Kuntosali-ilo

Voi mikä onni ja autuus, kun olen taas päässyt kiinni liikkumiseen. Pitkään tuntui, ettei kunnon liikunnan harrastaminen ole mahdollista, koska lapset. Käytäntö on osoittanut, että on mahdollista -ainakin näin kesällä- hyvinkin. Ostimme mieheni kanssa kesäloman loppuun jatkuvat salikortit ja olemme käyttäneet niitä paljon. Vuorotellenhan siellä on käytävä, sillä mikään lapsiparkki ei pitele meidän lapsia, valitettavasti. Mutta siitä ei lannistuta. Pikkulapsiperheen molempien vanhempien kuntoilun järjestäminen yli kolme kertaa viikossa on haastavaa, mutta ei silti mahdotonta.

Treenaaminen on kiitollista hommaa, sillä tuloksia tulee nopeasti. Ihan mahtavaa huomata, että hahaa, pystyn tähän liikkeeseen jo näin hyvin. Ilo on myös tuntea, että lihakset vahvistuvat. Tuloksia tulee ja se motivoi. Vauvamahan häipyminen ei minulle ole kummankaan lapsen jälkeen tapahtunut plop vain itsestään, mutta tällä kertaa olen ollut kärsivällinen enkä ole antanut mokoman ahdistaa. Se on vaan aikanaan treenattava pois ja se aika on nyt. Ei se tapahdu hetkessä treenaamallakaan, mutta kaikki aikanaan. Mahasta riippumatta on ihanaa liikkua!

Vielä en tiedä, onnistuuko työ-päiväkoti-arjessa kuntoilu ihan toivomallani tavalla, mutta jotain pitää yrittää. Voihan sitä tehdä kotitreeniäkin, lenkkeillä tai käydä jumpissa, jos salikortti tuntuu mahdottomalta. Liikunta on sitä kaivattua omaa aikaa. Se myös tekee minusta mukavamman, kärsivällisemmän, joten jo perheenikin takia on parempi sovitella aikaa liikkumiseen. On tärkeää, että saa hetken olla yksin, rauhassa, ajatella omiaan ja keskittyä vain itseensä. Sitä ei pikkulapsiperheen arjessa ole liiemmälti, ellei asiaa järjestä. Yritän järjestää.

Jääprinsessa

Joulupukki toi luistimet kokoa 27 tyttärelleni. Hän oli niitä kovasti toivonut, enkä minä sen kummemmin miettinyt, onko kolmevuotias oikea ikä opetella luistelemaan. Oppii, jos haluaa, niin ajattelin. Päiväkodissa alkoi hiihtäminen myös pienten ryhmässä. "Monosukset on parhaat", neuvoivat tädit.

Kävimme katsomassa suksia kaupassa ja kauhistuin hintoja. Ei tosiaankaan meille osteta niin kalliita urheiluvälineitä kolmevuotiaalle! Sitähän ei tiedä, vaikka tytär luistelisi kerran ja se olisi sitten siinä ja sama voisi käydä hiihtoharrastuksellekin. Ja ensi vuonna jälleen uudet koot ja välineet. Siispä puskaradio laulamaan ja etsimään käytettyjä suksia ja monoja. Ne hienosti löytyivätkin, kiitos siitä!

Tammikuu meni meillä pitkälti sairastaessa, joten luisteluharjoitukset jäivät väkisin kuun lopulle. Viikonloppuna kävimme kokeilemassa ensimmäistä kertaa, miltä tuntuvat luistimet jalassa pikkuneidistä. Itsekin etsin omia luistimiani, mutta minne lie hautautuneet, ei löytynyt. En muistakaan, montako vuotta on edellisestä luistelusta. Monta, se on varmaa. Tytär jaksoi ensiyrittämällä jäällä ehkä viisi minuuttia, ja sitten väsyi. Kentän reunalla olevat keinut veivät voiton haparoinnista luistimilla.

