Nyt vapaa olen

Tänään julkistettiin Joensuussa Topi Linjaman toimittama kirja Nyt vapaa olen. Olen mukana kirjassa omalla tarinallani yhtenä noin kahdestakymmenestä kirjoittajasta, kuten sieltä sivuilta ilmenee. Valtaosa kirjoittajista kirjoittaa nimimerkillä, mutta mukana on viisi omalla nimellään kirjoittavaa. Oma tie ja sen valinta on kerrottu runon, maalauksen tai tarinan muodossa. Tarinoissa on paljon samaa, paljon minulle tuttua. Jopa sanavalinnat ovat monilla samoja.

Kokemus herätysliikkeestä irtautumisesta on suuri, lähdön hetkellä ihminen on yksin kuin kuoleman hetkellä. Kuolemana sitä moni vanhoillislestadiolainen pitääkin eikä se muutos tapahdu jälkiä jättämättä: ystävät etääntyvät toisistaan, suku karsastaa, elämä ja usein jopa koko identiteetti menee uusiksi. Jotain kuolee ja jotain syntyy. Alkaa uusi aika, jonka alku on usein hyvin vaikeaa. Irtautuminen herätysliikkeestä ei ole helppoa, ei vaivatonta, eikä se aina heti tarjoa edes parempaa alun euforian jälkeen. Mutta se on silti usein se itselle oikea ratkaisu, oman elämän alku ja valinta, joka kuitenkin lopulta on hyvä.

Miksi tästä sitten pitää taas puhua ja kirjoittaa? Siksi, että vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä irtautuu tänäänkin joku, joka tuntee olevansa elämässä ja maailmassa aivan yksin. Joku, jota pelottaa, ahdistaa, surettaa, itkettää. Joka tuntee yhtä aikaa syyllisyyttä ja häpeää, mutta myös iloa, riemua, vapautta, onnea, ylpeyttä, hilpeyttä. Irtautumisen tunnecocktail on valtava, ja siihen olisi hyvä olla jonkinlaista vertaistukea tarjolla. Minä halusin kertoa oman tarinani, koska olen kulkenut läpi syvän veden. Minä, joka olen jo niin sinut menneen kanssa, että en koe itseni vuoksi kirjoittavani, vaan niiden, jotka tarvitsevat kuulla, että tästä kuule selviää hengissä. Että tulee päivä, jolloin tajuat, että näin tämän piti mennä, tässä on hyvä, elämä kantaa.

Toivottavasti kirjasta saavat jotain myös he, jotka eivät ole koskaan kuuluneet lestadiolaiseen herätysliikkeeseen. Ja he, jotka haluavat kuulua siihen jatkossakin. Toivottavasti kirja laajentaa ymmärrystä. Avaa silmät kärsimykselle, mutta myös molemmin puoliselle kunnioitukselle. Ei niin, kuin perinteisesti on ollut, että lähtijän osa on vaieta. Ilman katkeruutta ja häpeää voin kertoa tarinani. Jos haluatte, lukekaa se tuosta kirjasta.

http://www.kotimaa24.fi/artikkeli/kotimaa-pro-vanhoillislestadiolaisten-irtautumiskertomuksista-kirja/#comments

ps. Asialliset kommentit tähän aiheeseen julkaisen. Nimimerkillä kommentoiminen houkuttaa, mutta mikään kaatopaikka mun blogi ei ole sille palautteelle.

"Tuolla menee se lestadiolainen"

Kävelen pihan poikki parkkipaikalta kotiovelle päin iltahämärissä. "Hei, tuolla menee se lestadiolainen!", kuuluu naapuritalon parvekkeelta. Siltä parvekkeelta kuuluu usein meteliä, keskellä päivääkin he istuvat tupakalla oluet käsissä. Olen hämmästynyt. Siis mitä! Joku naapurin vuokralainen tietää minusta tällaisen historiani asian, tunnistaa jo kaukaa. "Julkkis", kommentoi eräs kaveri, kun hämmästelen asiaa. Ai minäkö? En kai.

Ei ole mitenkään harvinaista, että ihmiset eivät ymmärrä, että lestadiolaisuus on herätysliike evankelis-luterilaisen kirkon sisällä. Ei mikään erillinen uskonto, vaikka lahkoksi onkin haukuttu. Vielä yleisempää on se, että ihmiset eivät ymmärrä, että tuosta herätysliikkeestä voi erota, irtautua, lähteä. Viimeistään riitatilanteesta entisestä lestadiolaisesta tulee "se v*un lesta". Tämä herätysliiketausta on leimaava. Se on sitä erityisesti nyt, kun epäkohdista on pitänyt julkisuudessa puhua vuosien ajan. Pedofiilikohu on kestänyt jo viisi vuotta, eikä se ole ollut vaikuttamatta.

En erityisesti pidä siitä, että minulle kommentoidaan vl-taustastani edelleen monissa tilanteissa. "Ai, sinäkin juot näköjään viiniä", sanotaan juhlissa hämmästyneesti. "Oho, kiroaako Sallakin?", kysytään. "Olet ihan kuin Alice in Wonderland", kommentoidaan, kun tykkään tanssia. Minulle ei kommentoida perheen koosta, mutta monelle entiselle lestadiolaiselle kommentoidaan siitä jatkuvasti. Ei riitä, että liikkeestä irtautunut tuntee itse vierautta monissa tilanteissa, vaan tuota erilaisuutta myös alleviivataan. Tuollainen kommentointi aidosti suututtaa, ihan tiedoksi vain.

Miksikö sitten nytkin kirjotan tästä? Siksi, että joku ehkä lukisi tämän ja älyäisi, että ihminen voi muuttua, valita itse elämänsä ja tyylinsä. Tietysti jokaisen ihmisen historia vaikuttaa, mutta ei avioerolapsellekaan kommentoida, että "näköjään juot olutta, koska isäsi ja äitisi erosivat, kun olit lapsi". Olen jo ymmärtänyt, että erilaisuuteni on osa minua, eikä häviä, ja kuka ei sitä kestä, hyväksy tai ymmärrä, ei voi olla sen syvällisemmin ystäväni pitemmän päälle.

Minä olen edelleen kristitty. Kaikki vl-liikkeestä irtautuneet eivät ole. Arvioisin, että ehkä puolet tai jopa ylikin haluaa elää uskonnotonta elämää irtautumisen jälkeen. Tulkintani perustuu suljetuilla entisten lestadiolaisten palstoilla havainnoituun. Kaikki eivät halua koskaan puhuakaan koko aiheesta irtautumisen jälkeen. Kaikkien elämä ei muutu vl-eron jälkeen mitenkään. Osan elämä menee niin sanotusti toiseen laitaan, ja he ovat siinä railakkaimpien juhlijoiden joukossa. Se heille suotakoon. Entisiä lestadiolaisia on niin moneen junaan.