Ajatuksiani elämästä

Ajatuksiani elämästä

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Tämän vuoden läksyni


En tiedä, kuka minut niin kasvatti ajattelemaan, että puhuminen auttaa aina, mutta syvään se opetuksen juuri on minussa kaivautunut. Minä, puhelias ihminen, olen uskonut puheeseen kuin vuoreen. Olen uskonut, että kaikki ristiriidat ovat puhumalla selvitettävissä. Että vaikka samaa mieltä ei koskaan oltaisi, voitaisi ainakin ymmärtää tai kunnioittaa toisen mielipidettä. Voitaisi ainakin puhua asioista, olematta riidoissa.

Tämän vuoden kipeä, kipeä läksyni on ollut oppia, että puhuminen ei aina auta. On tuntunut, että yhtäkkiä on enemmän tilanteita, joissa voi vain todeta, että turha puhua. Että on pakko oppia luovuttamaan. Pakko antaa periksi. Pakko luopua toivosta, että joskus voitaisi keskustella asioista. Se ei ole minulle lainkaan helppoa. Se on minulle aivan hirveää. Että on hyväksyttävä, että tilanne on lopullinen, se ei muutu. Ei ainakaan puhumalla.

Puhuminen kannattaa aina, ajattelin, mutta aina se ei johda mihinkään. Nyt olen saanut oppia, että on tilanteita, joissa puhuminen ei kannata ja se vain pahentaa asioita. Minun on pitänyt opetella vaikenemaan, vaikka sydän märkänisi. Pään hakkaaminen seinään ei johda mihinkään. Mutta miten ne tilanteet sitten tunnistaisi? Ja kun olen vielä niin sinnikäskin. Toivo ei kuole helpolla, toivo paremmasta. Ja kuitenkin ymmärrän, että toiveisiini ei vastata.

Elä tätä hetkeä, minulle neuvottiin. Nauti siitä, mitä sinulla on. Elä hetkessä. Niin olen tehnyt. Olen ripustanut jouluverhot, paperivalotähdet, vaihtanut pöytäliinan, ihastellut amaryllistä, soittanut joululauluja. Olen avannut tyttäreni kanssa kalenterinluukkuja. Leiponut pipareita, sytyttänyt kynttilän.

Mutta mielessäni suru, jonka sureminen ottaa paljon aikaa. Kaiken, minkä tarvitsee. Kauan. Kuinka kauan se voi kestää, että toivo kuolee?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti