Aikuistuminen

Kirkkaat syysvärit puissa, lempeä auringonvalo, raikas tuuli. Kuljen kaupungin katuja ja ajattelen elämääni. Tuntuu hyvältä olla minä. Olen onnellinen siitä, mitä minulle on annettu. Kiitollinen mieli siitä kasvusta, jota olen saanut kokea. Ajattelen, että olen minä vaan aika hyvä ja sitkeä nainen, kulkenut läpi monien vaiheiden, selvinnyt yhdestä ja toisesta. Itkenyt kasvukipujani paljon, mutta varmasti se tarvittiin. Samaan aikaan herkkä ja vahva, luova ja ajatteleva. Minä olen minä, ja saan olla, haluan olla. Minua ei minkään valtakunnan muotteihin pakota enää kukaan, turha yrittääkään. Se aika meni jo.

Olen oppinut paljon, virheistänikin. Ei kai kukaan ole virheetön, en ainakaan minä, ja minun ei ole sitä vaikea myöntää. Anteeksi pyydän, kun siltä tuntuu. Olen halunnut säilyttää lapsuudenkodista oppimani anteeksipyytämisen ja antamisen, ja sen, että anteeksi annettuja ei muistella joka riidassa. Arvostan sitä ajatusta korkealle, ainakin silloin kun sitä ei käytetä minkään asian peittelyyn tai sillä estetä puhumasta asioista. Se on ollut minulle yllätys, miten harva osaa antaa anteeksi, tai edes pyytää. Vaikka kuinka olisi toista ehkä tahtomattaankin loukannut, takerrutaan vain siihen, että eihän tässä mitään pahaa ole tarkoitettu eikä siksi tarvitse anteeksikaan pyytää. On vain niin vaikeaa katsoa peiliin.

Olen kauhean ylpeä miehestäni. Minulla on kerta kaikkiaan hyvä ja sopiva mies, parempi ei olisi voinut kohdalle osua. Olemme molemmat kasvaneet viimeisten vuosien aikana aikuisiksi. Onnellista on se, että kasvaa on saanut yhdessä, oppia ja kehittyä. Ei, helppoa se ei ole ollut, mutta ongelmat ovat olleet meidän ulkopuolella. Tiedän, että siitä saa olla kiitollinen, etteivät elämän ongelmat ole meidän väliin tulleet. Ei kenenkään elämä ole ainaista myötätuulta ja myötämäkeä. Ei kuulu ollakaan. On hieno asia, jos rakkaus ei vastoinkäymisissä hyppää ensimmäisenä ikkunasta ulos. Niin, se on vain vahvistunut.

Tämä on hyvä elämä ja tämä hetki. Rakkaat on niin rakkaita, oma perheeni parasta mitä on, tästä hetkestä ja elämäntilanteesta olen vihdoin onnellinen. Tulevaisuus tuntuu ystävälliseltä ja hyvältä minulle. Jumala tuntuu olevan lähellä minua.

Rukouksia

Minulla on taipumusta kantaa toisten huolia. Olen lapsesta asti kantanut paljon vastuuta ja sama malli seuraa minua aikuisenakin. Olen yrittänyt opetella siitä pois, koska en jaksa väsymättä kantaa koko maailman murheita. Empaattisuudesta on usein hyötyä, mutta on siitä haittaakin. Ei aina osaa tehdä omia rajojaan. Mutta olen tosi empaattinen.

Lapsena opin rukoilemaan. Minulla on vakaa ja yksinkertainen usko siihen, että on olemassa rakastava Jumala, joka kuulee minua. Jumala, joka tietää ja antaa minulle, mitä tarvitsen ja ohjaa minun elämääni. Jumalalle en häviä koskaan, vaikka ihmiset hylkäisivät. Miksi minun elämäni meni niin tai näin, Hän tietää. Minä ymmärrän ehkä vasta joskus myöhemmin. Niin minä uskon.

Rukous on minulle ajatus, että auta. Pyyntö. Että anna voimia. Lohduta. Siunaa. On se myös kiitos, että elämässäni on näin hyvin. Olen saanut enemmän kuin osasin pyytää.

Tuntuu hyvältä, että on enemmän kysymyksiä kuin selviä vastauksia. Totuus on niin monimutkainen juttu. Koska olen kasvanut tiukan fundamentalistisessa opissa ja irtautunut kivuliaasti siitä, minun on vaikeaa sitoutua mihinkään uskonnolliseen liikkeeseen. Silti kaipaan jotain, mutta en halua, että kukaan sanelee minulle mitään.

Olen rukoillut viime aikoina apua läheisilleni, ystävilleni. Ehkä se on enemmän itselle lohdutukseksi, mutta sitäkään merkitystä ei voi vähätellä. On tuntunut toivottomalta. Että ei hyvä voita. Hiljattain sain vastauksia: käänne parempaan. Itketti. Kyllä ne ihmisten rukoukset kuullaan.