Aurinko sielussani

En liioittele, kun sanon, että minulla on ollut elämässäni monia vaikeita vuosia. Oikeasti. Turha sanoa kauniisti, että haastavia, kun vaikeaa on ollut. Hienosti olemme pärjänneet, me, minä, perheeni ja ystäväni. Olemme sopeutuneet, ottaneet ilon irti niistä asioista, joista sen on saanut. Olen todellakin oppinut, kuka on tosi ystävä, kuka kääntää puukkoa haavassa, kuka katsoo kylmin silmin, kuka sanoo, että "on sitä vaikeaa ollut meilläkin" tai että "on meillä muutakin elämää". Se on niin klisee, että jyvät akanoista, mutta ainakin hyvät keskinkertaisista. Ihmiset näyttävät todellisen itsensä ja mitäpä siitä, hyvä niin.

Ja sitten tulee kevät, jona aurinko paistaa suoraan sieluun. Oikeasti, sydän menee ihan sykkyrään, kun ajattelen ja syvältä tajuan tämän. Ja päässä pyörii kysymys "voiko minulle käydä näin hyvin?". Onko tullut se aika, jolloin tulee hyvitystä, se lohtu viimeinkin, jonka aavistin? Ja että mitä minä teen nyt sitten toisin, että ansaitsen ja saan tämän? Tarvitseeko sitä ansaita? Ja väijyykö nurkan takana jokin, jos nyt on hyvä? Haluan ajatella, että ei väijy, ei väijy. Että elä, elä ihminen, ja nauti. Nauti onnestasi. Elämästäsi, joka on sinun.

Olen kovasti tehnyt töitä onneni eteen. Kun se on totta, päässä pyörii vain, että minulleko käy näin hyvin? Voiko käydä? Kaiken sen jälkeen tähän toi polku minut, ja nämä ihmiset ovat mukanani.

Hyvä ihminen

Kevät, linnunlaulu, kukannuput, seinän vieressä tuuleton aurinkoinen paikka. Kesään on reilu kuukausi. Odotamme omenapuun kukkia, kesäjuhlia, lasten lomaa ja shortsikelejä. Minun opiskeluissani on tiiviin rutistuksen aika, kunnes juhannuksen jälkeen keskityn lukemaan klassikoita kesäksi. Päivät soljuvat silti ystävällisesti, elämässäni on rauhallista, lämpöistä, vaikka ei hiljaista. Hyviä ihmisiä.

Olen tottunut pärjäämään itse. Ei ihan yksin, mutta pitkälti omin voimin kuitenkin. Avusta on pitänyt vähintäänkin maksaa. Olen itse mielelläni auttanut muita, se on tuntunut luonnolliselta. Vastaanottamaan apua en kuitenkaan ole tottunut. Onkin ollut hämmentävää ja ihanaa opetella. Pelkkä ajatus, että joku auttaa minua, on ollut suuri. Melkein riittävä. On tuntunut, että se riittää. Muuta ei oikeastaan tarvita kuin tieto, etten ole yksin vastuussa.

Olen oppinut jotain, mikä on varmasti tärkeä oppi elämässä. Ja se on, että tärkeää on vain hyvä sydän. Muilla asioilla ei ole väliä. Jos sinulla on rakkautta, sen mukana on kaikki. Aito rakkaus ei esitä ehtoja, ei vaadi tuloksia. Ja on totta harmaassa ja arkisessakin.

Voiko minulle käydä näin hyvin? Sitä kyselen itseltäni. Mutta siltä näyttää. Kiitollisuus versoo hiljaa minussa. Elämälle kiitos.

Pinnallisuudesta

Olen opiskelujeni myötä miettinyt viime aikoina fiktiivisiä hahmoja kaunokirjallisuudessa. Olen oppinut, että nykyaikaisessa kirjallisuudessa hahmot ovat yleensä niin sanotusti pyöreitä, eli sisältävät monenlaisia ominaisuuksia, joista osa on ristiriitaisiakin. Sen sijaan vanhemman perinteen hahmot ovat litteitä, eli heille ei ole ominaisuuksia annettu runsaasti eikä heidän sielunelämäänsä keskitytä välttämättä kuvailemaankaan sen kummemmin. Päähenkilö saattaa olla hieman monisärmäisempi tyyppi. Pyöreys ja sisäinen ristiriitaisuus persoonassa tuntuu nykylukijan näkökulmasta toki huomattavasti kiinnostavammalta kuin litteä persoonatyyppi.

Kun on kasvanut isommassa perheessä, voi jossain kohti havahtua huomaamaan, että tuntee perheenjäsenistään vain jonkun hyvin kapean kuvan. Isosisko on kapinoija, pikkuveli on runoilija, toinen sisko on kiltti ja avulias, toinen pikkuveli on sisäänpäin kääntynyt murjottaja. Ja muuta näistä henkilöistä ei sitten tiedäkään, eikä opi tietämään, pahimmassa tapauksessa. Suurperheessä ei välttämättä ole tilaa suurille egoille. On pakko olla ja antaa tilaa toisillekin, tai hengitystila loppuu. Sitten aikuisena kotoa muutettua todellinen persoona pääsisi esiin, minä kasvaisi kukoistukseensa, jos sen uskaltaa antaa kasvaa. Olisi mahdollista olla samaan aikaan runoilijapoika, mutta harrastaa tatuointeja ja kauhuelokuvia. Villikkoprinsessa. Älykköleipuri. Siivousintoilijataiteilija. Mitä nyt mieleen voisi juolahtaa.

Minua usein häiritsee ihmisten pinnallisuus. Tiedän, etteivät kaikki ole ristiriitaisia ja herkkiä syvien vesien kaloja kuten itse taidan olla, eikä sitä voi tietenkään kaikilta edes vaatia. Silti se, ettei ihmisestä saa mitään todellista irti vaikuttaa oudolta. Mietin, miksi tuo ihminen ei uskalla antaa itsestään mitään. Onko pinnallisuus keino suojautua, suojakuori? Pitääkö ihminen keskustelun kevyen kepeänä, juttelee vain joutavia, ettei jotain asiaa hänestä huomattaisi? Vai onko kenties niin, että hänessä ei olekaan mitään löydettävää, siellä pinnan alla ei ole yhtään mitään? Pelottavaa, jos niin olisi. Ja myös kyllästyttävää, jos mitään todellista ei irti saa. Mitä sinulle oikeasti kuuluu, mitä oikeasti ajattelet? Ajatteletko mitään?

Joskus tuntuu, etteivät ihmiset uskalla kohdata toisen ristiriitaisuutta, monisärmäisyyttä ja vaikeasti ymmärrettävyyttä. Halutaan nähdä vain tietty puoli ja muista ei haluta tietääkään. Näin toimivat minun havaintojeni mukaan erityisesti he, jotka ovat itsensä kanssa kesken, raakileita tai muuten solmussa. "Älä kerro enempää, en kestä kuulla", se on viesti, joka sanotaan enemmän tai vähemmän suoraan. Aito kohtaaminen on minusta sitä, että molemmat antavat itsestään jotain, ja kuuntelevat, ottavat vastaan sen, mitä toinen on. On hienoa, jos ja kun tällaisia ihmisiä on elämässä.

