Tunnen uuden kevään!

Kevät. Keveys. Ilo. Uudet asiat ja muutokset. Jämäkkyys, joka on tullut jäädäkseen. Oma ääni.

Linnut laulavat meidän pihapuissa. Kävelen, kävelen ja kävelen pitkiä kymmenen kilometrin lenkkejä. Hengitän kevättä, metsää, vapautta. Kävelen tuttuja rantoja, tuttuja polkuja. Muistelen, mitä siellä ajattelin. Nyt ajattelen muuta: haaveilen, odotan, toivon, kuulostelen. Aurinko leikkii rantakaisloissa. Pielisjoki liplattaa lempeästi. Ylitän sillan, jota on uusittu, mutta joka on edelleen viehättävä. Kävelen. Askel, askel, askel. Eteenpäin mennään, se on varmaa. Ja vauva nukkuu.

Hän on aurinkoinen, sydän avoinna ja hymy herkässä kaikille. Hän sanoo "höö" tuntemattomille, hymyilee hampaatonta hymyään (tai on niitä kaksi, eivät vain näy), hurmaa. Vauva Icebreaker saa aikaan keskusteluja tuntemattomien kanssa. En tunne itseäni yksinäiseksi, en enää epävarmaksi, vaan nautin. Osaan ottaa päiväunet, kun ne tarvitsen. Osaan vähentää, kun huomaan tarvitsevani vähennystä ja lisätä, kun huomaan tarvitsevani lisäystä. Ja samaan aikaan löytyy yhtäkkiä virtaa tehdä asioita, pesen ikkunat tuosta vain. Pikkuasiat eivät minua murra.

Mietin, että on se jännä, että meistä, minusta ja miehestäni, tulee näin ihania, täydellisiä lapsia. Hymyilyttää itseänikin äidin ylpeyteni, johon ei ole vastaansanomista. Olen ylpeä lapsissani kaikesta. Miten he oppivat, mitä he tekevät, miten he kasvavat. Uhmakas nelivuotiaskin on kaikessa ärsyttävyydessään ihastuttavan vahvatahtoinen, niinkuin tyttölapsen pitää ollakin. Pikkukakkonen näyttää heti itsestään puolia, joita esikoisessa ei ole oikein vieläkään: hän on hoivaaja. Hoitaa nukkea, itkee empatiasta herkästi ja kovaa. Ihanaa, minulla on hellä ja hoivaava pikkuinen, niinkuin poikalapsen pitää ollakin. Ja tietysti, rakastan heitä valtavasti.

Suru, se alkaa mennä menojaan. Me mennään eteenpäin, elämä muuttuu, koska sen kuuluu muuttua. Turha jää. Unelmia toteutuu, uusia nousee, jotkut pettymykset jäävät taakse. Semmoista on elämä. Tämä on hyvä elämä. Tällaisena.