Aurinko sielussani

En liioittele, kun sanon, että minulla on ollut elämässäni monia vaikeita vuosia. Oikeasti. Turha sanoa kauniisti, että haastavia, kun vaikeaa on ollut. Hienosti olemme pärjänneet, me, minä, perheeni ja ystäväni. Olemme sopeutuneet, ottaneet ilon irti niistä asioista, joista sen on saanut. Olen todellakin oppinut, kuka on tosi ystävä, kuka kääntää puukkoa haavassa, kuka katsoo kylmin silmin, kuka sanoo, että "on sitä vaikeaa ollut meilläkin" tai että "on meillä muutakin elämää". Se on niin klisee, että jyvät akanoista, mutta ainakin hyvät keskinkertaisista. Ihmiset näyttävät todellisen itsensä ja mitäpä siitä, hyvä niin.

Ja sitten tulee kevät, jona aurinko paistaa suoraan sieluun. Oikeasti, sydän menee ihan sykkyrään, kun ajattelen ja syvältä tajuan tämän. Ja päässä pyörii kysymys "voiko minulle käydä näin hyvin?". Onko tullut se aika, jolloin tulee hyvitystä, se lohtu viimeinkin, jonka aavistin? Ja että mitä minä teen nyt sitten toisin, että ansaitsen ja saan tämän? Tarvitseeko sitä ansaita? Ja väijyykö nurkan takana jokin, jos nyt on hyvä? Haluan ajatella, että ei väijy, ei väijy. Että elä, elä ihminen, ja nauti. Nauti onnestasi. Elämästäsi, joka on sinun.

Olen kovasti tehnyt töitä onneni eteen. Kun se on totta, päässä pyörii vain, että minulleko käy näin hyvin? Voiko käydä? Kaiken sen jälkeen tähän toi polku minut, ja nämä ihmiset ovat mukanani.

Valintojen hinnasta

Voi olla, että olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten ihmisten valinnoilla on hintansa. Olen miettinyt tätä hintaa taas viime aikoina. Mikä on minkäkin asian hinta omassa elämässäni, tai elämässä muutenkin. Ja mikä on sopiva ja mikä liikaa. (Enkä tarkoita vain rahaa, kun puhun hinnasta. Kalleimmat hinnat ovat aivan muuta kuin euroja.) Kun olen tietoinen valintani seurauksista, hinta tuntuu kohtuulliselta, vaikka kirpaisisikin. Jos en ole lainkaan tietoinen, hinta voisi tuntua väärältä. Voisi tuntua, että minua on huijattu. No, minä onneksi olen ehkä hieman liiankin tietoinen kaikesta.

Yksi asia on kirkastunut minulle selvänä. Se on liian kova hinta ihan mistä tahansa asiasta, että oma ihmisyytensä, luonteensa tai minuutensa olisi suljettava kokonaan tai osittain pois. Ei ole asiaa, joka olisi sen arvoinen, että sen vuoksi olisi hyvä elää vain osittain itsenään. Minä väitän näin. Kenenkään toisen mieliksi ei pitäisi olla vain viisikymmentäprosenttisesti minä. Se on liikaa pyydetty.

Valintojen maailmassa ei kaikkea voi saada. Mikä on kenellekin tärkeintä, tärkeämpää kuin toiset asiat. Asiat myös muuttuvat, me muutumme. Se on luonnollista, normaalia. Minä uskon kehitykseen, oppimiseen. Minusta ihmisen kannattaa ottaa elämänsä oppitunnit tosissaan ja kohdata ne rehellisesti. Todeta, että elämä nyt haluaa opettaa minulle tätä.

Vahvistus

Joskus elämässä sitä tekee päätöksiä, koska kokee, että ei muuta voi. Päättää jotain, joka tekee kipeää, ja josta heti tuntee kärsivänsä, mutta joka tuntuu silti oikealta. Olen tehnyt tällaisia päätöksiä elämässäni monta kertaa. Siinä hetkessä tuo päätös on monien mielestä tuntunut oudolta, äkkipikaiselta ja huonosti mietityltä, mutta on kuitenkin ollut juuri se, mitä pitikin tehdä. Ja vahvistus sille on tullut vasta paljon myöhemmin. Ymmärrys, että niin sen piti mennä.