Tammikuu ja uusi elämä

Tammikuussa alkoi minulla uusi elämä. Ei perinteisten elämäntapamuutoslupausten muodossa, koska niitä ei nyt
enää tarvitse antaa, vaan ihan konkreettisesti tuli todeksi se, mitä olen pitkään suunnitellut ja valmistellut.
Tutkinnon täydentäminen on onneksi kiitollista hommaa: ei tarvitse tehdä niin paljon, ei niin pitkästi.

Tämä on tarkoittanut hieman hämmentynyttä fiilistä ja sen ihmettelyä, että tässä sitä nyt ollaan, näitä katuja
kuljen. Rauhoittelen kärsimätöntä itseäni: "kaikki järjestyy". Myös oman minän hahmottelua hieman uuteen
järjestykseen. Ja toisaalta elämänrytmin muutosta. Rauhallisemmassa tempossa kulkemista, istumista ja
hengittämistä. Tämä tekee hyvää, kyllä. Kun vain ensin totun, pääsen alkuun.

Suunnittelen kalenterin täyteen opintoja. Saa nähdä, toteutuuko kaikki, mutta aion olla hyvin nopea. Aloitan
jokaisen päivän kahdeksalta. Kertaan luennon jälkeen muistiinpanoja ja nauran itselleni: en minä ikinä ennen
näin ole tehnyt. Tunnen syyllisyyttä, kun en lue koko ajan, vaikka vakuuttelen itselleni, että ei ole mitään
syytä olla hysteerinen. Kyllä nämä tulevat tehdyiksi. Kotona ei ole mahdollista opiskella, mutta ei se mitään.
Ei ole tarvettakaan, koska olen päivällä tehokas.

Paluuta entiseen ei ole, mutta mielenkiintoista on katsella ja kuunnella vierestä sitä elämänvaihetta, joka
itsellä on jo takanapäin. Olen ollut niin kärpäsenä katossa. Huvittaa, kun näen samoja ihmistyyppejä kuin
silloin joskus muinoin. Tunnistan samat joukot, samat hahmot, samat asetelmat. Kuuntelen heidän puheitaan
sivusta, havainnoin. Ei mitään uutta auringon alla.

Blogin kirjoittaminen tuntuu jäävän nyt vähiin, sillä aikaa ei ole enää niin paljon. En ota tästä paineita,
enhän ole ennenkään ottanut, ja kirjoitan, minkä verran innostaa ja minulle sopii. Hieman on myös sellaista
makua, että liekö tämä blogi minulle jo antanut sen, minkä olen halunnut. Saattaa olla, että vaihdan
toisenlaisiin kirjoittelumuotoihin.

Painavat luut

Elämänmuutokseen liittyy paljon myös ajatustyötä. En halua muuttaa asioita niin, että jojotan vuoden tai kahden päästä entistäkin isompana vain siksi, että ajatustyö jäi tekemättä. Niinpä mietin itseäni, sitä miksi tulin siihen, mihin tulin ja miten käänsin suunnan. Miksi se nyt onnistui? Mitä olen aina ajatellut itsestäni ja mitä ajattelen nyt? Kyse ei ole mistään nälkädieetistä, nälkää en ole nähnyt, joten en ole kauhean huolissani. Pian on puoli vuotta takana, en ole lipsunut, ei ole mitään himoa ollut mihinkään ruokaan tai juomaan, kiloja on lähtenyt hirveästi, ja vielä lähtee.

Se, että näytän ihan erilaiselta, mutta tuntuu ihan samanlaiselta kuin aina on tuntunut, on jännittävä ristiriita. Vaaka näyttää samanlaisia numeroita kuin joskus silloin, kun olin nuori, nätti ja hoikka näin jälkiviisaana, silloin ei harmi kyllä siltä tuntunut. En ole tosiaankaan vielä ymmärtänyt, että olen nyt saman kokoinen kuin silloin ennen. Tunnetaso ei ole tajunnut sitä, en vaan tajua asiaa vielä. Puen päälleni vaatteita, jotka ei oo vuosiin mahtuneet, ihan kuin todistaakseni, että tää on totta. Vaatteet ei valehtele. Olen reilusti pienempi.

Luita. Siitähän siinä on kysymys. Otsaluuta, poskipäitä, solisluita, olkapäitä, kylkiluita, lantioluita, polvia. Ja lihaksia! Lihaksia, herranen aika, minulla. Hauis, se tuntuu levossakin! Reisilihakset. Pohkeet. Niitä ihmettelen jatkuvasti. Ei oo varmasti ikinä ollu tällaisia, näin vahvoja lihaksia. Pienesti suren, että silloin joskus ennen en osannut syödä oikein, kun treenasin kuitenkin paljon. Olishan sitä silloinkin ollut vaikka ja mitä mahdollista. Aina ennen ajattelin, että minulla on painavat luut. Nyt naurattaa, kun ne luut on jotenki keventyneet. Ei tunnu luut painavilta, ei.

Kuitenkin niin, että vaikka vaaka näyttäisi samoja numeroita, kuin ennen, en ole enää yhtään sama ihminen kuin silloin. Paperilla sama. Muuten aivan eri. Kokonaan muuttunut. Siitä muutoksesta olen iloisesti ylpeä. Vaiennan sen pienen ääneen, joka sanoo, että älä joutavia pidä itsestäsi ääntä. Hemmetti. Pidänpäs!

Ihan oli itseä ikävä

Oodi elämänmuutoksille. Elämäntapojen ja muidenkin asioiden muutoksille. Viimeiset kuukaudet olen elänyt eri tavalla kuin ennen. Sen kyllä huomaa. Monella tapaa tuntuu ja myös näyttää hyvältä. Tämä raskauskilojen hävittäminen on nyt vain yksi muutos, mutta ehkä se näkyvin. Kiloja on lähtenyt paljon, ja myös mieli on kevyt ja iloinen. En ole vielä lopettanut, mutta tulosta on jo tullut ihan mukavasti. Ehkä julkaisen jonkun kuvankin sitten, kun projekti on päätöksessään. Ei se vielä ole.

Olen hämmästynyt, miten helposti muutos on käynyt. Ajattelin aluksi, että kokeillaan nyt lomalla, kyllähän se on lomalla helpompaa. Nyt olen saanut huomata, että arki ei ole mikään este, ei edes hyvä tekosyy. Liikkumaan pääsee, vaikka olis pieniä lapsia, kun vain menee. Kukaan ei työnnä ruokaakaan suuhun, ellei itse sitä sinne laita. Loppujen lopuksi se on ollut aidosti helppoa.

