Elokuu tekee onnelliseksi

Laulan taas ylistyslauluani elokuulle. Viipyilevä lämpö, lempeä tuuli, rauhalliset uimaretket, naurava vauva ja hihkuva tytär. Minä uin ja taivaalla ovat poutapilvet kuin hattarat. Muutama päivä on vielä töiden alkuun, lapset jo opettelevat päivähoitoa. Ei itkenyt vauva, söi hyvin ja nukkui, olen niin helpottunut ja iloinen. Kaikki menee paremmin kuin uskalsin pyytää.

Pettymykset olen haudannut, unelmiani lykännyt. Eivät ne minnekään karkaa. On vain luotettava, että tulee parempi aika, oikeampi hetki. Kesä toi myös surua, jota seurasin sivusta. Ja ihmetystä. Tällainenko on elämä, näin kiivas, raju? Näinkö se päättyy? Alkamisen minä jo tiesin, olin nähnyt. Mietin, mitä siinä hetkessä tunsin, mitä joku tuntee, mitä ajattelee? Mietin pelkoa, mietin yksinäisyyttä. Mietin spontaania elettäni, että mistä se tuli.

Ja mielessä pyörähtää taas, että aika on kaikella. Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla, kirjoittaa saarnaaja. Niin menee elämä, minun, jokaisen. Nieleskelen.

Kun mietin tätä hetkeä, kaikki on kuitenkin hyvin. Meidän elämä kulkee omaa latuaan, olemme me, minä, mieheni ja lapset. Omassa kodissa. Tiedän, että hetkessä on onni, hetkessä on kaikki. Lapsen poski, viltillä kerrotut sadut, uninen vauva, kypsät vadelmat pensaassa, niityllä lampaat ja pölisevä tie. Ei ole muuta kuin tämä hetki. Muistan, miten elämäni tärkeällä hetkellä ajattelin carpe diem. Niin ajattelen taas. Carpe diem. Tässä ja nyt.