Ihan oli itseä ikävä

Oodi elämänmuutoksille. Elämäntapojen ja muidenkin asioiden muutoksille. Viimeiset kuukaudet olen elänyt eri tavalla kuin ennen. Sen kyllä huomaa. Monella tapaa tuntuu ja myös näyttää hyvältä. Tämä raskauskilojen hävittäminen on nyt vain yksi muutos, mutta ehkä se näkyvin. Kiloja on lähtenyt paljon, ja myös mieli on kevyt ja iloinen. En ole vielä lopettanut, mutta tulosta on jo tullut ihan mukavasti. Ehkä julkaisen jonkun kuvankin sitten, kun projekti on päätöksessään. Ei se vielä ole.

Olen hämmästynyt, miten helposti muutos on käynyt. Ajattelin aluksi, että kokeillaan nyt lomalla, kyllähän se on lomalla helpompaa. Nyt olen saanut huomata, että arki ei ole mikään este, ei edes hyvä tekosyy. Liikkumaan pääsee, vaikka olis pieniä lapsia, kun vain menee. Kukaan ei työnnä ruokaakaan suuhun, ellei itse sitä sinne laita. Loppujen lopuksi se on ollut aidosti helppoa.

Olen jo aiemmin kertonut, miten olen oppinut pitämään rajoja yllä. Se on toinen osa näitä elämäni muutoksia. Olen oppinut rauhoittamaan pyörteet ympäriltäni. Lopettamaan joutavan, joka ei vie minnekään, ei anna mitään, ei auta mitään. Katselemaan tyynesti sivusta. Se on tuntunut valtavan hyvältä. Olen oppinut, että turha on vastata samalla mitalla takaisin. Anteeksikin voi antaa, mutta lähelleen ei tarvitse ottaa enää ikinä, jos ei halua. Se on ollut minulle helpotus. Ja olen antanut anteeksi. Antanut olla. Jättänyt taakse. Olen niin iloinen, että tämä tällainen on tullut mahdolliseksi.

Monesti tunnen itseni kovin nuoreksi. Minähän olenkin sitä. Kuulostelen itseäni, tunteitani, mielialojani, kroppaani. Oikeasti, on ollut ihan ikävä itseäni tällaisena. Olin jo melkein unohtanut, koska siitä on niin kauan. Minä en ole enää sama, ja sekin on hienoa. Tämä tie kannatti kulkea, tämä oppi ottaa. Elämäni ei ole entisensä, vaan se on parempi. Paljon, paljon parempi. Hetkessä on elämäni onni, kaikki. Näissä hetkissä.

Omat rajat

Me ihmiset olemme yksilöitä ja monissa asioissa niin erilaisia. Se, mikä toimii yhdelle, ei toimi toiselle ollenkaan. Siinä, missä jokin riittää jollekin, toiselle ei riitä alkuunkaan. Toinen kiehuu jostakin asiasta, kun toiselle se ei ole mikään juttu. Erilaisuus on rikkaus, mutta herkästi unohtuu, että emme ole yhdestä puusta veistetyt. Usein on tapana yleistää oma kokemus kaikkiin sopivaksi, vaikka se on vain oma kokemus.

Emme hahmota sitä, että minkä minä sain helposti, vaatii toiselta paljon ponnisteluja. Tai että olen itse lahjakas, ja toiselta tuo lahjakkuus puuttuu. Tai sitten hän vain arvostaa eri asioita kuin minä. Hänellä on erilainen tyyli, ajattelutapa. Oman kokemuksen yleistämisestä seuraa liian usein, että pidämme toista laiskana, tyhmänä, avuttomana tai muuten vain kummallisena ja outona. Kun oma käsitys hyvästä elämästä on kovin vahva ja jyrkkä, syntyy jopa 'väärin sammutettu'-tilanteita, kun toinen näkee asiat hieman eri tavalla kuin itse näen.

