Kodin kasvojenkohotus

Lomareissuilta palattua tuntuu aina ihanalta palata kotiin. Istun ja ihastelen: kyllä meillä on kaunis koti. Nopeasti se sitten siitä arkiintuu ja alkaa tuntua, että moni asia pitäisi olla paremmin. Olen satunnainen sisustaja. Uudessa kodissa on kiva sisustaa, mutta meidän muuttomme sattui niin kiireiseen saumaan, että halusin vain nopeasti saada tavarat jotenkin paikoilleen. Sisustuksesta viis! Nyt lomalla olen sitten vähän koettanut katsoa, että koti näyttäisi kivalta.

Teimme sisarusteni kanssa isälle yllätyksenä remontin 50-vuotislahjaksi. Lapsuudenkoti pesi todella kasvonsa tai ehkä jopa sai kunnon kasvojenkohotuksen. Muovimatto vaihtui laminaattiin, puunväri hävisi valkoisen maalin alle. Tapetti vaihtui ajanmukaiseen. Oli todella mukava tehdä remonttia porukalla. Sisarusten välinen yhteishenki tuntui kasvavan, kun oli yhteinen hanke toteutettavana. Vanhempani eivät ole jaksaneet huolehtia kodin kunnosta, kun työtä on ollut maatilalla niin paljon. Koti on kuitenkin todella tärkeä. Toivon, että tämä remontti piristäisi ja kannustaisi heitä. Yllätys onnistui: isän ilme oli todella hämmästynyt, ellei jopa hämmentynyt. Ei tätä samaksi tunnista, kuului arvio.

Seuraava projekti täällä omassa kodissani olisi wc:n ajanmukaistaminen. Heti ei ole kyllä siihen varaa, mutta suunnittelen jo sitä. Olisin innostunut vaihtamaan lattiamaton laattoihin ja uusimaan kalusteet. En ole itse koskaan laatoittanut. En tiedä, osaisiko sitä.

Liekö syy sisustamisissani, vai missä, mutta kesällä on kyllä rahaa kulunut. Tietysti lomareissuihin menee rahaa, kun matkustaminen on niin kallista. Mutta helposti tarttuu mukaan tuliaisiakin. On ihan kivaa, että loman jälkeen tulee arki ja tavallinen elämä.

Lahjoja ja vastalahjoja

Viime viikkoina olemme saaneet runsaasti lahjoja. Vauvallehan niitä on tietenkin tuotu. Monenlaisia paketteja on tullut. Postimies otti jo tavaksi soittaa ovikelloa kierroksellaan, kun paketteja oli niin runsaasti. Ihania vauvanvaatteita, kukkalähetyksiä, leluja ja koristeita. Pinosin lahjat odottamaan hetkeä, jolloin voisin kunnolla ihastella niitä. Yritin painaa mieleen, mitä saimme keneltäkin. Että osaisi ja muistaisi sitten lähettää vastalahjan joskus.

Lahjat ovat hankala juttu. Heti tulee mieleen, että milloinkas olen näille ihmisille muistanut lahjan lähettää, kun he saivat lapsen tai valmistuivat tai menivät kihloihin. En ole muistanut. Tai jopa: ei ole niin paljoa kiinnostanut. Ihan totta, ei ole silloin niin paljoa vauvat tai lapset kiinnostaneet, että olisin lahjan laittanut. Voi minua. Kerään lahjoja siis pinoon syyllisyydentunteita mieli risteillen. En ole näitä ansainnut, vähemmän minun pitäisi saada. Kiusaantunut tunne.

Toisaalta lahjojen kieltäminen juhlahetkellä on joskus hankalaa, suorastaan loukkaavaa vieraille. Emme toivoneet häälahjoja. Meistä tuntui, että tavaraa oli jo riittävästi kaapit täynnä ja toivoimme, että lahjaksi annettaisiin rahaa häämatkaa varten. En halunnut kerätä kalliita astiasarjoja, enkä aterimia. En halunnut kutsua vieraita juhlia saadakseni lahjoja vaan saadakseni rakkaat ihmiset paikalle todistamaan onnenhetkeä. Joidenkin mielestä lahjat silti kuuluvat juhlaan. "Eihän se ole häät eikä mitään, jos ei saa viedä lahjaa", sanoi kutsuttu sukulainen. Osa sitten toi lahjan, koska halusi, ja se oli toki meillekin ok. Niistä muutamista lahjoista on ollut todella iloa. Mutta hyvä, että ylenpalttisuudelta vältyttiin.

