Aurinko sielussani

En liioittele, kun sanon, että minulla on ollut elämässäni monia vaikeita vuosia. Oikeasti. Turha sanoa kauniisti, että haastavia, kun vaikeaa on ollut. Hienosti olemme pärjänneet, me, minä, perheeni ja ystäväni. Olemme sopeutuneet, ottaneet ilon irti niistä asioista, joista sen on saanut. Olen todellakin oppinut, kuka on tosi ystävä, kuka kääntää puukkoa haavassa, kuka katsoo kylmin silmin, kuka sanoo, että "on sitä vaikeaa ollut meilläkin" tai että "on meillä muutakin elämää". Se on niin klisee, että jyvät akanoista, mutta ainakin hyvät keskinkertaisista. Ihmiset näyttävät todellisen itsensä ja mitäpä siitä, hyvä niin.

Ja sitten tulee kevät, jona aurinko paistaa suoraan sieluun. Oikeasti, sydän menee ihan sykkyrään, kun ajattelen ja syvältä tajuan tämän. Ja päässä pyörii kysymys "voiko minulle käydä näin hyvin?". Onko tullut se aika, jolloin tulee hyvitystä, se lohtu viimeinkin, jonka aavistin? Ja että mitä minä teen nyt sitten toisin, että ansaitsen ja saan tämän? Tarvitseeko sitä ansaita? Ja väijyykö nurkan takana jokin, jos nyt on hyvä? Haluan ajatella, että ei väijy, ei väijy. Että elä, elä ihminen, ja nauti. Nauti onnestasi. Elämästäsi, joka on sinun.

Olen kovasti tehnyt töitä onneni eteen. Kun se on totta, päässä pyörii vain, että minulleko käy näin hyvin? Voiko käydä? Kaiken sen jälkeen tähän toi polku minut, ja nämä ihmiset ovat mukanani.

Hyvä ihminen

Kevät, linnunlaulu, kukannuput, seinän vieressä tuuleton aurinkoinen paikka. Kesään on reilu kuukausi. Odotamme omenapuun kukkia, kesäjuhlia, lasten lomaa ja shortsikelejä. Minun opiskeluissani on tiiviin rutistuksen aika, kunnes juhannuksen jälkeen keskityn lukemaan klassikoita kesäksi. Päivät soljuvat silti ystävällisesti, elämässäni on rauhallista, lämpöistä, vaikka ei hiljaista. Hyviä ihmisiä.

Olen tottunut pärjäämään itse. Ei ihan yksin, mutta pitkälti omin voimin kuitenkin. Avusta on pitänyt vähintäänkin maksaa. Olen itse mielelläni auttanut muita, se on tuntunut luonnolliselta. Vastaanottamaan apua en kuitenkaan ole tottunut. Onkin ollut hämmentävää ja ihanaa opetella. Pelkkä ajatus, että joku auttaa minua, on ollut suuri. Melkein riittävä. On tuntunut, että se riittää. Muuta ei oikeastaan tarvita kuin tieto, etten ole yksin vastuussa.

Olen oppinut jotain, mikä on varmasti tärkeä oppi elämässä. Ja se on, että tärkeää on vain hyvä sydän. Muilla asioilla ei ole väliä. Jos sinulla on rakkautta, sen mukana on kaikki. Aito rakkaus ei esitä ehtoja, ei vaadi tuloksia. Ja on totta harmaassa ja arkisessakin.

Voiko minulle käydä näin hyvin? Sitä kyselen itseltäni. Mutta siltä näyttää. Kiitollisuus versoo hiljaa minussa. Elämälle kiitos.

Pinnallisuudesta

Olen opiskelujeni myötä miettinyt viime aikoina fiktiivisiä hahmoja kaunokirjallisuudessa. Olen oppinut, että nykyaikaisessa kirjallisuudessa hahmot ovat yleensä niin sanotusti pyöreitä, eli sisältävät monenlaisia ominaisuuksia, joista osa on ristiriitaisiakin. Sen sijaan vanhemman perinteen hahmot ovat litteitä, eli heille ei ole ominaisuuksia annettu runsaasti eikä heidän sielunelämäänsä keskitytä välttämättä kuvailemaankaan sen kummemmin. Päähenkilö saattaa olla hieman monisärmäisempi tyyppi. Pyöreys ja sisäinen ristiriitaisuus persoonassa tuntuu nykylukijan näkökulmasta toki huomattavasti kiinnostavammalta kuin litteä persoonatyyppi.