Minulla kiltiksi kasvatetulla (tai kova yritys oli ainakin) on usein vaikeus hahmottaa omia rajojani. Vaadin itseltäni paljon, enemmän kuin muilta koskaan vaatisin. Kaikki muut saavat epäonnistua, mutta minä en saisi. Kaikki muut saavat väsyä, pettyä, surra tai perua, mutta minä en saisi. Periaatteestakin takerrun asioihin, joista olisi helpompi päästää vain irti. Hakkaan päätäni seinään ja haavoitun yhä uudelleen, vaikka kannattaisi jo luovuttaa, etsiä kiertotie tai valita kokonaan toinen suunta. Se johtuu siitä, että en hahmota kovinkaan hyvin omia rajojani.

Opettelen rajojani ja olen edistynytkin, mutta aina tuntuu, että olen ekaluokalla. Opettelen, että olisi jokin raja, jonka yli ei mennä. Että suoraan ei porstuan läpi kävellä, vaan ensin pitää kysyä edes lupa. Merkki, jonka kohdalla lukisi, että "yksityisalue, tästä ei mennä, rauhoitettu". Kyse voi olla henkisistä tai fyysisistä rajoista ihmisestä riippuen.

Minua on monesti lohduttanut ajatus, että minulla oli se tunne, se pahoinvointi ja ahdistus, jo silloin, mutta en vain ymmärtänyt sitä. En kuunnellut, enkä välittänyt, tukahdutin sen viestin, jonka kyllä sain, mutta torjuin. Ihan periaatteesta. Itseä kannattaisi kuunnella paremmin. Ei se tarkoita alisuoriutumista, että huomioin myös oman jaksamiseni ja hyvinvointini. On ollut suuri havainto ymmärtää, että huolehtimalla itsestäni, rakastamalla itseäni, huolehdin ja rakastan myös läheisiäni paremmin. Ei tarvitse niin kauheasti angstata kaikesta. Olen yksinkertaisesti parempi ihminen. Tätä yritän nyt tosissani opetella ja ajaa selkärankaan asti. Helppoa ei ole, mutta ei elämä ole sitä muutenkaan. Hyvä niin.

ps. Minulla on Pauliina Rauhalan juuri Gummerukselta ilmestynyt kirja Taivaslaulu pian hyppysissäni luettavaksi. Aion lukea sen, ehdottomasti, ja kirjoittaa siitä, ja sen herättämistä ajatuksista täällä. Ehkä jo ensi kerralla. Minulla on vahva aavistus (niin, monet blogistit ovat kirjaa esitelleet), että tuo kirja kertoo omien rajojen ymmärtämisestä ja vetämisestä.

Tämän vuoden läksyni

En tiedä, kuka minut niin kasvatti ajattelemaan, että puhuminen auttaa aina, mutta syvään se opetuksen juuri on minussa kaivautunut. Minä, puhelias ihminen, olen uskonut puheeseen kuin vuoreen. Olen uskonut, että kaikki ristiriidat ovat puhumalla selvitettävissä. Että vaikka samaa mieltä ei koskaan oltaisi, voitaisi ainakin ymmärtää tai kunnioittaa toisen mielipidettä. Voitaisi ainakin puhua asioista, olematta riidoissa.

Tämän vuoden kipeä, kipeä läksyni on ollut oppia, että puhuminen ei aina auta. On tuntunut, että yhtäkkiä on enemmän tilanteita, joissa voi vain todeta, että turha puhua. Että on pakko oppia luovuttamaan. Pakko antaa periksi. Pakko luopua toivosta, että joskus voitaisi keskustella asioista. Se ei ole minulle lainkaan helppoa. Se on minulle aivan hirveää. Että on hyväksyttävä, että tilanne on lopullinen, se ei muutu. Ei ainakaan puhumalla.

