Lapsuus on lyhyt aika

Meidän kaksi ja puolivuotiaamme osoittaa kiinnostusta kirjaimiin. Olin kyllä tiennyt, että hänellä on ilmiömäinen muisti ja hän saattaa muistaa yllättäen hyvin kaukaisia asioita. Tytär aloitti puhumisen alle yksivuotiaana ja nyt hän muistaa jo kokonaisia lauluja, tarinoita ja runoja. Opettajasuvun vesa kun on, joitakin kirjaimia hänelle oli opetettu mummilan mökillä. Nyt tytär osoittaa tutut kirjaimet sanomalehdestä ja sohvatyynystä. "Tuossa on Pupu-kirjan, se on sama kuin mummin kirjain. Ja tuossa on E, minun ystävän kirjain. Missä minun kirjaimeni on?", hän kysyy.

Mutta että lukemaan, ei! En ole innoissani. Kaksi ja puolivuotiaiden ei kuulu opetella lukemaan. Työkeikan yhteydessä tulee esille lapsen liian varhaisen valmentamisen vaarat: liian aikaisin ei saa opettaa, koska muuten voi jäädä joku kehitysvaihe väliin. Tärkeintä olisi leikkiä, ja leikin tulisi olla vapaata, flow-leikkiä, joka saa jatkua ohjaamattomana niin kauan kuin lapsi haluaa.

Varsinkin pienten lasten vanhempien keskuudessa herkästi vallitsee kilpavarustelu siitä, milloin lapsi oppii mitäkin. Lapset ovat kuitenkin yksilöitä, ja erilaisia. Jopa sisarusten välillä voi olla isoja eroja, eikä siinä ole mitään kummallista. Mielenkiinto voi myös kohdistua eri asioihin.

Jos tytär alkaa oppia lukemaan, minä en sitä voi estää, vaikka kuinka huolestuttaa. Mieheni oppi tv-ohjelmien aikatauluja katselemalla hyvin pienenä. Piti löytää suosikkiohjelma, että tiesi, milloin se tulee. Sitä on siis suvussa. Ei ole helppoa olla niin erilainen lapsi. Olemme puhuneet, että jos näin käy, täytyy keksiä sitten kouluun muita haasteita esimerkiksi kielipainotuksesta.

Voi toki olla, että huoleni on ennen aikainen, mutta silti se on ihan aito. Enkä muuten kerro tätä ylpeilläkseni, vaikka ylpeä olenkin lapsestani. Kuuluu asiaan, että oma lapsi on täydellinen ja ihmeellinen. Niin meidänkin. Lopuksi voin kertoa, että vaikka hän puhuu jo niin paljon, r-kirjain ei ihan vielä onnistu kunnolla. En ole hoputtanut sen harjoittelua.