Mainoksia ja hakemuksia

Lokakuu kääntyi marraskuuksi, joka on myös äitiyslomani viimeinen virallinen täysi kuukausi. Kyllä on aika rientänyt! Fridan kanssa kotona päivät menevät nopeasti, ja asioita yrittää saada aikaiseksi vaihtelevin tuloksin. Viime viikolla olimme flunssassa ekaa kertaa, ja se oli kyllä kurjaa. Tänään kävimme neuvolassa, ja lastenlääkäri totesi Fridan kasvavan pitkänä tyttönä ja liikkuvan ikäistään enemmän. Tämän tosin olin tiennyt jo muutenkin. Muskari on tuonut viikkoihini iloa: on ihanaa huomata, että tytär nauttii musiikista, haluaa kuunnella sitä kotonakin (erityisesti jousisoittimet kiinnostavat), on oppinut soittamaan kapuloilla ja triangelilla. Äidin sydän siinä aina vähän läikehtii näitä havainnoidessa.

Myös muskarin sosiaalinen merkitys on tullut esiin. Ihanaa nähdä oma lapsi touhuilemassa muiden kanssa. Ja kiva, että voi joskus jakaa ajatuksiaan muidenkin kanssa. Ei minulla täällä Joensuussa ole kovin paljoa samassa elämäntilanteessa olevia äiti-kavereita. Kaikki ovat kaukana. Joillekin vauvakuumeileville suosittelinkin huumorilla, että järjestäkää vain niin, että äitiysloma tulee yhtäaikaa kaverin kanssa niin on paljon kivempaa äitiyslomailla.

Näihin viime päiviin on sisältynyt mieheni seurakuntavaalikampanjan tekoa. Mieheni Juuso Ylönen on ehdolla Pielisensuun seurakunnassa kirkollisiin luottamustehtäviin. Olen itse ollut niissä mukana viime vuosina, ja en ole nyt ehdolla. Kampanjaa on ollut ilo tehdä miehelleni. Tietysti toivon, että mieheni menestyisi vaaleissa hyvin ja tulisi valituksi. Mainoksia pitääkin siis jakaa tyttären päiväuniaikaan vaunukävelyllä. Sehän on selvää, että Frida äänestäisi isiä, jos voisi. Sen verran isän tyttö hän todellakin on.

Olemme myös jättäneet ensimmäisen tonttihakemuksemme. Sanon ensimmäisen siksi, että tiedän tontin saamisen olevan tuuripeliä ja joskus vaikeaakin. Haimme tonttia Joensuun Karhunmäestä. Toivotaan, että tärppää. Jos ei, sitten asiaa pitää vielä miettiä uudelleen. Kovasti toivomme, että pääsisimme keväällä taloa rakentamaan ja ehkä sitten jo seuraavana jouluna 2011 voisimme asua omassa kodissamme.

Olen myös hakenut uutta työtä. Jännittää hirveästi, miten sen kanssa käy. Marraskuussa selviää tämäkin. Muutoksen tuulia odotellessa.

Päivähoitoa ja isäkuukautta

Kesäloma on pian lopussa niin minulla kuin miehellänikin. Myös minulle alkaa arki, kun mies palaa töihin. Äitiyslomaani on takana nyt kuusi kuukautta. Vähitellen alkaa tuntua, että tammikuu 2011 on aika lähellä ja tämä päättyy joskus. Ihana kesä on pitänyt ajatukset töihin paluusta kaukana, kun olemme lomailleet antaumuksella ympäri Suomea ja erityisesti kotona. Tyttären ensimmäinen kesä jää mieliin vuosisadan hellekesänä. Mies palaa töihin ja minunkin pitää yllättävän pian alkaa ajatella töitä. Ja päivähoitoa.

Ehkä sitten olen työkeskeinen ihminen, mutta minulle työ antaa iloa ja onnistumisen kokemuksia. Pidän työstäni. Olen epäilemättä ärsyttävän innostunut aina parantamaan käytänteitä ja miettimään, miten työtä voisi tehdä paremmin. Se työ vain motivoi minua paremmin niin. En osaisi olla kotona vuosikausia, vaikka olenkin perheellistymisen myötä rauhoittunut pahimmista duracel-vaiheistani. Kaipaan töihin, vaikka tytär on ihana ja äitiysloma on ollut hyvää aikaa.

Ristiriitaisia tunteita työn ja äitiyden yhdistämiseen liittyy. Tunnen tavallaan pientä syyllisyyttä työhön haluamisestani. Jotenkin olen onnistunut sisäistämään ideaalin, että pullantuoksuinen äiti hääräilisi kotona, ompelisi vaatteita ja nauttisi lapsikatraan keskellä pyörimisestä. Minä vain en ole sellainen, ei saa tekemälläkään.