Olen jo aiemmin kertonut, miten olen oppinut pitämään rajoja yllä. Se on toinen osa näitä elämäni muutoksia. Olen oppinut rauhoittamaan pyörteet ympäriltäni. Lopettamaan joutavan, joka ei vie minnekään, ei anna mitään, ei auta mitään. Katselemaan tyynesti sivusta. Se on tuntunut valtavan hyvältä. Olen oppinut, että turha on vastata samalla mitalla takaisin. Anteeksikin voi antaa, mutta lähelleen ei tarvitse ottaa enää ikinä, jos ei halua. Se on ollut minulle helpotus. Ja olen antanut anteeksi. Antanut olla. Jättänyt taakse. Olen niin iloinen, että tämä tällainen on tullut mahdolliseksi.

Monesti tunnen itseni kovin nuoreksi. Minähän olenkin sitä. Kuulostelen itseäni, tunteitani, mielialojani, kroppaani. Oikeasti, on ollut ihan ikävä itseäni tällaisena. Olin jo melkein unohtanut, koska siitä on niin kauan. Minä en ole enää sama, ja sekin on hienoa. Tämä tie kannatti kulkea, tämä oppi ottaa. Elämäni ei ole entisensä, vaan se on parempi. Paljon, paljon parempi. Hetkessä on elämäni onni, kaikki. Näissä hetkissä.

Vahvistus

Joskus elämässä sitä tekee päätöksiä, koska kokee, että ei muuta voi. Päättää jotain, joka tekee kipeää, ja josta heti tuntee kärsivänsä, mutta joka tuntuu silti oikealta. Olen tehnyt tällaisia päätöksiä elämässäni monta kertaa. Siinä hetkessä tuo päätös on monien mielestä tuntunut oudolta, äkkipikaiselta ja huonosti mietityltä, mutta on kuitenkin ollut juuri se, mitä pitikin tehdä. Ja vahvistus sille on tullut vasta paljon myöhemmin. Ymmärrys, että niin sen piti mennä.

Mistä sitä sitten tietää, että tämä on se suunta, johon pitää mennä? Ei sitä oikeastaan tiedäkään. Siinä vain miettii, että en voi muuta. On pakko tehdä näin. Elämä potkaisee tavallaan takapuolelle, että tuohon suuntaan, ala laputtaa. Ja niin sitä sitten mennään. Kun ei voi jatkaa niinkään, miten on siihen asti kulkenut. Ei vain voi. Suurimman epätoivon hetkellä aukeaa jotain uutta, jotain sellaista mikä on siihen seuraavaan hetkeen itselle paremmin sopivaa, oikeaa. En tiedä, voiko sitä sanoa intuitioksi. Ehkä se on johdatusta.

Sain hiljattain taas vahvistuksen. Että tiedän, että näin tässä pitikin tehdä, tähän suuntaan mennä eteenpäin. Että ei ollut muuta tietä, ei muuta vaihtoehtoa. Syyt, niitä en tiedä vielä. Mutta aavistelen. Syyt saan tietää hieman myöhemmin, ihan varmasti.

"Laita perhoset talteen", sanoi ystäväni. "Ehkä kaikki, mitä olet tähän asti tehnyt, onkin kuljettanut sinua johonki tiettyyn suuntaan". Kuljen aamulenkkejä ja ylitän siltoja rukoillen niin kuin usein ennenkin. Kiitän siitä, mitä minulle on annettu, mitä olen saanut. On hyvä ja rauhallinen olo. Näin tämän pitikin mennä.

Viihdyttävää jalkapalloa

Sen jälkeen kun elämääni tuli elämäni mies kotiini tuli pysyvästi myös uusi asia: urheilu. Tuo minulle täysin uusi ja outo kuin vieras planeetta, jonka olin sanomalehdessä hypännyt yli ja sivuuttanut minua kiinnostamattomana valtaa nyt olohuoneen useiksi viikoiksi vuodessa. Olen sopeutunut. Hiihtoa ja jääkiekkoa seurasin joskus kouluaikana, mutta se jäi, kun lähdin opiskelemaan.

Niinä vuosina, joina tv ei kuulunut kotini huonekaluihin, en urheilua seurannut yhtään. Eikä kiinnostanut. Seurusteluvaiheessa taisin sitten alkaa pitkän tauon jälkeen vähän katsoa. Pitihän sitä, seurana. :)

On joitakin lajeja, jotka ovat alkaneet minua näiden muutosten jälkeen jopa ihan kiinnostaa. Jelena Isimbajevan draama seiväskisoissa jäi mieleen. Toinen on tämä nyt jo viikkoja jatkunut jalkapallo. Jalkapallo on sopivan verkkaisesti etenevä laji, jossa draama on enimmäkseen herrasmiesmäistä. Jalkapallomatsin lomassa voi jutella ja tehdä välillä jotain muutakin. Mikään urheilu ei kiinnosta minua siksi, että komeuksia tiirailisin, mutta jos on pakko valita, niin kyllä minusta jalkapalloilijat on kiinnostavampia kuin jääkiekkoilijat. Muutenkaan en jääkiekolle lämpeä: sen aggressiivinen pullistelu ei iske. Silloin teen jotain muuta.

Kun muutamia viikkoja on katseltu jalkapalloa, mieheni on sitä mieltä, että tätähän me jatkossa katsellaankin yhdessä. Njaa, voi olla, tai sitten ei. Hän joka tapauksessa katsoo, mitä tahtoo, ja minä mitä tahdon. Olen silti sitä mieltä, että on hyvä, että olemme erilaisia. Siinä voi saada vaikka vaikutteita, jotka ovat ihan hyväksi. :)

Puhdistautumista

Tänä keväänä siivoan kaappeja, järjestän, lajittelen, pesen ja kerään läjään pois heitettäviä kuin myös lahjoitettavia tavaroita. Tuntuu ihanalta luopua tavaroistaan. Miksi en ole luopunut näistä jo aiemmin, mitä nämä täällä tekevät? Turhaa, turhaa. Koen kotini siivoamisen myös mieltä puhdistavana. En enää pidä näitä täällä, nämä jätän jo pois, luovun ja heitän menemään. Sisustan siinä sivussa kotiani uudelleen ja huomaan, miten kivoja tavaroita minulla onkaan. En tarvitse uutta, minulla on jo. Niin ihana, kaunis koti. Rakas perhe. Olen onnekas, onnellinen.

Se, että on voimaa järjestellä kotia. On aikaa, mahdollisuus. Halua siivota ja järjestellä. Mietin sitä aikaa, kun vain työnsin tavaraa tavaran viereen. Ostin uutta, kun en löytänyt enää vanhaa. Se oli sitä aikaa. Hymyilyttää löytää kaapistaan kolmekymmentä kaunista huivia. Naurattaa. Voi minua! En tosiaan tarvitse uutta huivia. Huiveja riittää seuraaviksi vuosiksi todellakin. Tai sitten voin myydä osan pois. Täytyyhän naisen joskus joku kiva asuste saada.

Kaappien järjesteleminen vaatii aika paljon asioita, jotka ovat kohdallaan, että se onnistuu. Pikkuvauvan kanssa se ei minulta ole onnistunut. Työ on imenyt mehut minusta, en ole jaksanut. Lomallakaan en ole kyennyt. Mutta nyt minä pystyn. Olen saanut jalkani irti tahmeasta maasta. Vapautunut. Löytänyt ne omat rajani, osaan pitää niistä kiinni ja suojella itseäni. Kääntää selkäni sille, joka minua vahingoittaa. Olen saanut uutta voimaa. Tuntuu oikein hyvältä nyt.

