei huvita kirjoittaa, sitä varten ovat eri sivut ja eri agendat. Päättäjänä toimimisesta ehkä voisi olla sanottavaakin, jota taas en toisaalla kerro. En ole kuitenkaan pelkkä piinkova uranainen, vaan minulle elämässä tärkeintä on perhe ja ystävät. Odotettava perheenlisäys tuo pian aikaa ja myös runsaasti pohdittavaa, ehkä myös tarpeen pitää yllä toimittajan kirjoitustaitoja. Moni on kysynyt, enkö pitäisi blogia tästä odotuksen ihanuudesta. Vauva mullistaa myös minun elämäni, ja hyvä niin.

Kompromissina tästä kaikesta päätän, että kirjoitan tätä blogia tunnepohjalta elämästäni, kriittisiä mielipiteitäni varmasti laukoen, mutta poliittiset kannanotot toivottavasti muualla julkaisten. Ihan kokonaan emme politiikkaa karkuun pääse, sen verran poliittinen eläin olen, mutta pidän sen pienemmässä roolissa täällä. Ja onhan toki niin, että henkilökohtainen on poliittista, kuten feminismin oppiäiti Simone de Beauvoir sanoi.