Isyysvapaat ja isäkuukausi kuuluvat nykyajan mahtaviin keksintöihin. Hiljattain isäkuukausi vielä pidentyikin. Voi, kun eläisimme maailmassa, jossa ei tarvitse miettiä, pitääkö isäkuukautta vai ei, ja vaikuttaako se työkuvioihin jatkossa. Tuntuu, että Suomi ei ole aivan tasa-arvoinen maa monessakaan mielessä. Mies, joka jää hoitovapaalle on edelleen kummastus, ja kuuden viikon isäkuukauden pitäminenkin mietityttää määräaikaisessa työsuhteessa olevia. (Miten kuusi viikkoa voi olla ongelma, kun naisen pitää olla äitiyslomalla lähes vuosi?) Vauvanvaunuja työntävää miestäni katsotaan pitkään kadulla ja hänelle hymyillään ihastuneesti: "mies hoitaa vauvaa". Lastenhoitohuone on sijoitettu naisten vessaan: vauvan vaippa on siis miesten vaihdettava vessanpytyn kannella. Olen kuullut sanottavan, että tasa-arvo on Ruotsissa kymmenen vuotta edellä. Ainakin tässä asiassa se selvästi pitää paikkaansa.

Oma äitini oli kotiäiti koko lapsuuteni. Äiti oli pelkästään kotona siihen asti, kun menin kouluun, ja myöhemminkin hän oli maatalousyrittäjänä kotona töissä. Ei se toki silti tarkoita, että olisi ollut ylenmäärin aikaa lapsille. Sitä oli toisinaan, toisinaan ei. Joka tapauksessa minulla ei itsellä ole sitä kokemusta, mitä on mennä lapsena hoitoon. Nyt, kun mietin itse töihin paluuta, toivoisin, että olisi. Ei tarvitsisi niin kovasti miettiä, teenkö lapselleni oikein vai enkö. Tästä aiheesta tulee varmasti kirjoittua vielä monen monta kertaa myöhemmin.

Vauvabuumia

Nyt kun hänen ihmeellisyyttään on odotettu kotoa käsin saapuvaksi jo kuukausi, eikä toistaiseksi siltä näytä, että vauva ihan heti kohta syntyisi, alkaa todella vaivata turhautuminen ja harmitus. Äitiysloman ihanuus on haihtunut ja vain mietin, millä vauhdittaisin lastani maailmaan. Pitäisikö sitä yrittää siivota vielä kerran? Kolme kovaa ässää ovat tiedossani, mutta eivät tunnu tepsivän. Kroppa ja mieli ovat aivan eriparia: toinen haluaisi kulkea, osallistua ja mennä, toinen on päättänyt, että nyt ollaan kotona ja aamuyöstä nukkuminen on turhaa. Tämän ristiriidan kanssa sitten tuskailen ja yritän pitää mielialaani korkealla. Sanomattakin selvää, että kroppa voittaa taistelun. Ei minusta enää ole menijäksi tällä mahalla.

Vauva kyllä on edelleen vilkas ja kaikesta päätellen hyvinvoiva. Siitäkin huolimatta, että tilaa potkimiselle hänellä ei pitäisi enää pahemmin olla. Vauva tuntuu edelleen olevan aika hauska tyyppi. Se reagoi suunnilleen kaikkiin ääniin, mitä kuulee. Liikennevalot saavat hänessä aikaan tanssireaktion, ambulanssi aiheuttaa potkuja, kahvilan keskustelun porina herättää hänet ihmettelemään ja potkimaan ja sanomalehti, jota rapistelen, aiheuttaa sekin potkusarjat. Isänsä ja äitinsä keskusteluhetkeen hän osallistuu potkimalla pontevasti. Ihmetyttää. Mitä tästä lapsesta oikein on tulossa?

Jos aiemmin ei ehtinyt hirveästi mahaansa kuuntelemaan, nyt on sitten sitä saanut sydämen kyllyydestä. Kun aiemmin tuntui ääliömäiseltä touhulta puhua mahalleen tai laulaa sille, nyt näistäkin on tullut arkipäivää. Mitä muuta tekemistä minulla olisi kuin maanitella lastani tulemaan jo päivänvaloon? Kevätaurinko on jo Joensuuhun tullut, ja nyt olisi aika tulla meidän vauvankin.

Kaveripiirissäni syntyy tänä keväänä runsaasti lapsia ja viime vuonnakin vauvoja tuli ihan mukavasti. -Se on tämä ikä, toteamme varmasti yhteen ääneen. Keväisiä vauvoja maalis-huhti- ja toukokuille riittää. Jonkinlaista vauvabuumiakin on kerrottu olevan liikkeellä koko maassa. Kaveripiirin vauvat ovat sikäli hyvä asia, että on joku, jolle voi huoletta puhua suut ja silmät täyteen vauva-asiaa. Muuten sitä tulvaa täytyy vähän jarrutella ystävien kanssa puhuessaan. En missään nimessä halua, että ystäväni ovat pian entisiä ystäviä, "kun ei se osaa enää puhuakaan muusta kuin vauvastaan". Ei huolta, tämä menee kyllä ohi, eivätkä aivoni ole hävinneet raskauden myötä!

