Tämä opetti minua

En millään meinaa raskia kirjoittaa enkä julkaista tätä postausta. Meillä on nimittäin haikeaa: naapurit muuttavat. Sellainen ihme tapahtui, että me tutustuimme naapureihimme, ystävystyimme ja nyt tulee ikävä, kun he lähtevät. Asunto on myyty, uudet asukkaat tulossa ja hyvästien aika. En ole rehellisesti sanottuna koskaan ennen tutustunut naapureihini näin hyvin. Ei kaupungissa ole sellainen pahemmin tapana. Hyvää päivää sanotaan, roskiksella nyökätään ja hampaita kiristellään, jos toisen asunnosta kuuluu myöhään meteliä. Niin yleensä. Mutta näiden naapurien kanssa me ystävystyimme.

Se oli kyllä varmaan sattumaa, tai sitten kohtaloa, tarkoitettu niin. Virve-ystäväni pyysi minua yllättäen Anna Puun keikalle, enkä keksinyt yhtään syytä, miksi en lähtisi. Siis lähdimme. Tilasimme viinipullon ja aloimme jutella, jutella ja jutella keikkaa odotellessa. Ja sitten huomasimme, että Anna Puun keikka oli jo viimeistä kappaletta vaille taputeltu. Sillä aikaa me olimme tutustuneet, huomanneet paljon yhteistä ja löytäneet paljon puhuttavaa. Naurattihan tämä tilanne tietysti, mutta siitä se alkoi. Minä heitin varauksellisen suhtautumiseni romukoppaan. Me ystävystyimme.

Minun ei ole enää helppo luottaa ihmisiin. Olen pettynyt ystävyydessä tavalla, joka on tehnyt minusta varovaisen. En tutustu niin kuin nuorempana tutustuin. En ystävysty kuin aika harvoin. Mutta tuo kuvaamani ystävystyminen on opettanut minulle, että joskus pitää vain rohkeasti mennä, laskea suojausta ja kertoa rohkeasti, että tällainen minä olen. Ota tai jätä. Se on opettanut minulle, että kyllä minä vielä 30+ ikäisenä voin tutustua ja löytää sellaista yhteyttä ja ymmärrystä, jota ajattelin löytyneen vain silloin lapsuudenystävien kanssa. Ei pidä luovuttaa, vaikka joskus tuntuu, että kukaan ei kutsu kylään, kukaan ei tartu ehdotukseen tai vastaa hymyyn. Voi mennä itsekin, voi hakea kotoa, voi ehdottaa nopeaa toimintaa. Eikä se nyt niin vaarallista ole, jos ei vastakaikua sillä kertaa saakaan.

Ihailen naapureitani siitä, että he ovat rohkeita, elävät rohkeasti. Minä olen aina ollut kaiken huolella varmistelija. Tai ainakin enimmäkseen. He myyvät kaiken, asunnon, huonekalut, turhat vaatteet ja tavarat ja lähtevät Australiaan. Se on heidän näköisensä juttu. Joskus se vain on rohkean loikan aika. Jos haluat seurata heidän matkaansa, voit lukea siitä blogilistastani kohdasta Priscilla - Aavikon kuningatar. Turvallista matkaa! Muistakaa, että takaisinkin saa tulla!