Aikuistuminen

Kirkkaat syysvärit puissa, lempeä auringonvalo, raikas tuuli. Kuljen kaupungin katuja ja ajattelen elämääni. Tuntuu hyvältä olla minä. Olen onnellinen siitä, mitä minulle on annettu. Kiitollinen mieli siitä kasvusta, jota olen saanut kokea. Ajattelen, että olen minä vaan aika hyvä ja sitkeä nainen, kulkenut läpi monien vaiheiden, selvinnyt yhdestä ja toisesta. Itkenyt kasvukipujani paljon, mutta varmasti se tarvittiin. Samaan aikaan herkkä ja vahva, luova ja ajatteleva. Minä olen minä, ja saan olla, haluan olla. Minua ei minkään valtakunnan muotteihin pakota enää kukaan, turha yrittääkään. Se aika meni jo.

Olen oppinut paljon, virheistänikin. Ei kai kukaan ole virheetön, en ainakaan minä, ja minun ei ole sitä vaikea myöntää. Anteeksi pyydän, kun siltä tuntuu. Olen halunnut säilyttää lapsuudenkodista oppimani anteeksipyytämisen ja antamisen, ja sen, että anteeksi annettuja ei muistella joka riidassa. Arvostan sitä ajatusta korkealle, ainakin silloin kun sitä ei käytetä minkään asian peittelyyn tai sillä estetä puhumasta asioista. Se on ollut minulle yllätys, miten harva osaa antaa anteeksi, tai edes pyytää. Vaikka kuinka olisi toista ehkä tahtomattaankin loukannut, takerrutaan vain siihen, että eihän tässä mitään pahaa ole tarkoitettu eikä siksi tarvitse anteeksikaan pyytää. On vain niin vaikeaa katsoa peiliin.

Olen kauhean ylpeä miehestäni. Minulla on kerta kaikkiaan hyvä ja sopiva mies, parempi ei olisi voinut kohdalle osua. Olemme molemmat kasvaneet viimeisten vuosien aikana aikuisiksi. Onnellista on se, että kasvaa on saanut yhdessä, oppia ja kehittyä. Ei, helppoa se ei ole ollut, mutta ongelmat ovat olleet meidän ulkopuolella. Tiedän, että siitä saa olla kiitollinen, etteivät elämän ongelmat ole meidän väliin tulleet. Ei kenenkään elämä ole ainaista myötätuulta ja myötämäkeä. Ei kuulu ollakaan. On hieno asia, jos rakkaus ei vastoinkäymisissä hyppää ensimmäisenä ikkunasta ulos. Niin, se on vain vahvistunut.

Tämä on hyvä elämä ja tämä hetki. Rakkaat on niin rakkaita, oma perheeni parasta mitä on, tästä hetkestä ja elämäntilanteesta olen vihdoin onnellinen. Tulevaisuus tuntuu ystävälliseltä ja hyvältä minulle. Jumala tuntuu olevan lähellä minua.

Sydämestä tuttu

Aikana ennen Facebookia ja muuta sosiaalista mediaa ei olisi tullut mieleenkään, että jaan yksityisiä asioitani ihmisten kanssa, joita en ole livenä koskaan tavannut. Pidinkin pitkään periaatteenani, että en hyväksy kaveriksi ketään, jota en ole oikeasti tavannut. Olen kyllä joutunut pyörtämään tämän kantani, sillä jotkut nettitutut ja ystävät tuntuvat nykyisin läheisemmiltä kuin toiset, joita olen livenä tavannut. Olen oppinut, että nettiystävyys on hieno asia, josta voi itselleenkin saada paljon, jos ja kun sen oikein ymmärtää. Ei sosiaalinen elämä tietenkään voi olla tai minullakaan ole vain netin varassa, mutta se on hyvä lisä.

Minulla on muutamia sellaisia hyviä ja rakkaita ystäviä, joiden kanssa olemme tunteneet sielujen sympatiaa, jakaneet suruja ja huolia, lohduttaneet ja auttaneet toisiamme hädässä, ideoita, iloinneet onnistumisista, kannustaneet ja niin edelleen. Mutta kaikkien näiden kanssa emme ole tavanneet livenä. Ja toisaalta paljon niitä entisiä ystäviä, joiden kanssa tuo tuollainen normaali ystävyys on kuihtunut pois, lakannut, jopa niin, että ei tunnu enää hyvältä sanoa "ystävä". Usein tulee sanottua entinen ystävä. Sekin on elämää.

Tapasin viime viikonloppuna muutamia tuollaisia ihmisiä, joiden kanssa minulla on paljon yhteistä ja jaettavaa. On hieman hassua tavata ensi kertaa henkilö, jonka kohdalla tuntuu, että tuntee hänet jo hyvin. Tutustuin myös muutamiin uusiin ihmisiin. Uusille ystäville on aina tilaa. Aiemmin tunsin itseni yksinäiseksi. Se tunne on mennyt ohi. Nyt on erilainen tilanne ja elämä. Olen selvinnyt eteenpäin. Enää ei entinen elämä hävetä, eikä ahdista. Joskus tunnen surua siitä, että kaikilta osin minulla ei ole mahdollisuutta elämänmittaisiin ystävyyssuhteisiin enää. Mutta ihan kaikkea ei silti tarvitse sietää niidenkään turvaamiseksi.

