Ei koskaan poninhännälle

Ennen en koskaan pitänyt julkisesti tukkaani poninhännällä. Se oli mahdollista enintään siivotessa. Siihen oli syykin: mielestäni pääni oli niin ruma, ettei ponnari ollut mahdollinen. Pään muoto olisi näkynyt eikä se ollut suotavaa. Samasta syystä, oletetun rumuuden vuoksi, en pitänyt koskaan kapealahkeisia housuja. Jalat olisivat erottuneet, näkyneet. Hame oli harvinainen päälläni, ja jos sitä pidin, se oli pitkä. Peittävä. Säädyllinen. Paitojen suhteen olin hieman rohkeampi, mutta maltilla tietysti. Hihaton ujostutti, koska käsivarret näkyivät.

Murehdin ja kyselin muilta ulkonäöstäni usein. Koska ajattelin, että olin niin kauhea, niin ruma. Usein katsoin itseäni inhoten peilistä. Ja joskus salaa olin näkevinäni jotain ihan siedettävää, mutta arvelin peilin valehtelevan. Enhän toki minä, ei ei. Positiivista palautetta itsestäni en saanut koskaan. Tai jos sain, ajattelin, että minulle ilkeillään tahallaan, rumalle minulle.

Siitä on nyt jo muutama vuosi, kun astuin tuosta vankilasta ulos. Sitä oli edeltänyt vaihe, jossa olin saanut positiivista palautetta ihmisiltä, ulkopuolisilta. Itseluottamukseni oli hieman kasvanut. "Kenestä ne puhuvat? Ei ainakaan minusta", ajattelin silloin, en tunnistanut itseäni niistä puheista, positiivisista sanoista, en lainkaan. Mutta aika pian sen jälkeen annoin piutpaut rumuudelleni, lakkasin välittämästä. En tiedä, ketä silloin ennen halusin miellyttää peittelemällä ja piilottelemalla. Ajattelin pitkään, että enhän minä hääviltä näytä, mutta viis siitä. "En välitä paskaakaan". Minäkuva oikenee niin hitaasti.

Kun nyt katson kuvia niiltä vuosilta, surettaa, vaikka toisaalta naurattaakin. Mitä haaskausta se on ollut ajatella niin. Elämän, nuoruuden haaskausta. Aivan turhaan ennen piilottelin, pyristelin ollakseni siveä, ja että kukaan ei sanoisi mitään, huomauttaisi, nuhtelisi.

Nyt kasvatan taas pitkää tukkaa. Välillä halusin kovasti eroon nutturakampauksesta, lyhyt tukka tuntui omalta vapaudenjulistukselta. Olen tullut sinuiksi poninhäntäni kanssa, enkä enää pelkästään siksi, etten välittäisi toisten ajatuksista. Olen ymmärtänyt, että ei ole yhdentekevää, kehutaanko ja kannustetaanko tyttölapsia. Se on suorastaan välttämätöntä. Muuten hyvä elämä voisi mennä aivan hukkaan. Turhaan.