Siispä minä heitän vanhaa tavaraa pois, monta säkillistä. Myyn, vien roskalavalle, suutarille, keräyslaatikkoon. Puhdistaudun. Elämä hymyilee.

Tunnen uuden kevään!

Kevät. Keveys. Ilo. Uudet asiat ja muutokset. Jämäkkyys, joka on tullut jäädäkseen. Oma ääni.

Linnut laulavat meidän pihapuissa. Kävelen, kävelen ja kävelen pitkiä kymmenen kilometrin lenkkejä. Hengitän kevättä, metsää, vapautta. Kävelen tuttuja rantoja, tuttuja polkuja. Muistelen, mitä siellä ajattelin. Nyt ajattelen muuta: haaveilen, odotan, toivon, kuulostelen. Aurinko leikkii rantakaisloissa. Pielisjoki liplattaa lempeästi. Ylitän sillan, jota on uusittu, mutta joka on edelleen viehättävä. Kävelen. Askel, askel, askel. Eteenpäin mennään, se on varmaa. Ja vauva nukkuu.

Hän on aurinkoinen, sydän avoinna ja hymy herkässä kaikille. Hän sanoo "höö" tuntemattomille, hymyilee hampaatonta hymyään (tai on niitä kaksi, eivät vain näy), hurmaa. Vauva Icebreaker saa aikaan keskusteluja tuntemattomien kanssa. En tunne itseäni yksinäiseksi, en enää epävarmaksi, vaan nautin. Osaan ottaa päiväunet, kun ne tarvitsen. Osaan vähentää, kun huomaan tarvitsevani vähennystä ja lisätä, kun huomaan tarvitsevani lisäystä. Ja samaan aikaan löytyy yhtäkkiä virtaa tehdä asioita, pesen ikkunat tuosta vain. Pikkuasiat eivät minua murra.

Mietin, että on se jännä, että meistä, minusta ja miehestäni, tulee näin ihania, täydellisiä lapsia. Hymyilyttää itseänikin äidin ylpeyteni, johon ei ole vastaansanomista. Olen ylpeä lapsissani kaikesta. Miten he oppivat, mitä he tekevät, miten he kasvavat. Uhmakas nelivuotiaskin on kaikessa ärsyttävyydessään ihastuttavan vahvatahtoinen, niinkuin tyttölapsen pitää ollakin. Pikkukakkonen näyttää heti itsestään puolia, joita esikoisessa ei ole oikein vieläkään: hän on hoivaaja. Hoitaa nukkea, itkee empatiasta herkästi ja kovaa. Ihanaa, minulla on hellä ja hoivaava pikkuinen, niinkuin poikalapsen pitää ollakin. Ja tietysti, rakastan heitä valtavasti.

Suru, se alkaa mennä menojaan. Me mennään eteenpäin, elämä muuttuu, koska sen kuuluu muuttua. Turha jää. Unelmia toteutuu, uusia nousee, jotkut pettymykset jäävät taakse. Semmoista on elämä. Tämä on hyvä elämä. Tällaisena.

Nyt vapaa olen

Tänään julkistettiin Joensuussa Topi Linjaman toimittama kirja Nyt vapaa olen. Olen mukana kirjassa omalla tarinallani yhtenä noin kahdestakymmenestä kirjoittajasta, kuten sieltä sivuilta ilmenee. Valtaosa kirjoittajista kirjoittaa nimimerkillä, mutta mukana on viisi omalla nimellään kirjoittavaa. Oma tie ja sen valinta on kerrottu runon, maalauksen tai tarinan muodossa. Tarinoissa on paljon samaa, paljon minulle tuttua. Jopa sanavalinnat ovat monilla samoja.

Kokemus herätysliikkeestä irtautumisesta on suuri, lähdön hetkellä ihminen on yksin kuin kuoleman hetkellä. Kuolemana sitä moni vanhoillislestadiolainen pitääkin eikä se muutos tapahdu jälkiä jättämättä: ystävät etääntyvät toisistaan, suku karsastaa, elämä ja usein jopa koko identiteetti menee uusiksi. Jotain kuolee ja jotain syntyy. Alkaa uusi aika, jonka alku on usein hyvin vaikeaa. Irtautuminen herätysliikkeestä ei ole helppoa, ei vaivatonta, eikä se aina heti tarjoa edes parempaa alun euforian jälkeen. Mutta se on silti usein se itselle oikea ratkaisu, oman elämän alku ja valinta, joka kuitenkin lopulta on hyvä.

Miksi tästä sitten pitää taas puhua ja kirjoittaa? Siksi, että vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä irtautuu tänäänkin joku, joka tuntee olevansa elämässä ja maailmassa aivan yksin. Joku, jota pelottaa, ahdistaa, surettaa, itkettää. Joka tuntee yhtä aikaa syyllisyyttä ja häpeää, mutta myös iloa, riemua, vapautta, onnea, ylpeyttä, hilpeyttä. Irtautumisen tunnecocktail on valtava, ja siihen olisi hyvä olla jonkinlaista vertaistukea tarjolla. Minä halusin kertoa oman tarinani, koska olen kulkenut läpi syvän veden. Minä, joka olen jo niin sinut menneen kanssa, että en koe itseni vuoksi kirjoittavani, vaan niiden, jotka tarvitsevat kuulla, että tästä kuule selviää hengissä. Että tulee päivä, jolloin tajuat, että näin tämän piti mennä, tässä on hyvä, elämä kantaa.

Toivottavasti kirjasta saavat jotain myös he, jotka eivät ole koskaan kuuluneet lestadiolaiseen herätysliikkeeseen. Ja he, jotka haluavat kuulua siihen jatkossakin. Toivottavasti kirja laajentaa ymmärrystä. Avaa silmät kärsimykselle, mutta myös molemmin puoliselle kunnioitukselle. Ei niin, kuin perinteisesti on ollut, että lähtijän osa on vaieta. Ilman katkeruutta ja häpeää voin kertoa tarinani. Jos haluatte, lukekaa se tuosta kirjasta.

http://www.kotimaa24.fi/artikkeli/kotimaa-pro-vanhoillislestadiolaisten-irtautumiskertomuksista-kirja/#comments

ps. Asialliset kommentit tähän aiheeseen julkaisen. Nimimerkillä kommentoiminen houkuttaa, mutta mikään kaatopaikka mun blogi ei ole sille palautteelle.

Tähyilyä eteenpäin

Voi miten nautin vauvasta, kerrankin osaan nauttia ja olen siitä iloinen. Samaan aikaan alkaa katse ja ajatus jo kulkeutumaan tulevaan syksyyn, eteenpäin. Maaliskuussa pitää hakea pojalle jo hoitopaikkaa, jos mielii saada, sanoivat. Se on niin pian. Silti niin on hyvä. Kokemuksesta tiedän jo, että kyllä me pärjätään, vaikka päivähoito alkaa. En ole kotiin jäävää sorttia. Valitettavasti ehkä, joku sanoisi, mutta niin se vain on. Mutta nyt, tästä hetkestä nautin.