Toisella kerralla jäälle sattui päiväkotikaveri, joka jo osasi luistella. Malli olikin nyt tarpeen motivaation kasvattamiseksi. Olimme onneksi Aino -kirjoista lukeneet, että myös Ainoa harmitti, kun ei heti onnistunut ja että harjoittelemalla Ainokin oppi. Muistuttelin satukirjasta siinä, että pikkuisen harjoittelemalla kyllä tytärkin oppisi. Nyt neiti osasi jo hieman varata painoaan luistinten päälle. "Minä olen jääprinsessa!", hän hihkui ja nosteli jalkojaan hämmästyttävän korkealle. Kolmevuotiaan päätä ei pelko pakota eikä kaatuminen kauhistuta.

Lauantai-iltana jäällä oli mukava tunnelma. Monia perheitä ja nuoriakin luistelemassa. Keksin jo, että lämmin kaakao tai mehu voisi sopia sinne luistinten riisumisen jälkeen. Niin siinä taitaa käydä, että talviurheilu palaa meidän iltoihimme. Ainakin nyt, kun on lapselle varusteet hankittu.

Keittokirjojen ihanuudesta

Olen hulluna reseptikirjoihin. Ostan aina uusia, vaikka edellistenkään sivut eivät ole kovinkaan moneen kertaan avatut. Suomalaisia ja ulkomaisia. Joskus selailen kotona reseptejä ja mietin, mitä olisi kiva tehdä, vaikka ei ole edes aikomusta leipoa mitään. On niin kiva miettiä, mitä tekisi, jos olisi aikaa, syöjiä ja tietysti myös taitoa. Nyt haluaisin Hans Välimäen uusimman keittokirjan. Olen ihastunut Hansiin uusimman matkailua ja ruokaa yhdistävän 'Hansin matkassa' tv-sarjan myötä. Hän on sympaattinen.

Leivomme myös tyttäreni kanssa yhdessä. Ihan aina hermoni eivät oikein meinaa kestää sitä, että tytär laittaa kätensä kananmuniin, jauhoihin ja nappaa voita suuhunsa. Haluan silti antaa hänelle tämän kokemuksen, vaikka se on minulle välillä tuskastuttavaa. Jauhot tuppaavat leviämään, varsinkin gluteenittomat jauhot, joita käytän erikoisruokavalioni vuoksi. Tytär haluaa tutkia ja maistaa kaikkea. Minä mittaan desilitrat, hän kaataa kulhoon.

Into osallistua ja auttaa on tyttärelläni kova. Isänsä kanssa hän laittaa yhdessä ruokaa. Meillä mies vastaa pääasiassa ruoanlaitosta, "isin ravintola" palvelee päivisin. Tytär saa laittaa ruoan päälle sipulit tai persiljat, joskus pestä perunat. "Minä sain auttaa", hän kertoo posket hehkuen ja silmät loistaen. :)

Sehän näissä leipomisissa on vikana, että ne tuotokset tulee syötyä. Hillitsen itseäni ja leivon harvakseltaan, haaveilu on terveellisempää. Minulla hieman tavallista enemmän rajoittaa lisäksi erikoisruokavalio, mutta olen hyvä soveltamaan. Myös gluteenittomien reseptiikka on kehittynyt paljon viime vuosina. Hiljattain löysin huippuhyvän foccacion reseptin gluteenittomana. Sitä on tullut tehtyä jo pari kolme kertaa. Leipominen on mukavaa käsillä tekemistä, ja siksi hyvää vastapainoa luovalle ajattelutyölle, jota teen päivät.