Puhuminen kannattaa aina, ajattelin, mutta aina se ei johda mihinkään. Nyt olen saanut oppia, että on tilanteita, joissa puhuminen ei kannata ja se vain pahentaa asioita. Minun on pitänyt opetella vaikenemaan, vaikka sydän märkänisi. Pään hakkaaminen seinään ei johda mihinkään. Mutta miten ne tilanteet sitten tunnistaisi? Ja kun olen vielä niin sinnikäskin. Toivo ei kuole helpolla, toivo paremmasta. Ja kuitenkin ymmärrän, että toiveisiini ei vastata.

Elä tätä hetkeä, minulle neuvottiin. Nauti siitä, mitä sinulla on. Elä hetkessä. Niin olen tehnyt. Olen ripustanut jouluverhot, paperivalotähdet, vaihtanut pöytäliinan, ihastellut amaryllistä, soittanut joululauluja. Olen avannut tyttäreni kanssa kalenterinluukkuja. Leiponut pipareita, sytyttänyt kynttilän.

Mutta mielessäni suru, jonka sureminen ottaa paljon aikaa. Kaiken, minkä tarvitsee. Kauan. Kuinka kauan se voi kestää, että toivo kuolee?

Lapsuus on lyhyt aika

Meidän kaksi ja puolivuotiaamme osoittaa kiinnostusta kirjaimiin. Olin kyllä tiennyt, että hänellä on ilmiömäinen muisti ja hän saattaa muistaa yllättäen hyvin kaukaisia asioita. Tytär aloitti puhumisen alle yksivuotiaana ja nyt hän muistaa jo kokonaisia lauluja, tarinoita ja runoja. Opettajasuvun vesa kun on, joitakin kirjaimia hänelle oli opetettu mummilan mökillä. Nyt tytär osoittaa tutut kirjaimet sanomalehdestä ja sohvatyynystä. "Tuossa on Pupu-kirjan, se on sama kuin mummin kirjain. Ja tuossa on E, minun ystävän kirjain. Missä minun kirjaimeni on?", hän kysyy.

Mutta että lukemaan, ei! En ole innoissani. Kaksi ja puolivuotiaiden ei kuulu opetella lukemaan. Työkeikan yhteydessä tulee esille lapsen liian varhaisen valmentamisen vaarat: liian aikaisin ei saa opettaa, koska muuten voi jäädä joku kehitysvaihe väliin. Tärkeintä olisi leikkiä, ja leikin tulisi olla vapaata, flow-leikkiä, joka saa jatkua ohjaamattomana niin kauan kuin lapsi haluaa.

Varsinkin pienten lasten vanhempien keskuudessa herkästi vallitsee kilpavarustelu siitä, milloin lapsi oppii mitäkin. Lapset ovat kuitenkin yksilöitä, ja erilaisia. Jopa sisarusten välillä voi olla isoja eroja, eikä siinä ole mitään kummallista. Mielenkiinto voi myös kohdistua eri asioihin.

Jos tytär alkaa oppia lukemaan, minä en sitä voi estää, vaikka kuinka huolestuttaa. Mieheni oppi tv-ohjelmien aikatauluja katselemalla hyvin pienenä. Piti löytää suosikkiohjelma, että tiesi, milloin se tulee. Sitä on siis suvussa. Ei ole helppoa olla niin erilainen lapsi. Olemme puhuneet, että jos näin käy, täytyy keksiä sitten kouluun muita haasteita esimerkiksi kielipainotuksesta.

Voi toki olla, että huoleni on ennen aikainen, mutta silti se on ihan aito. Enkä muuten kerro tätä ylpeilläkseni, vaikka ylpeä olenkin lapsestani. Kuuluu asiaan, että oma lapsi on täydellinen ja ihmeellinen. Niin meidänkin. Lopuksi voin kertoa, että vaikka hän puhuu jo niin paljon, r-kirjain ei ihan vielä onnistu kunnolla. En ole hoputtanut sen harjoittelua.