Mustat silmänaluset ja sukat

Aurinko nousee ja aurinko laskee, mutta sillä on melko vähän merkitystä elämässäni nyt. Vauvan hoitaminen, sen tiheääkin tiheämmät ruoka-ajat ja säännöllisen epäsäännöllinen rytmi pyörittää päiviäni. Välillä väsyttää imettää koko ajan. Silloin tällöin onnistun nukkumaan päiväunet, ja heti tuntuu helpommalta. Perhekerhoissa käymme, matkalla olemme hippasta esikoisen kanssa. Vaikka univaje kirvelee silmiä, lähteminen piristää kuitenkin niin, että olen iloisempi kotimatkalla. Jos onnistun kunnialla syöttämään ja nukuttamaan lapset, tunnen onnistumisen riemua. Kyllä tämä tästä.

Kovinta on minusta esikoisen peittelemätön kiukku, suru ja kapina uuden tilanteen vuoksi. Hän itkee asiaa minulle, lyö ja kiukkuaa. Myös isälleen, mutta äitiin kiukku todella purkautuu. Surettaa lapsen puolesta. Aina en voi revetä kahteen osaan, vaikka haluaisin. Esikoinen kostaa huomion puutteen piirtämällä seinään, särkemällä peilin ja maalaamalla kynsilakalla kylppärin kaakeleihin. Tuntuu, kuin olisi liikkuvassa junassa ja yrittäisi siitä jutella laiturilla oleville.

Oma haasteensa on minun jaksamiseni. En ole hyvä jaksamaan. Yritän muistaa olla syyllistymättä, kun otan pienen oman aikani vaikka käymällä ruokakaupassa. Vauva on pieni mammanpoika, hänellä on siihen hyvä syy ja oikeus, ja itkee äidin perään, kun olen poissa. "Laita korvatulpat", sanon miehelleni. Kyllä on vaan tärkeää, että saan joskus edes vähän tuulettua. Ja vauvankin lyhyillä poissaolojaksoilla totuteltava harvakseltaan.

Kun vauva sitten parina viime päivänä on nukkunut pitempiä pätkiä, ihmettelen. Eikö se nyt herää jo syömään? Mutta sen verran olen viime kerrasta oppinut, että päiväunet on tärkeämpää kuin siivoaminen. Ja sitä ohjetta olen koko ajan noudattanut.