Aikani kaipasin elämääni lisää yhteisöllisyyttä. Koen, että olen tavoittanut sitä uudelleen. Ehkä hieman yllättäviäkin reittejä, mutta kokemus on ollut pelkästään positiivinen. Osa tuosta kokemuksesta on tullut netin kautta. Saman asian harrastajat ja samoista kiinnostuneet voivat netin kautta löytää toisensa. Netti ei tee ihmissuhteista valheellisia tai onttoja, jos ystäviä ollaan omalla nimellä ja sitä kautta voidaan ystävystyä myös live-elämässä. Näin olen kokenut.

ps. Pitempi lomani alkaa pian. Toivon meille oikein paljon kivoja vieraita kylään. Saa ottaa yhteyttä uudet ja vanhat ystävät. :)

Pääsiäisen iloa

Ihana sää, ihanat vapaat, hyvät yö- ja päiväunet, hyvää ruokaa, paljon ulkoilua, touhuilua ja yhdessäoloa. Perhemessu ja pääsiäistapahtuma kirkolla. Näistä koostuu meidän pääsiäinen. Se on lapsiperheen versio rauhallisesta vapaasta, johon silti kuuluu myös kristillinen puolensa. Ihan kaikkiin pääsiäistapahtumiin ei päästy lapsenvahdin puuttumisen takia. Tai oikeammin siksi, että yksin ei huvita mennä. Sitten myöhemmin, ehtiihän sitä.

Olen oppinut nauttimaan perhemessuista. Kolmevuotiaan lapsen kanssa sinne menee jo hyvillä mielin, ei tarvitse niin kauheasti taistella, että lapsi pysyisi hiljaa tai paikoillaan. Hän ymmärtää jo puhetta ja malttaa ainakin samanikäisten lasten vieressä istua messun ajan. Sydämessäni läikähtää, kun tytär tanssii afrikkalaisen messulaulun tahtiin. Tätä minä en lapsena kokenut, mutta tämän minä haluan lapselleni antaa. Iloisen, vapaan ja turvallisen uskon. Ilman höpösyntejä, ilman helvetillä pelottelua, ilman rajojen vetämistä uskovien ympärille, ilman syyllisyyttä. Synnistä puhutaan vasta rippikoulussa, minä en sitä opeta vaan oikeaa ja väärää. Mitään en tuputa, ilmankin saa olla, jos niin sitten haluaa. Mutta aamulla kymmentä vaille kuusi hän kuiskii itsekseen "Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on, Jumalan kämmenellä, ei kukaan ole turvaton". Ja hänelle se on maailman luonnollisin asia. Olen siitä niin onnellinen.

Ostin kuluvana keväänä itselleni taas ristikorun. Hukkasin edellisen jonakin Helsingin kesistäni, ehkä voisi sanoa, että symbolisestikin oikeaan aikaan. Silloin, kun vanha tuttu alkoi kiristää ja puristaa. Nyt minulle on vain yhtäkkiä tullut se tunne, että haluan taas ristin. Että suhteeni uskooni alkaa olla kunnossa, minä olen sinut sen kanssa. Edellinen oli pelkistetty rippilahjaksi saatu. Tämä risti on tsirkoneilla koristettu, itse ostettu, kaunis. Silläkin on varmasti osuutensa, että olen käynyt katekumenaatissa. Se on hyvä asia. Kerrankin paikka, jossa saa sanoa epäilyksensä ja kysymyksensä ääneen, kertoa omasta kokemuksestaan, oppia siitä millaista onkaan tämä kristinusko, jota en ole oppinut.

Myös Kari Kuulan melko uusi kirja Kotona kristinuskossa on ollut hyväksi minulle. Se avasi sen, miten väljä on kristiusko. Sen puitteissa saa olla kovin montaa mieltä. Tärkeä oivallus on minulle ollut myös, että kristinusko on luonteeltaan tutkiva, pohtiva usko. Siihen kuuluu etsiminen, Jumalaa kohti kurkottelu, kysyminen. Ei tarvitse niellä pakkopullaa, olla kuin pakkosyötetty hanhi. Ei ole pakko ottaa valmista pakettia, eikä uskon tarvitse olla mikään ainoa totuus, joka pamahtaa päähän. Ei tarvitse olla valmis ja kaiken oppinut koskaan. Usko on iloa ja vapautta. Se vain antaa, ei ota minulta mitään. Ei vain sanoissa, vaan oikeasti, ihan oikeasti.

Ranskalaisen keittokirjan antia sitruunapiirakka, joka on sopivasti kirpeä ja makea.



Pääsiäislauantain kotitekoinen hampurilainen gluteenittomasti. Oli hyvää!



Pääsiäisen iloa sinullekin, joka tämän luet!