Mistä sitä sitten tietää, että tämä on se suunta, johon pitää mennä? Ei sitä oikeastaan tiedäkään. Siinä vain miettii, että en voi muuta. On pakko tehdä näin. Elämä potkaisee tavallaan takapuolelle, että tuohon suuntaan, ala laputtaa. Ja niin sitä sitten mennään. Kun ei voi jatkaa niinkään, miten on siihen asti kulkenut. Ei vain voi. Suurimman epätoivon hetkellä aukeaa jotain uutta, jotain sellaista mikä on siihen seuraavaan hetkeen itselle paremmin sopivaa, oikeaa. En tiedä, voiko sitä sanoa intuitioksi. Ehkä se on johdatusta.

Sain hiljattain taas vahvistuksen. Että tiedän, että näin tässä pitikin tehdä, tähän suuntaan mennä eteenpäin. Että ei ollut muuta tietä, ei muuta vaihtoehtoa. Syyt, niitä en tiedä vielä. Mutta aavistelen. Syyt saan tietää hieman myöhemmin, ihan varmasti.

"Laita perhoset talteen", sanoi ystäväni. "Ehkä kaikki, mitä olet tähän asti tehnyt, onkin kuljettanut sinua johonki tiettyyn suuntaan". Kuljen aamulenkkejä ja ylitän siltoja rukoillen niin kuin usein ennenkin. Kiitän siitä, mitä minulle on annettu, mitä olen saanut. On hyvä ja rauhallinen olo. Näin tämän pitikin mennä.

Hyväksyminen

Olen viime aikoina kirjoittanut mielessäni monta, monta blogitekstiä, mutta ne kaikki jäävät julkaisematta. Kirjoitan mielessäni, tai kirjoitan pöytälaatikkoon. Voihan se olla, että joku päivä julkaisen ne. Mene ja tiedä. Olen tehnyt jo pitemmän aikaa ajatustyötä ja pohdintaa asiassa, joka on ollut minulle suru ja pettymys, nostattanut vihaakin. On tuntunut epäreilulta, väärältä, ties miltä. Nyt olen tullut kohtaan, jossa ymmärrän, että tämä asia on vaan hyväksyttävä. Haluan päästä eteenpäin, jättää sen taakseni, tulla tyyneksi asian kanssa, vaikka se ei palaa enää ennalleen.

Hyväksyminen. Se, että hyväksyy muutoksen, tapahtuneen asian, ihmissuhteen tai tilanteen muutoksen. Hyväksyy, että nyt kävi näin. Että tämä tapahtui, tälle ei voi enää mitään. On turha rimpuilla asiaa vastaan, vaikka monenlaisia tunteita siihen liittyykin. Minun on vaikeaa hyväksyä monia asioita. Sitä, että jostakin ihmisestä paljastui puoli, jota en olisi uskonut olevankaan. Sitä, että olen saanut jonkin roolin, jota en mielestäni ansaitse, mutta josta olen pääsemättömissä. Sitä, että keskusteleminen ei auta. Sitä, että ihmiset ovat toisia kohtaan julmia, ilkeitä, epäluotettavia, ajattelemattomia... Joistakin on tiennyt sen aina, joku paljastaa todellisen karvansa vasta yllättäen. Silloin se tuntuu petokselta, järkyttää.

Olen hyvin luottavainen ihminen. Liian luottavainen. Elämä opettaa minua välillä kovalla kädellä varomaan ja katsomaan tarkemmin eteeni. Lopulta pystyy matkan päästä näkemään, että harmi, että sen piti mennä niin. Mutta minä opin, ja en toistanut samaa virhettä enää. Ainakaan niiden ihmisten kanssa.

Hyväksyminen vapauttaa. Kun pystyy hyväksymään asian, sen voi jättää taakseen. Tapahtunutta ei tarvitse pitää oikeana, mutta minusta on tärkeää ymmärtää, että sille ei voi enää mitään. Siitä seuraa asioita, muutoksia, mutta nekin on vaan hyväksyttävä. Ja sitten eletään eteenpäin. Tulee uusia ihmisiä, uusia tilanteita, uusia näkökulmia ja kohtaamisia. Ehkäpä myös parempia. Oppia ikä kaikki.