Suviseuroissa

Avalla alkoi maanantaina huippusuosittu tv-sarja Iholla. Seurasin edellisen kauden ja seuraan tämänkin. Minua kiinnostavat erityisesti Claudia Eve ja Sanni Hurtig, mutta muutkin henkilöt ovat ihan ok. Claudia kuuluu varmaan selvänäkijänä niihin henkilöihin, joiden omasta ajattelusta ja elämästä on monien mielestä kiinnostavaa nähdä pätkiä. Sanni taas on minulle tutuntuntuinen hahmo, koska hän on entinen lestadiolainen, kuten minäkin. Sannin tunteet ja ajatukset ovat minulle tuttuja muutaman vuoden takaa. Pystyin hyvinkin samaistumaan niihin. Haluan kirjoittaa Sannista siksikin, että haluan tässä ilmaista hänelle tukeni. Tiedän, ja olen kokenut sen saman.

Sannia itketti tiistain jaksossa mennä suviseuroihin. Hänellä omasta ratkaisustaan oli aikaa vasta vuosi, kun hän meni uudelleen käymään seuroissa. Sanni mietti, mitä hän laittaa päälleen, koska suviseurat on sellainen muotitapahtuma. Näin minäkin muistan: aina ostettiin uudet vaatteet ja kun ei ollut ihan kalliimpiin merkkeihin varaa, se harmitti. Vl-maailmassa tietty pinnallisuus on itsestäänselvyys. Irtautumisen jälkeen olen kiinnittänyt paljon vähemmän huomiota pukeutumiseeni kuin sitä ennen. On ollut suorastaan helpotus, ettei ole tarvinnut vaatteitaan niin paljon miettiä.

Minä olen käynyt irtautumisen jälkeisten vuosien aikana vain kaksi kertaa suviseuroissa, Liperissä ja tosi lyhyesti sitä ennen Valkealassa. Suviseuroihin Liperiin halusin mennä, koska tuo vuosittainen seuratapahtuma on yksi lapsuuteni parhaista muistoista, niitä hyviä päiviä menneessä elämässä, ja siksi minulle rakas. Tuo käynti suviseuroissa oli minulle kuitenkin hyvin raskas ja surullinen kokemus. Menin suurin odotuksin, halusin haistella tuttuja tuoksuja ja nauttia auringosta, käydä ostamassa jäätelöä ja syömässä seuraravintolassa. Tavata vanhoja ystäviä, joita en ollut nähnyt vuosiin. En kokenut tarvetta piilotella uutta minääni, joten menin paikalle korut korvissa ja iloisella mielellä.

Ensimmäinen tunne oli, että ihmiset tuijottivat. Eivät hyväntahtoisesti vaan vihaisesti, kuin ilkeästi. Niin minä sen koin. Tutut, jopa jotkut sukulaiset, eivät tervehtineet vaan tuijottivat vain. Jotkut, joiden kanssa olin joskus istunut iltaa, seisoivat sipittelemässä ja vilkuilemassa minua. Yhden käden sormilla voi luetella ne tutut, jotka juttelivat kanssani ystävällisesti, kiitos heille siitä vieläkin! Äitini toisteli, "miten hyvin ja tehokkaasti kaikki on järjestetty täällä". Ihan kuin en olisi suviseuroissa ennen ollut! Olin niin järkyttynyt tuosta kokemuksesta, että en mennyt sinne sitten enää toiste. Tajusin, että minun lapsuuteni suviseuroja ei minulle enää ollut, koska niin paljon ihmiset ja heidän asenteensa minuun kuitenkin vaikuttavat.

Voi olla, että kokisin suviseurat nyt toisin. Olen vahvistunut, enkä usko, että enää menisin tolaltani tuijotuksesta. Ehkä osaisin ja ymmärtäisin myös maastoutua paremmin. Joskus ajattelin, että voisimme perheenä mennä suviseuroihin vielä nytkin, mutta tajuan erehtyneeni. Emme me voi, koska haluan suojella lastani. Suviseurat on pitkälti sosiaalinen tapahtuma, eikä se siksi minulle enää toimi. Ehkä me vielä käymme katsomassa, miltä näyttää minun lapsuuteni kesien kohokohdan maisema. Mutta se on jo meille vieras. Ei tunnu yhtään omalta, kuten Sannikin sanoi.

Ps. Vaikka olen kuulunut lapsena ja nuorena "eksoottiseen lahkoon", en pidä siitä, että minut nähdään tuon asian kautta edelleen. Minua ärsyttää, jos ihmiset kuvittelevat, että se määrittelee minut loppuelämäni. Kaikki ihmiset ovat kokemustensa summa. Koulukiusaaminen tai vanhempien avioero voi vaikuttaa persoonaan ja toimintaan myöhemmin. Mutta ei se kaikkea määrää. Ei minunkaan lapsuuteni vl-liikkeessä, jota en ollut itse valinnut.