Arkienkeleitä

Heikosti ja vielä vähän heikommin nukuttujen lukuisien öiden jälkeen arkipäivistä selviäminen vaatii priorisoimista. Ei pysty, ei jaksa, ei kykene kuin välttämättömän. Työt ja arkiset kotityöt, jotka on pakko. Ei siinä oikein voi kukaan auttaa. On vain odotettava, että yöhuutaja kasvaa.

Mutta kyllä se lohduttaa ja ilahduttaa, kun minulle ojennetaan purkki hilloa ja pussillinen omenoita. "Ja jos mitenkään voin auttaa, ni sanot vain". Kiitos kiitos kiitos. <3

Syksy, oi syksy

Paras vuodenaika on taas alkamassa. Minulle niin rakas syksy. En tiedä, oliko ensin rakkaus syksyyn vai koulunalkuun, mutta nämä kaksi tulevat käskemättä mieleen aina tähän aikaan vuodesta. Muistan vieläkin aivan hyvin uuden penaalin tuoksun. Odotin niin kovasti koulun alkamista. Tykkäsin uuden oppimisesta, ja tykkään vieläkin. Naimisiinkin menin syksyllä, oikein mielelläni meninkin. Tietysti parhaaseen vuodenaikaan.

Nyt omaan syksyyni ei ole aikoihin kuulunut koulu, mutta edelleen on sama lämmin tunne. Syksyn ihanat kirpeät aamut ja pimenevät illat, lepattavat kynttilät, höyryävät teet kupissa ja paistokset. Ei haittaa vaikka sataa, kun on vielä kuitenkin lämmintä. Aurinko on alkusyksystä lempeä, pehmeä. Marraskuu on sitten pahempi.

Tänä vuonna syntyy meidän perheeseen uusi tulokas. Odotamme häntä saapuvaksi sydänsyksyllä. Minun syksyyni liittyykin siten lopettamista ja alkua. Edessä on minulla välivuosi, jona haudon maailmaan lapseni, mutta myös sitä, mitä minusta tulee isona. On aikaa miettiä asioita koko talvi. Jos päässä nyt on ylipäätään tilaa järkeville ajatuksille yövalvomisilta, sanoo realisti minussa. Toista odottaessa sitä vähän jo tietää, mitä tuleman pitää, vaikka moni asia on jo unohtunutkin sitten esikoisen.

Tämä tulokas potkii varmana itsestään, kovaa ja kipeästikin. Hän on kovin ponteva, se on ainakin varmaa. Hetkittäin olen itsevarma: tästä tulee oikein hyvä vuosi. Niin, ainakin selvitään.

Rakastan kynttilöitä

Pimenevissä elokuun illoissa on yksi ilo, josta en luovu: kynttilät. Olen ollut jo vuosia heikkona kynttilöihin. Meillä on kotona varmaan reilut viisikymmentä kynttilänjalkaa. Osa on pitänyt laittaa kaappiin, koska kohtuudessa on niin vaikeaa pysyä. Nyt minulla on myös puutarha, jonne laittaa ulkolyhtyjä. Etupihalle ja takapihalle. Pieniä lyhtyjä ja isoja lyhtyjä. Mustia, valkoisia, värikkäitä. Kaikenlaisia.

En tiedä, miksi kynttilät tuntuvat minusta niin mukavilta. Sytytetyn kynttilän liekki lämmittää, tekee kodikkaan ja rauhallisen olon. En pidä kirkkaista valoista. Istun mieluummin hämärässä. Eräässä opiskelijakämpässä minulla oli käytöstä poistettu takka, jonka laitoin aina täyteen erilaisia kynttilöitä. Ihanaa!

Lapsuudesta minulla on ainakin yksi kaunis kynttilämuisto. Se liittyy joulunaikaan. Meillä oli kilisevä enkelikello. Se sellainen, jossa on pienet valkoiset kynttilät, ja kellot alkavat kilkattaa lämpöliikkeestä. Muistan, että minä ja sisarukseni istuimme ja ihastelimme enkelikelloa tuntikaupalla. Olin ehkä viisi tai kuusi vuotias.

Olen syysihminen. Viltti, päiväunet, lämpimät voileivät, porkkanakakku, omenapaistos, punaviini, auringonkukat, kirpeät aamut, kosteus nurmikolla, pimeät illat, jopa sade. Tykkään niistä. Ja kynttilöitä rakastan. <3

Kynttilötä on vain niin paljon kivempi polttaa syksyllä kuin kesällä. Ja minä kyllä poltan kynttilöitä kaikkina vuodenaikoina.