Teen pitkiä kävelylenkkejä vaunujen kanssa kotikulmilla. Vauva nukkuu kolmekin tuntia kerralla. Kevät, kaunis sää ja luonto sekä kiirettömyys ovat kivoja asioita tavoittaa taas. Tuntuu samalta kuin silloin opiskelijana aikoinaan. Pidän edelleen kiinni päiväunistani aina, kun tilaisuus tulee, mutta enää ei väsytä niin paljon kuin aiemmin. Jaksan viedä tavaroita kirppikselle, alan siivota kaappeja. Mahtavaa, että saan sen tehtyä. Päätän laittaa pojan vaatteet nopeammin eteenpäin kuin tyttären kohdalla tein. Mitä niitä säästämään. Uusia saa niin helposti.

Vauva alkaa liikkua. Kääntyy, pungertaa, potkii. Pian se ei ole enää vauvakaan. Niitä harjoitusähellyksiä on niin hauska katsoa. Hän on kultainen, aurinkoinen, ihana lapsi. Huomaan paljon eroja persoonassa verrattuna isosiskoonsa. Tämän kanssa ei ole temppu eikä mikään istua kahvilla, syöttää huomaamatta ja jutella rattoisasti. "Seurusteluvauva", sanoo siskoni. Poika, hänen ihmeellisyytensä, herättää vauvakuumetta, huomaan. :)

Edelleen on paljon epävarmuutta, mutta suhtaudun siihen edelleen rauhallisesti. Mennään sitten niin, sekin on hyvä, katsotaan nyt. Ajattelen, että parempi näin. Olen oppinut rajani, enää en peleihin ala, vaan pidän rajoistani kiinni. Vaikuttaa koko ajan valoisammalta. Hyvän merkkejä.

Kokonainen kuva

Facebookissa kiersi hauska ketjukirje meillekin, jotka emme yleensä ketjukirjeille lämpiä. Sai kertoa itsestään muutamia totuuksia, asioita, joita muut eivät ehkä tiedä. Omien salaisuuksiensa raottaminen ja toisten salaisuuksien lukeminen osoittautui yllättävän hauskaksi ja kiinnostavaksi jutuksi. Olen lukenut viime päivinä useita hersyviä, naurattavia, itkettäviä ja koskettavia asioita ystävistäni ja kavereistani. Oikeasti opin jotain uutta ihmisistä, joiden kanssa juttelen jatkuvasti. Ei sitä kaikkea tiedä, edes perheenjäsenistään, vaikka luulisi tietävänsä. Mahtava kiertokirje siis.

Ihmisestä voi tulla ensivaikutelman tai pinnallisen tuntemisen kautta hyvin väärä käsitys, syystä tai toisesta. Kokonaisena ihmisenä tunteminen tarkoittaa myös arempien asioiden tietämistä ja heikkouksien tuntemista. Näitä ei useinkaan toisesta tiedä. Jos ei välitä tietääkään, sitten jää näkemättä asian toinen puoli. Jää ehkä tuntematta hieno ihminen, jolta voisi oppia paljon.

Minulla on taipumusta piilottaa herkkyyttäni. Monilla on minusta käsitys, että olen kova ja vahva ihminen, näin he ovat minulle kertoneet. On varmaan totta, että minussa on vahvuuttakin paljon, mutta myös herkkyyttä ja tunteellisuutta, jota näitä puolia minusta huonosti tunteva ei tunnista edes minuun kuuluvaksi. Olen opetellut näyttämään herkkyyttäni ja vapautumaan siitä ajatuksesta, että se on heikkoutta.

On vain oivallettava, että herkkyys on vahvuutta. Ei siinä ole mitään pahaa, että itkin, kun luin opiskeluaikoina gradua varten kirkonkirjoja ja niistä ihmisten perheiden tarinoita synnyin ja kuolin aikojen pohjalta. Tai liikutuin lasteni ultrakuvaa katsoessa, kunnolla nauraessa kyyneleet tulevat silmiin ja niin edelleen. Tai että minulla on tarve puolustaa perhettäni, lapsiani ja miestäni leijonan raivolla, jos koen heitä uhattavan tai väärin perustein arvosteltavan. Herkkyys on minulle myös luovuus, ja jos yritän painaa herkkyyttäni piiloon ja pois, poissa pysyy myös luovuuteni. Minusta tuntuu, että on jo aika vapauttaa se.

Vaatii rohkeutta olla kokonainen ihminen. Minä ajattelin uskaltaa kokeilla vihdoin antaa herkkyyteni näkyä. Se ei kaikkia varmaan miellytä, mutta kaikkia ei voi miellyttää. Miellyttämisen sen itsensä vuoksi olen ajatellut lopettaa kokonaan.

Sellainen haaveilija

Esikoista odottaessa minusta tuntui, että raskaus teki minusta äitieläimen. Tuntui, että oma persoonani hävisi vauvan odottamisen myötä. Hävisi kokonaan se, kuka minä olen, enkä kuullut omaa ääntäni enää ollenkaan. En voinut ajatella enkä puhua ohi vatsani, en tunnistanut enää itseäni. Olin joku, joka ei ollut minä. Nyt minusta ei tunnu siltä yhtään. Nytkin etsin itseäni, haen sitä, kuka olen ja mitä minusta tulee, mutta kuulen oman ääneni. Kuulen omat ajatukseni, ja vaikka minulla on sylissäni kiemurteleva ja sätkivä vatsani, se ei valtaa koko minua ajatuksiini asti. Äitieläintä ei nyt ole, ehkä sitä ei tulekaan. En aio kokea siitä syyllisyyttä, etten niin kauheasti mieti koko raskautta, vaikka unohtaakaan sitä ei toki voi.

Olen aina ollut kova ajattelemaan, se on minulle sama asia kuin hengittäminen. Pohtiminen, analysoiminen, kysyminen. Länsimaisen filosofian suuren miehen Rene Descartesin sanoin Cogito ergo sum eli ajattelen, siis olen olemassa. Minä tykkäsin filosofiasta ehkä juuri siksi, että se jätti lukuisia kysymyksiä auki eikä vastannut niihin. Lukion filosofian kirjasta mieleeni syöpyi ainakin yksi ajatus, ja se kuuluu, että ihminen havaitsee, mitä haluaa havaita. Vahvistamme itse ajatuksiamme havaitsemalla vain niitä asioita, jotka sopivat meille. Muita asioita emme halua nähdä, emmekä havaitse. Entisessä elämässä turha pohtiminen oli syntiä, kysyminen epäilyä ja niin edelleen. Onneksi sitä ei enää ole! Olen vapaa ajattelemaan.