Oma tapani antaa lahjoja on ollut kovin vaihteleva. Joskus, kun olen lahjoja antanut, olen ollut sitten ylenpalttinen ja lähettänyt isoja ja kalliihkoja lahjoja. Jouluna olen suorastaan törsännyt lahjoihin, savolaista ilmausta käyttääkseni. Koska olen vain halunnut antaa lahjan ja viestiä välittämisestä. Lahjojen ostaminen on ollut osa iloa. Sen miettiminen, mitä hänelle sopisi. Koomista sinänsä, että se iso lahja muka siitä välittämisestä paremmin viestisi. Minusta on silti aina ollut kivempi antaa kuin saada lahjoja. Joskus olen lahjonut luodakseni parempia suhteita ja vahvistaakseni jo olemassaolevia. En tiedä, onko tulosta syntynyt. Toisinaan ehkä.

Kyllä sitä toivoisi, että lapseni ei oppisi tavarapaljouteen vaan osaisi kiintyä muutamiin leluihin. Yltäkylläisenä nykyaikana kun uhkaa käydä niin, että lastenhuoneissa kahlataan leluissa , mutta mikään ei jää rakkaampana mieleen. Minulla on muutamia muistoja leluista, jotka olivat toivottuja ja odotettuja - rakkaita. Kun sitä ymmärtäisi olla antamatta liikaa. Tai ainakin lahjoittaisi säännöllisesti pois, mitä ei oikeasti tarvitse.

Kohtuullisesti joulusta

Joulu lähestyy hyvää vauhtia. Viimeisimmän laskelman mukaan jäljellä on enää kolme kokonaista viikkoa, kun puolikkaita viikkoja jouluun ei lasketa. Olen virittänyt kodin täyteen kynttilöitä, jouluiset valot parvekkeelle ja pussukan seinälle odottamaan joulukortteja saapuvaksi. Ensimmäiset piparit olen paistanut ja glögiä olen toisinaan maistellut. Marttojen askarteluillassa väsäsin joulukranssin ja toinen on kotimme ovessa. Onpa ensimmäiset jouluiset musiikitkin kotona soineet nyt marraskuussa.

En mielelläni myönnä olevani erityisen joulufani, vaikka kai todellisuudessa olenkin. En juuri välitä alkaa hössöttää joulusiivousta tai leipomisia vaan teen ihan puhtaasti fiiliksen mukaan. Mies sammuttelee kynttilöitä perässä, kun minä sytyttelen. Tykkään kynttilöistä, mutta sillä nyt ei ole varsinaisesti mitään tekemistä joulun kanssa. Tykkään myös joululahjojen antamisesta ja ostan niitä sukulaisille runsaasti. Vähän liikaakin, koska monesti rahat menevät aika finaaliin joulun aikaan. Meillä on sisarusten kesken tapana antaa kaikille lahjat, oli se sitten järkevää tai ei. Kaikki haluavat antaa lahjan toisilleen, eikä sitä oikein voi katkaista, vaikka kalliiksi tulee. Jos yhdelle hankkii lahjan, tulee kiusaus hommata toisellekin ja sitä mukaa kaikille. Voitte uskoa, että lahjoja riittää, kun suku on niin laaja kuin minulla.

Mies on käskenyt kirjoittaa joulupukille. Joulupukki ei kuulemma ole kovin idearikas eikä varsinkaan ajatustenlukija. Mitään turhaa rojua meillä ei ole ollut tapana hankkia, joten pientä vinkkiä joulupukki varmasti kaipaa -ja saakin. Toisaalta nuoren perheemme kodissa on vielä runsaasti hankittavaa, tai ainakin joskus siltä tuntuu. Jos tarkemmin pysähtyy ajattelemaan, ei meiltä sitten oikeastaan puutukaan mitään. Mutta olisi kiva keksiä jotain semmosta, mitä toinen toivoo, mutta ei tajua edes itse kirjoittaa joulupukin puutelistaan.

Lapsuuden joulutunnelmaa tavoitamme ehkä sitten ensi vuonna tätä vuotta enemmän. On se vain niin, että lasten riemu joulusta on aivan eriluokkaa kuin aikuinen pystyy saavuttamaan. Se ilo ei synny mistään lahjavuoresta vaan siitä ihanasta jännityksestä, mitä jouluun liittyy. Että on tonttuja, on tekemistä, valmistelemista ja salaisuuksia. Ensi vuonna meidän vauva ei tosin taida vielä muuta ymmärtää joulusta kuin, että rapiseva paperi on jännää. Tai ehkä sittenkin hiukan enemmän. Jokatapauksessa on ihanaa ajatella, että voi lapsensa kanssa fiilistellä joulua.

Tänä jouluna haluaisin oman kuusen. Joo, tulee neulasia, mutta niinhän niistä kuuluukin tulla. Jos ihan pienen, suostuttelin. Lupa irtosi, ja kuusi kannetaan parvekkeelle sitten, kun lähdemme sukuloimaan muutamiksi päiviksi. Eipähän sitten tiputa neulasiaan olohuoneeseen.