Saa pitää peukkuja, että vauva ymmärtäisi pian syntyä. Muuten hän ajaa äitinsä epätoivoon. On jo käynyt mielessä, että noinkohan tämä lapsi pyrkii maailman ensimmäiseksi, joka on kokonaan päättänyt jäädä mahaan. Mieheni nauroi minulle: Varmasti moni muukin on epäillyt vauvaansa ehdokkaaksi tuolle tittelille. Niinpä niin.

Hemmottelua ja tsemppaamista

Nyt sitä ollaan jo tässä, että äitiysloma on alkanut. Äkkiä on aika hurahtanut, vastahan sitä ihmeteltiin elämän alkua raskaustestistä. Nyt hän on jo touhukas vauva, joka potkii reippaita sarjoja. On hauska ainakin kuvitella, että lapsen kanssa voi jo vähän kommunikoida. Painamalla mahaa saan potkun vastaukseksi ja sitä voi jatkua muutamiakin kertoja. Olen myös huomannut, että vauva tykkää musiikista: aamuradio on ilmeisesti jo opittu mahassa tuntemaan, koska sitä kuunnellessaan hän on aina herännyt aamujumpalle töihin mennessä. Lomallakin huomasin, että siellä riemastuttiin radiosta ja uutisista. Nauratti, kun toimittajan lapsi reagoi jo mahassa uutisiin. :)

Olin vielä pari viikkoa sitten sitä mieltä, että ihan turhan aikaisin alkaa tämä vauvaloma. Tuntui, että ihan hyvin jaksoin töissä, ja että aika vain kävisi pitkäksi, kun ei vielä ole lastakaan. Tällä viimeisellä työviikolla pyörsin kyllä mielipiteeni ja nyt tuntuu, että ihan hyvä näin. Selkä kipeytyy ylenmääräisestä istumisesta, kun painopiste on muuttunut. Vaikeuksia on ollut jaksaa iltaisin hoitaa tehtävänsä ja velvollisuutensa, kun on päivän työt tehnyt. Nyt on sitten siltä osin vähän kevyempää, vaikka muuten olen tosi hyvin voinut. (koputtaa puuta) Ajatus silti on askarrellut viime päivinä aika paljon vauvassa, lapsiperheen arjessa ja tietysti myös lapsen maailmaan saattamisessa. Ihan hyvä saada jo rauhoittua kotiin ja tehdä mukavia asioita tässä toimitusaikaa odotellessa.

Jännä nähdä, miten minun käy vauvan kanssa. Realistinen kuva lapsiperheen elämästä ei ole häipynyt mielestäni, onhan nuorin siskoni vain 6-vuotias ja siskon lapset pieniä myös. Tiedän, että lapset sotkevat, huutavat, tappelevat ja särkevät tavaroita, jos silmä välttää ja annetaan - ja usein siitä huolimatta, että ei. Ja että vauvan kanssa se on sitä vaippashowta, johon oman mausteensa antaa tietysti se, että joitakin asioita, kuten imettämistä, ei voi etukäteen harjoitella. Ensimmäinen lapsi on ensimmäinen, eikä siitä pääse yli eikä ympäri. Jotain pientä vaikeutta tulee taatusti, mutta jospa osaisin vaikka nauraa sille, ettei asiat heti suju.

Äitiyslomani alkuun olen ajatellut hoitaa ensin kuntoon kaiken vauvaa varten. Sitten pitäisi vähän hemmotella itseä kampaajalla, kauneushoitolalla, hammaslääkärillä (?) ja shoppailulla. Mitä kaikkea sitä sitten keksiikin! Nukkuminen varastoon on kuulunut kokeneempien ohjeistukseen, mutta en tiedä, miten se tapahtuu, jos ei yhtään ylimääräistä väsymystä ole. Sinkkuelämää -sarjoja voisi kyllä katsoa maratonina ja pari kirjaa lukea. Mieheni kanssa kävimme äitiysloman kunniaksi ravintolassa syömässä erittäin hyvin. Tuli siinä puhuttua, että sitten kun vauva tulee, tätä lystiä ei ihan heti ole saatavissa, että kahdestaan jossakin kävisimme. Vaikka toisaalta lapsi on ajoittunut siinä määrin hyvin, että edessä on kesä ja loma ja motivoituneita lapsenvahteja vapaana molempien sisaruksissa ihan mukavasti. Saattaa se siis onnistuakin! :)

Kyllä minua vähän jänskättää, miten se elämä lähtee sujumaan ja miten selviän kaikesta. Hyvin se menee, olen päättänyt ajatella. Tsemppaan itseäni: periksi en anna, ei tämä niin kauheaa ole, kohta se jo helpottaa ja luotan itseeni ja kroppaani, ettei se minua nyt petä. Tätä vartenhan se on luotu tällaiseksi. Eikä tarvitse kertoa mitään kauhukertomuksia minulle, kiitos!