Sitä olen miettinyt, että jos leipoisinkin vaikka naapureille. Katsoiskohan ihmiset kieroon, jos veisinkin lämpimiä leivonnaisiani heille? Tai ainakin osan. :)

Kälkättävä martta

Kuten on tullut kerrottua, harrastan marttatoimintaa. Lähdin mukaan marttoihin, koska kaipasin erilaista tekemistä ja uusia naamoja. Sanalla sanoen kaipasin piristystä ja vaihtelua ehkä hiukan urautuneeseen elämääni. Opiskelujen loppu, opiskelukavereiden leviäminen ympäri maata ja maailmaa ja työelämän aloittaminen tuntuivat aiheuttavan elämässäni tyhjiön, jonka päätin täyttää martoilla. Totuus lienee kuitenkin se, että marttoihin olen ehtinyt mukaan vain harvakseltaan. Kyse onkin ollut enemmän siitä ajatuksesta, että olen martta ja kuulun marttoihin. Ehkä kyse on jopa martta-aatteesta. Ylevää.

Marttauteni on sikäli huvittavaa, että en ole koskaan ollut erityisen tunnettu näppäristä sormistani tai ahkeruudestani kotitöissä. Äitini oli varma, että en pärjäisi omillani ja epäili, että ruoanlaittotaidottomuuteni tappaisi minut kyllä nälkään opiskelupaikkakunnalla. Varmuuden vuoksi huolehtiva, ehkä jopa hiukan hössöttävä äitini lähetti minulle ruokaa postipaketissa, että selviäisin. "Hellä on hepo varsalleen", kommentoi äiti, kun hämmentyneenä ruokalähetystä kiittelin. Kaiken kaikkiaan, kotitöissä kunnostauduin enemmän siivouksen kuin leipomisen tai käsitöiden saralla. Perheissä kun muodostuu helposti roolit ja minun roolini oli siivota leipomisen jäljet.

Sittemmin olen onneksi oppinut leipomaan ja laittamaan ruokaa. Oli pakkokin, koska sen lisäksi, ettei kokkia ollut aina käytettävissä, minulle puhkesi myös vilja-allergia. Kun gluteenittomia ruokia ei ollut juurikaan varaa ostella, oli opeteltava leipomaan. Ja helppoahan se oli, kun vain aloitti. Sittemmin olen kehittynyt niin pitkälle, että olen liittynyt marttoihin. Sitä en ole saanut tunnustetuksi, että käsityöt eivät edelleenkään kuulu vahvuuksiini. Alaluokilla opetetut villasukka ja lapanen ovat autuaallisesti haihtuneet muististani ja ompelutaitoni tulokset olen tyrmännyt alkuunsa ja luopunut toivosta, että osaisin ommella jotain, mitä kehtaisi päällään pitää. Onneksi martoissa tehdään muutakin kuin käsitöitä, ja tykkään kyllä haastaa itseni oppimaan ja tekemään niitäkin asioita, joita en osaa. Ainakin valikoivasti.

Vastikään kuulin, että joidenkin mielestä olen pelottava ihminen. Ensireaktio oli, että minäkö pelottava? Minä! Aikani asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että ehkä joitakin voi tosiaan pelottaa suorasanaisuuteni ja sanojeni vahva paino. Ehkä minulle ei ole niin helppo väittää vastaan, koska vasta-argumentit kyllä epäilemättä löytyvät. Minulla on tapana paukutella asioita suoraan, ja kaikki eivät sitä tietysti ymmärrä. Mieheni on sitä mieltä, että pelottavuuden ydin löytyy "ylenmääräisestä kälkättämisestä", mitä luontaisesti harrastan. - Poninhäntä väpättäen kälkätät, kuvaa mieheni. Olen rivien väleistä lukenut, että jotkut (ainakin miehet) taitavat sääliä miestäni, kun sillä on tuollainen vaimo. Eivät tiedä, ettei tarvitse kotona niin "kälkättää", kun kiintiö tulee täyteen muualla.

Mielessäni yhdistän pelottavan puheenlahjani ja marttauteni. Kyllähän martan pitää osata itseään ilmaista, ja se taito minulla on hallussa. Totisesti.