Minä kasvan

Varhaisteininä ajattelin, että kyllä minusta vielä ihan hyvä tyyppi tulisi, kun aika hioisi minua. Myöhemmin sain usein kotona kuulla, miten olin liian sitä ja liian tätä. Olin kuulemma itsekäs ja laiska, mutta se sanottiin työtehon maksimoimiseksi, että olisin tuntenut syyllisyyttä. Tunsinkin, ei sillä. Halusin muuttua hiljaisemmaksi, nöyremmäksi, kiltimmäksi, että kelpaisin. (Siitä olen jo joskus aiemmin kirjoittanut tarkemmin) Tuntui, että tyhmempikin olisi pitänyt olla, ja kiinnostunut toisista asioista, suuntautunut enemmän naisten töihin, jotka eivät yhtään minua kiinnostaneet. Tunsin siitä syyllisyyttä. Ajattelin, että olin liian lihava, minä tuolloinkin terve ja normaalipainoinen. Ajattelin, että olin liian pitkä, liian huomiotaherättävä, liian puhelias. Aina vääränlainen. Ja tunsin väärin, kaikesta. Ei tuntunut onnelta, vaikka minulle sanottiin, että me olimme onnellisia. Syytin siitä itseäni.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen alkanut ajatella, että olisiko mahdollista, että jos sittenkin olisi niin, että olen hyvä tällaisena, että mitään ei tarvitsisikaan muuttaa? Viis siitä, vaikka joku typerä naisihanne olisi toisenlainen. Nainen on kaunis sellaisena kuin on, kun hän itsensä hyväksyy. Haluan oppia enemmän hyväksyntää, kun muutosta olen koko tähänastisen elämäni jo tavoitellut. Viis siitä, että joku toinen on toisenlainen. Minä olen minä.

Kun välittämistä ja hyväksyntää on pitänyt ansaita, miellyttäminen on ihmisessä tiukassa. Minulla se on tarkoittanut, että en tiedä, mitä mieltä olen asioista. Kanta niin moneen asiaan on tullut aiemmin ulkoapäin, en ole itse saanut miettiä tai päättää. Olen nyt opetellut sanomaan ääneen, uskaltamaan olla mieltä. Tämä voi kuulostaa uskomattomalta, koska samaan aikaan samassa ihmisessä, minussa, on temperamenttia ja vahvaa tahtoa, ja täydellistä alistumista ja vetäytymistä. Olen antanut kohdella itseäni huonosti. Oman puolustamisesta tulee hyvä olo. Minä uskalsin. Mutta samalla tulee paha olo: minut hylätään, koska olen näin hankala. Silti tiedän, että paha olo on vain kasvukipua, kun kasvan ulos miellyttämisen vankilasta. Tämä kuuluu asiaan.

Ymmärrys, että minun ei tarvitse muuttua ollakseni hyvä, vaan voin kelvata itselleni nyt, tässä, tällaisena, on vapauttava ja itkettävä. Turhaan kamppailen kelvatakseni ja miellyttääkseni. Tärkeintä on vain olla rohkeasti oma itsensä.

ps. Tämä kirjoitus ei ole suunnattu erityisesti ketään ihmistä kohtaan, jos sitä mietitte. Kyse on minusta, ja vain minusta.

Tyhmä, nöyrä ja hiljainen

Kevätaurinko valaisee pelottavasti kaikki elämän pimeimmätkin loukot. Pesemättömät ikkunat, lapsen läpsimät kuvaruudut ja keittiön syöttötuolin alusen kauheuden, mutta myös mielen käsittelemättömät kriisit ja pesäkkeet. Olen penkonut mieltäni, minuuttani, omakuvaani. Kaikki ei ehkä kestä päivänvaloa, mutta siivousinnossani en ole mitään rauhaan jättänyt.

Kärsin ajoittain edelleen syyllisyyttä siitä, että laitoin lapseni hoitoon ja menin töihin. Siitäkin huolimatta, että tytär on viihtynyt hoidossa erinomaisesti ja minä voinut selvästi aiempaa paremmin, kun saan olla taas töissä. Tilitän miehelleni, että haluaisin jaksaa kotona, olla se pullantuoksuinen äiti, joka vetää pulkkaa ulkona ja viihtyy lapsen kanssa. Haluaisin haluta olla kotiäiti. Tähän jatkuvaan syyllisyyteeni kyllästyneenä päätin tutkia, mistä moinen oikein kumpuaa. Miksi piinaan itseäni syyllisyydellä, jossa ei ole mitään järkeä?

Kelasin, että parikymppisenä ja vähän sen jälkeenkin koin aina, että en kelpaa sellaisena kuin olen. Olen aina ollut puhelias, kärkäs sanomaan ja kommentoimaan, suuta on suorastaan ollut vaikeaa saada pysymään kiinni. Erityisesti maailman menoa, uutisia ja politiikkaa olen tykännyt kommentoida. Olen aina ollut pitkä: kasvoin muita päätä pitemmäksi jo alakouluikäisenä. Olen ollut iso nainen, ainakin jos tavoitteena olisi barbie tai Helinä-keiju.

Koulussa olin hikari, ja halusin opiskella pitkälle ja paljon. Ihanne kyseenalaistamattomasta ja "järkeilemättömästä" ihmisestä ei toteutunut minun kohdallani. En ole koskaan innostunut niistä harrastuksistakaan, joita suku ja vanhempani olisivat toivoneet. Soittoharrastus ei kiinnostanut, tukkaa en viitsinyt teininä pahemmin kampailla ja hevoset olivat ykkösjuttu. Sinänsä noissa ei ole mitään kummallista valtaväestön näkökulmasta. Mutta minä elin lestadiolaisessa maailmassa, jossa kyseiset ominaisuudet eivät suorastaan olleet hyve.

En siis mahtunut siihen muottiin, joka lestadiolaisesta maailmastani olisi tarjottu. Olisi pitänyt olla nöyrä, hiljainen, suuntautua kotiin ja kotitöihin, eikä varsinkaan ottaa kantaa mihinkään yhteiskunnalliseen tai historiaan. Okei, myönnän, että tämä on kärjistys, ja asiat eivät ole näin yksioikoisia. Jokatapauksessa, edelleen kummittelee minun nykyisessä maailmassani (johon ei kuulu lestadiolaisuus, by the way) se naisihanne, että pitäisi olla eteerinen nainen, tyhmä, nöyrä ja hiljainen. Ei auta, että tiedän sellaisesta haaveilun olevan turhaa. Koen aina olevani jotenkin vääränlainen, luonnonoikku tai jotain.

En tiedä, milloin saan päästettyä irti näistä kummallisista ihanteista, jotka kasvatukseni on minuun liian tiukasti juurruttanut. Jos maailmani päällisin puolin onkin aika tavallinen, ihanteiden ja arvojen tasolla muutokset tapahtuvat hitaammin. Toisaalta, en varmasti ole ainoa, jonka tavoitteiden ja ideaalien taustalla kummittelevat vanhempien, sukulaisten tai naapurien tavoitteet ja ihanteet. Vinkkejä aivopesun purkamiseen otetaan vastaan. Tai sitten minulla on kolmenkympin kriisi aluillaan.