Joskus oli sellainenkin tyttö, joka lauloi ponia taluttaessaan omasta päästään keksimiään lauluja, kuvitteli junamatkalla muiden matkustajien elämää ja tarinaa, kirjoitti niitä tarinoita ylös ja luki kaikkia mahdollisia käsiinsä saamia kirjoja ahmimalla. Se kaikki virtasi vapaana ilman, että juuri mikään sitä rajoitti, ainakin kun olin yksin. Sitten tulivat odotukset pikaisesta perheen perustamisesta, naimakelpoisuudesta ja karsina tai lokero, johon tyttöjen piti mahtua. Ikuinen tunne, että en ole sellainen, kuin minun pitäisi olla. Että en riitä, en kelpaa, en vain pysty tähän. Että en saa olla se, mikä oikeasti olen, vaan on oltava joku muu. Se joku pakeni koko ajan, kun sitä tavoittelin.

Siitä ponnistelusta on jäänyt muisto: suurperheen aina raskaana oleva nuori äiti oli tyytymätön lapsenkaitsentaani, jota hän puoli-ilmaiseksi oli saanut ja kommentoi minua terävin sanoin. "Se on sellainen haaveilija". Se ei ollut meriittiä. Olisi pitänyt olla tehokkaampi, siivota ja leipoa hänelle avuksi. En ollut enkä ole sellainen ihminen, minusta ei tule sellaista. Mutta onko se väärin tai huonoa?

Toivon voivani tavoittaa sitä tyttöä, edes vähän. Toivon voivani olla se, kuka olen, ilman että pitää pyristellä johonkin lokeroon väkisin. Tiedän jo, ettei siitä tule mitään hyvää. On vain väisteltävä niitä lokeroita.

Omat rajat

Me ihmiset olemme yksilöitä ja monissa asioissa niin erilaisia. Se, mikä toimii yhdelle, ei toimi toiselle ollenkaan. Siinä, missä jokin riittää jollekin, toiselle ei riitä alkuunkaan. Toinen kiehuu jostakin asiasta, kun toiselle se ei ole mikään juttu. Erilaisuus on rikkaus, mutta herkästi unohtuu, että emme ole yhdestä puusta veistetyt. Usein on tapana yleistää oma kokemus kaikkiin sopivaksi, vaikka se on vain oma kokemus.

Emme hahmota sitä, että minkä minä sain helposti, vaatii toiselta paljon ponnisteluja. Tai että olen itse lahjakas, ja toiselta tuo lahjakkuus puuttuu. Tai sitten hän vain arvostaa eri asioita kuin minä. Hänellä on erilainen tyyli, ajattelutapa. Oman kokemuksen yleistämisestä seuraa liian usein, että pidämme toista laiskana, tyhmänä, avuttomana tai muuten vain kummallisena ja outona. Kun oma käsitys hyvästä elämästä on kovin vahva ja jyrkkä, syntyy jopa 'väärin sammutettu'-tilanteita, kun toinen näkee asiat hieman eri tavalla kuin itse näen.

Minulla kiltiksi kasvatetulla (tai kova yritys oli ainakin) on usein vaikeus hahmottaa omia rajojani. Vaadin itseltäni paljon, enemmän kuin muilta koskaan vaatisin. Kaikki muut saavat epäonnistua, mutta minä en saisi. Kaikki muut saavat väsyä, pettyä, surra tai perua, mutta minä en saisi. Periaatteestakin takerrun asioihin, joista olisi helpompi päästää vain irti. Hakkaan päätäni seinään ja haavoitun yhä uudelleen, vaikka kannattaisi jo luovuttaa, etsiä kiertotie tai valita kokonaan toinen suunta. Se johtuu siitä, että en hahmota kovinkaan hyvin omia rajojani.

Opettelen rajojani ja olen edistynytkin, mutta aina tuntuu, että olen ekaluokalla. Opettelen, että olisi jokin raja, jonka yli ei mennä. Että suoraan ei porstuan läpi kävellä, vaan ensin pitää kysyä edes lupa. Merkki, jonka kohdalla lukisi, että "yksityisalue, tästä ei mennä, rauhoitettu". Kyse voi olla henkisistä tai fyysisistä rajoista ihmisestä riippuen.

Minua on monesti lohduttanut ajatus, että minulla oli se tunne, se pahoinvointi ja ahdistus, jo silloin, mutta en vain ymmärtänyt sitä. En kuunnellut, enkä välittänyt, tukahdutin sen viestin, jonka kyllä sain, mutta torjuin. Ihan periaatteesta. Itseä kannattaisi kuunnella paremmin. Ei se tarkoita alisuoriutumista, että huomioin myös oman jaksamiseni ja hyvinvointini. On ollut suuri havainto ymmärtää, että huolehtimalla itsestäni, rakastamalla itseäni, huolehdin ja rakastan myös läheisiäni paremmin. Ei tarvitse niin kauheasti angstata kaikesta. Olen yksinkertaisesti parempi ihminen. Tätä yritän nyt tosissani opetella ja ajaa selkärankaan asti. Helppoa ei ole, mutta ei elämä ole sitä muutenkaan. Hyvä niin.

ps. Minulla on Pauliina Rauhalan juuri Gummerukselta ilmestynyt kirja Taivaslaulu pian hyppysissäni luettavaksi. Aion lukea sen, ehdottomasti, ja kirjoittaa siitä, ja sen herättämistä ajatuksista täällä. Ehkä jo ensi kerralla. Minulla on vahva aavistus (niin, monet blogistit ovat kirjaa esitelleet), että tuo kirja kertoo omien rajojen ymmärtämisestä ja vetämisestä.

Suviseuroissa

Avalla alkoi maanantaina huippusuosittu tv-sarja Iholla. Seurasin edellisen kauden ja seuraan tämänkin. Minua kiinnostavat erityisesti Claudia Eve ja Sanni Hurtig, mutta muutkin henkilöt ovat ihan ok. Claudia kuuluu varmaan selvänäkijänä niihin henkilöihin, joiden omasta ajattelusta ja elämästä on monien mielestä kiinnostavaa nähdä pätkiä. Sanni taas on minulle tutuntuntuinen hahmo, koska hän on entinen lestadiolainen, kuten minäkin. Sannin tunteet ja ajatukset ovat minulle tuttuja muutaman vuoden takaa. Pystyin hyvinkin samaistumaan niihin. Haluan kirjoittaa Sannista siksikin, että haluan tässä ilmaista hänelle tukeni. Tiedän, ja olen kokenut sen saman.

Sannia itketti tiistain jaksossa mennä suviseuroihin. Hänellä omasta ratkaisustaan oli aikaa vasta vuosi, kun hän meni uudelleen käymään seuroissa. Sanni mietti, mitä hän laittaa päälleen, koska suviseurat on sellainen muotitapahtuma. Näin minäkin muistan: aina ostettiin uudet vaatteet ja kun ei ollut ihan kalliimpiin merkkeihin varaa, se harmitti. Vl-maailmassa tietty pinnallisuus on itsestäänselvyys. Irtautumisen jälkeen olen kiinnittänyt paljon vähemmän huomiota pukeutumiseeni kuin sitä ennen. On ollut suorastaan helpotus, ettei ole tarvinnut vaatteitaan niin paljon miettiä.

