Enkelikello

Kun olin aivan pieni lapsi, ehkä jotain 3-5-vuotias, meillä oli enkelikello. Sitä poltettiin joulun alla. Se kilisi ihanasti, kilkatti iloa, ja rakastin katsella sitä. En tiedä, onko niitä peruja rakkauteni kynttilöihin. Levitän niitä ympäri kotiamme mielin määrin, ja myös enkeleitä. Puisia, rautaisia, kankaisia. Kaikenlaisia. Kynttilöistä tulee tunnelmaa, joka on rauhallista, hiljaista, tyyntä. (En muuten ole sisaruksistani lainkaan ahkerin kynttilänpolttaja. Näkisittepä siskoni.) Poltan kynttilöitä sisällä ja ulkona kaikkina vuodenaikoina. Lyhdyissä ja ilman. Niin nyt joulunakin.

Vietämme joulumme omassa kodissamme. Tämä on toinen joulu näin. Kaipaan jouluna rauhaa ja rentoutta, enkä jaksa edustaa, kätellä tai istua suorassa. Haluan käpertyä, mietiskellä ja kuulostella itseäni ja elämääni, nauttia kodista ja rakkaistani. Kaataa lasiin punaviiniä, katsoa hömppää tai lukea kirjaa. Nyt luen Lorna Byrnen kirjaa Enkeleitä hiuksissani. Aioin antaa sen lahjaksi, mutta päädyinkin sitten itse lukemaan sitä. Kiinnostava kirja, vaikka käännös on paikoin aika kömpelö. Tapaninpäivänä on sitten hyvä lähteä kyläilemään, matkustaa sukulaisiin ja hymyillä. Kun on saanut ensin ladata akkuja.

- Meitä on vain kolme syömässä, muistutti mieheni, kun leivoin jo toista päivää. Minulle joulumieli tulee myös laittamisesta. Stressittä mielellään, mutta jotain pitää olla. On mukavaa tehdä itse, valmistella. Nautin siitä. Kolmestaan syödessä käy väistämättä niin, että liikunnalle on taas tarvetta joulun jälkeen. Mutta mitäpä siitä. Oli sille tarvetta ennen jouluakin.

Meillä ei ole omaa enkelikelloa, en jostakin syystä edes halua sellaista, mutta tämä enkelikello on kuvattu tänä jouluna ystäväperheen luota. Kiitos!

Rauhallista joulua ja iloa ensi vuodelle 2013!