Minä olen käynyt irtautumisen jälkeisten vuosien aikana vain kaksi kertaa suviseuroissa, Liperissä ja tosi lyhyesti sitä ennen Valkealassa. Suviseuroihin Liperiin halusin mennä, koska tuo vuosittainen seuratapahtuma on yksi lapsuuteni parhaista muistoista, niitä hyviä päiviä menneessä elämässä, ja siksi minulle rakas. Tuo käynti suviseuroissa oli minulle kuitenkin hyvin raskas ja surullinen kokemus. Menin suurin odotuksin, halusin haistella tuttuja tuoksuja ja nauttia auringosta, käydä ostamassa jäätelöä ja syömässä seuraravintolassa. Tavata vanhoja ystäviä, joita en ollut nähnyt vuosiin. En kokenut tarvetta piilotella uutta minääni, joten menin paikalle korut korvissa ja iloisella mielellä.

Ensimmäinen tunne oli, että ihmiset tuijottivat. Eivät hyväntahtoisesti vaan vihaisesti, kuin ilkeästi. Niin minä sen koin. Tutut, jopa jotkut sukulaiset, eivät tervehtineet vaan tuijottivat vain. Jotkut, joiden kanssa olin joskus istunut iltaa, seisoivat sipittelemässä ja vilkuilemassa minua. Yhden käden sormilla voi luetella ne tutut, jotka juttelivat kanssani ystävällisesti, kiitos heille siitä vieläkin! Äitini toisteli, "miten hyvin ja tehokkaasti kaikki on järjestetty täällä". Ihan kuin en olisi suviseuroissa ennen ollut! Olin niin järkyttynyt tuosta kokemuksesta, että en mennyt sinne sitten enää toiste. Tajusin, että minun lapsuuteni suviseuroja ei minulle enää ollut, koska niin paljon ihmiset ja heidän asenteensa minuun kuitenkin vaikuttavat.

Voi olla, että kokisin suviseurat nyt toisin. Olen vahvistunut, enkä usko, että enää menisin tolaltani tuijotuksesta. Ehkä osaisin ja ymmärtäisin myös maastoutua paremmin. Joskus ajattelin, että voisimme perheenä mennä suviseuroihin vielä nytkin, mutta tajuan erehtyneeni. Emme me voi, koska haluan suojella lastani. Suviseurat on pitkälti sosiaalinen tapahtuma, eikä se siksi minulle enää toimi. Ehkä me vielä käymme katsomassa, miltä näyttää minun lapsuuteni kesien kohokohdan maisema. Mutta se on jo meille vieras. Ei tunnu yhtään omalta, kuten Sannikin sanoi.

Ps. Vaikka olen kuulunut lapsena ja nuorena "eksoottiseen lahkoon", en pidä siitä, että minut nähdään tuon asian kautta edelleen. Minua ärsyttää, jos ihmiset kuvittelevat, että se määrittelee minut loppuelämäni. Kaikki ihmiset ovat kokemustensa summa. Koulukiusaaminen tai vanhempien avioero voi vaikuttaa persoonaan ja toimintaan myöhemmin. Mutta ei se kaikkea määrää. Ei minunkaan lapsuuteni vl-liikkeessä, jota en ollut itse valinnut.

Jospa hyppäisin

Uusi vuosi 2013 on alkanut. Minulla on paljon kaikenlaista mielessäni tälle vuodelle. Tämä vuosi on kuin täynnä odotuksia. Ehkä muutoksesta, ehkä käännöksistä, ehkä aivan uudesta asiasta. Tuntuu, että se kuplii ja pulppuilee pinnan alla, odottaa hetkeään. Minä tiedän, että kyllä se tulee. Se uusi, muutos. Vielä en siitä puhu, pidättelen vielä. On mukavaa miettiä mielessään asioita, joista ehkä tulee totta.

Viime vuoden keräsin rohkeutta. Ehkä sitä on nyt riittävästi, tai sitten ei. Voi olla, että vieläkin sitä pitää raapia kasaan. Rohkeutta olla minä. Rohkeutta elää se elämä, joka minulle on annettu rohkeasti minuna, piilottelematta, ujostelematta, kohdata ja kulkea se tie, joka on minun tieni. Laittamatta vakan alle sitä, mikä on minussa parasta. Kyllä, minä olen vähän arvaamaton. Ei minusta tiedä, ei.

Onneksi minulla on mies, joka tasoittaa, rauhoittaa ja pitää jalat maassa. Minä irtoaisin niin herkästi. Keksin kaikenlaista, ideoin. Mieheni ei hötkyile, vaikka minä mellastaisin. Niin on hyvä. Olen kauhean iloinen, että juuri hänet minä silloin luentosalista tentistä löysin, tai hän minut. Emme ole päässeet vieläkään yksimielisyyteen, kuka iski kenet ja niin on varmasti hyvä. Minulla on tunne, että yhdessä olemme enemmän. Parempia.

Meillä on ollut viime vuosina hyvää, mutta myös kovaa. Jospa tämä vuosi antaisi valoa ja iloa. Antaisi vihdoin nousta ja elämässä kääntyä lehden, antaisi ottaa uuden kynän ja puhtaan paperin. Minä olen rohkean loikan ihminen. Toivon, että uskallan sen taas tehdä. Se on ehkä tämän vuoden juttuja, mutta niitä asioita on monta.

Ei koskaan poninhännälle

Ennen en koskaan pitänyt julkisesti tukkaani poninhännällä. Se oli mahdollista enintään siivotessa. Siihen oli syykin: mielestäni pääni oli niin ruma, ettei ponnari ollut mahdollinen. Pään muoto olisi näkynyt eikä se ollut suotavaa. Samasta syystä, oletetun rumuuden vuoksi, en pitänyt koskaan kapealahkeisia housuja. Jalat olisivat erottuneet, näkyneet. Hame oli harvinainen päälläni, ja jos sitä pidin, se oli pitkä. Peittävä. Säädyllinen. Paitojen suhteen olin hieman rohkeampi, mutta maltilla tietysti. Hihaton ujostutti, koska käsivarret näkyivät.

Murehdin ja kyselin muilta ulkonäöstäni usein. Koska ajattelin, että olin niin kauhea, niin ruma. Usein katsoin itseäni inhoten peilistä. Ja joskus salaa olin näkevinäni jotain ihan siedettävää, mutta arvelin peilin valehtelevan. Enhän toki minä, ei ei. Positiivista palautetta itsestäni en saanut koskaan. Tai jos sain, ajattelin, että minulle ilkeillään tahallaan, rumalle minulle.

Siitä on nyt jo muutama vuosi, kun astuin tuosta vankilasta ulos. Sitä oli edeltänyt vaihe, jossa olin saanut positiivista palautetta ihmisiltä, ulkopuolisilta. Itseluottamukseni oli hieman kasvanut. "Kenestä ne puhuvat? Ei ainakaan minusta", ajattelin silloin, en tunnistanut itseäni niistä puheista, positiivisista sanoista, en lainkaan. Mutta aika pian sen jälkeen annoin piutpaut rumuudelleni, lakkasin välittämästä. En tiedä, ketä silloin ennen halusin miellyttää peittelemällä ja piilottelemalla. Ajattelin pitkään, että enhän minä hääviltä näytä, mutta viis siitä. "En välitä paskaakaan". Minäkuva oikenee niin hitaasti.

Kun nyt katson kuvia niiltä vuosilta, surettaa, vaikka toisaalta naurattaakin. Mitä haaskausta se on ollut ajatella niin. Elämän, nuoruuden haaskausta. Aivan turhaan ennen piilottelin, pyristelin ollakseni siveä, ja että kukaan ei sanoisi mitään, huomauttaisi, nuhtelisi.

Nyt kasvatan taas pitkää tukkaa. Välillä halusin kovasti eroon nutturakampauksesta, lyhyt tukka tuntui omalta vapaudenjulistukselta. Olen tullut sinuiksi poninhäntäni kanssa, enkä enää pelkästään siksi, etten välittäisi toisten ajatuksista. Olen ymmärtänyt, että ei ole yhdentekevää, kehutaanko ja kannustetaanko tyttölapsia. Se on suorastaan välttämätöntä. Muuten hyvä elämä voisi mennä aivan hukkaan. Turhaan.

Minä kasvan

Varhaisteininä ajattelin, että kyllä minusta vielä ihan hyvä tyyppi tulisi, kun aika hioisi minua. Myöhemmin sain usein kotona kuulla, miten olin liian sitä ja liian tätä. Olin kuulemma itsekäs ja laiska, mutta se sanottiin työtehon maksimoimiseksi, että olisin tuntenut syyllisyyttä. Tunsinkin, ei sillä. Halusin muuttua hiljaisemmaksi, nöyremmäksi, kiltimmäksi, että kelpaisin. (Siitä olen jo joskus aiemmin kirjoittanut tarkemmin) Tuntui, että tyhmempikin olisi pitänyt olla, ja kiinnostunut toisista asioista, suuntautunut enemmän naisten töihin, jotka eivät yhtään minua kiinnostaneet. Tunsin siitä syyllisyyttä. Ajattelin, että olin liian lihava, minä tuolloinkin terve ja normaalipainoinen. Ajattelin, että olin liian pitkä, liian huomiotaherättävä, liian puhelias. Aina vääränlainen. Ja tunsin väärin, kaikesta. Ei tuntunut onnelta, vaikka minulle sanottiin, että me olimme onnellisia. Syytin siitä itseäni.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen alkanut ajatella, että olisiko mahdollista, että jos sittenkin olisi niin, että olen hyvä tällaisena, että mitään ei tarvitsisikaan muuttaa? Viis siitä, vaikka joku typerä naisihanne olisi toisenlainen. Nainen on kaunis sellaisena kuin on, kun hän itsensä hyväksyy. Haluan oppia enemmän hyväksyntää, kun muutosta olen koko tähänastisen elämäni jo tavoitellut. Viis siitä, että joku toinen on toisenlainen. Minä olen minä.

Kun välittämistä ja hyväksyntää on pitänyt ansaita, miellyttäminen on ihmisessä tiukassa. Minulla se on tarkoittanut, että en tiedä, mitä mieltä olen asioista. Kanta niin moneen asiaan on tullut aiemmin ulkoapäin, en ole itse saanut miettiä tai päättää. Olen nyt opetellut sanomaan ääneen, uskaltamaan olla mieltä. Tämä voi kuulostaa uskomattomalta, koska samaan aikaan samassa ihmisessä, minussa, on temperamenttia ja vahvaa tahtoa, ja täydellistä alistumista ja vetäytymistä. Olen antanut kohdella itseäni huonosti. Oman puolustamisesta tulee hyvä olo. Minä uskalsin. Mutta samalla tulee paha olo: minut hylätään, koska olen näin hankala. Silti tiedän, että paha olo on vain kasvukipua, kun kasvan ulos miellyttämisen vankilasta. Tämä kuuluu asiaan.

Ymmärrys, että minun ei tarvitse muuttua ollakseni hyvä, vaan voin kelvata itselleni nyt, tässä, tällaisena, on vapauttava ja itkettävä. Turhaan kamppailen kelvatakseni ja miellyttääkseni. Tärkeintä on vain olla rohkeasti oma itsensä.

ps. Tämä kirjoitus ei ole suunnattu erityisesti ketään ihmistä kohtaan, jos sitä mietitte. Kyse on minusta, ja vain minusta.

Aatonaaton onnenhetki

Valvomme mieheni kanssa aatonaaton iltana. Pitää odottaa, että kinkun voi laittaa uuniin. Eikä muutenkaan huvita mennä nukkumaan: nyt on alkanut loma, ja on joulu. Tänään on leivottu joulupullaa ja karpalokakkua. Maisteltu itsetehtyjä joulukarkkeja. Ihasteltu kuusta, kuunneltu ja katsottu hyväntekeväisyyskonserttia ja katsottu Toisenlaisia frendejä televisiosta. Kaikesta tästä on tullut minulle niin hyvä mieli, että ihan onnesta itkettää. Minulla on onnea, olen onnekas, että saan elää nyt, tässä ja näin. Näiden rakkaiden kanssa.

Hieman kelailen mielessäni kulunutta vuotta. Varmaan sitä pitäisi miettiä vasta uuden vuoden kynnyksellä, mutta ajatus harhailee kuitenkin menneisiin. Tämä on ollut minulle todella oppimisen vuosi. Monessa mielessä. Tajuan selkeästi, että en ole ihan sama ihminen, mikä olin vuosi sitten. On ollut aika luopua ja saada. On ollut aika opetella omia rajoja. Tuntuu hyvältä, että olen oppinut niitä, vaikka paljon on vielä opittavaakin.

Vuosi on kuitenkin lyhyt aika. Nykyisin tuntuu, että vuodet hurahtelevat ohi niin nopeasti. Kun seuraan tyttäreni kasvua, hänen kehitystään, ymmärrän ajan kulumisen. Aivan äsken hän oli vielä pieni rintalapsi, nyt jo reipas leikki-ikäinen. Hän tarjoaa kahvia ja keittoa, maistattaa leikisti leipää. Leikkii vetävänsä pulkkaa. Juoksee ympyrää tonttulakki päässä jutellen "hyrrä, hyrrä, hyrräti hyrrä". Laulaa taukoamatta jotain. Ellei soi "Ihhahhaa", kuuluu "Pienen pieni ankka lähti leikkimään" tai "Leipuri Hiiva, hän asuu Kumputiellä". Hän haluaa olla "mie ite", jota äiti ei saa auttaa. Pikkuapulainen, joka haluaa osallistua. Rakas lapsonen.

Ehkä kuitenkin eniten olen kiitollinen tilasta olla. Omasta tilasta. Olen pitkään ollut levoton, kärsimätön, surumielinen, ahdistunut. Jossakin vaiheessa olen hukannut itseni. Nyt tunnistan hetkiä, joina olen kuin joskus ennen. Onnellisina aikoina. Yhtäkkiä olen alkanut luoda uutta, ajatella rakentavani. Selviäminen on vaihtunut hetkissä elämiseen. Välillä onnistun, välillä en. Ja niin kuuluu olla.