Kun on kasvanut isommassa perheessä, voi jossain kohti havahtua huomaamaan, että tuntee perheenjäsenistään vain jonkun hyvin kapean kuvan. Isosisko on kapinoija, pikkuveli on runoilija, toinen sisko on kiltti ja avulias, toinen pikkuveli on sisäänpäin kääntynyt murjottaja. Ja muuta näistä henkilöistä ei sitten tiedäkään, eikä opi tietämään, pahimmassa tapauksessa. Suurperheessä ei välttämättä ole tilaa suurille egoille. On pakko olla ja antaa tilaa toisillekin, tai hengitystila loppuu. Sitten aikuisena kotoa muutettua todellinen persoona pääsisi esiin, minä kasvaisi kukoistukseensa, jos sen uskaltaa antaa kasvaa. Olisi mahdollista olla samaan aikaan runoilijapoika, mutta harrastaa tatuointeja ja kauhuelokuvia. Villikkoprinsessa. Älykköleipuri. Siivousintoilijataiteilija. Mitä nyt mieleen voisi juolahtaa.

Minua usein häiritsee ihmisten pinnallisuus. Tiedän, etteivät kaikki ole ristiriitaisia ja herkkiä syvien vesien kaloja kuten itse taidan olla, eikä sitä voi tietenkään kaikilta edes vaatia. Silti se, ettei ihmisestä saa mitään todellista irti vaikuttaa oudolta. Mietin, miksi tuo ihminen ei uskalla antaa itsestään mitään. Onko pinnallisuus keino suojautua, suojakuori? Pitääkö ihminen keskustelun kevyen kepeänä, juttelee vain joutavia, ettei jotain asiaa hänestä huomattaisi? Vai onko kenties niin, että hänessä ei olekaan mitään löydettävää, siellä pinnan alla ei ole yhtään mitään? Pelottavaa, jos niin olisi. Ja myös kyllästyttävää, jos mitään todellista ei irti saa. Mitä sinulle oikeasti kuuluu, mitä oikeasti ajattelet? Ajatteletko mitään?

Joskus tuntuu, etteivät ihmiset uskalla kohdata toisen ristiriitaisuutta, monisärmäisyyttä ja vaikeasti ymmärrettävyyttä. Halutaan nähdä vain tietty puoli ja muista ei haluta tietääkään. Näin toimivat minun havaintojeni mukaan erityisesti he, jotka ovat itsensä kanssa kesken, raakileita tai muuten solmussa. "Älä kerro enempää, en kestä kuulla", se on viesti, joka sanotaan enemmän tai vähemmän suoraan. Aito kohtaaminen on minusta sitä, että molemmat antavat itsestään jotain, ja kuuntelevat, ottavat vastaan sen, mitä toinen on. On hienoa, jos ja kun tällaisia ihmisiä on elämässä.

Valintojen hinnasta

Voi olla, että olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten ihmisten valinnoilla on hintansa. Olen miettinyt tätä hintaa taas viime aikoina. Mikä on minkäkin asian hinta omassa elämässäni, tai elämässä muutenkin. Ja mikä on sopiva ja mikä liikaa. (Enkä tarkoita vain rahaa, kun puhun hinnasta. Kalleimmat hinnat ovat aivan muuta kuin euroja.) Kun olen tietoinen valintani seurauksista, hinta tuntuu kohtuulliselta, vaikka kirpaisisikin. Jos en ole lainkaan tietoinen, hinta voisi tuntua väärältä. Voisi tuntua, että minua on huijattu. No, minä onneksi olen ehkä hieman liiankin tietoinen kaikesta.

Yksi asia on kirkastunut minulle selvänä. Se on liian kova hinta ihan mistä tahansa asiasta, että oma ihmisyytensä, luonteensa tai minuutensa olisi suljettava kokonaan tai osittain pois. Ei ole asiaa, joka olisi sen arvoinen, että sen vuoksi olisi hyvä elää vain osittain itsenään. Minä väitän näin. Kenenkään toisen mieliksi ei pitäisi olla vain viisikymmentäprosenttisesti minä. Se on liikaa pyydetty.

Valintojen maailmassa ei kaikkea voi saada. Mikä on kenellekin tärkeintä, tärkeämpää kuin toiset asiat. Asiat myös muuttuvat, me muutumme. Se on luonnollista, normaalia. Minä uskon kehitykseen, oppimiseen. Minusta ihmisen kannattaa ottaa elämänsä oppitunnit tosissaan ja kohdata ne rehellisesti. Todeta, että elämä nyt haluaa opettaa minulle tätä.

Tatuoitu

"Tosiaankin voit luottaa minuun"
"Ei tulisi mieleenkään kertoa kenellekään"
"Ajattelin heti, että meistä tulee hyviä ystäviä"
"Olen kertonut vain tämän asian"
"Olen kertonut vielä tämän ja tämän asian"
"Tätä on jatkunut jo puolitoista vuotta"
"En pysty lopettamaan"
"X:n avulla olen nyt päässyt pois tilanteesta, enkä puhu enää Z:lle"

Luottamuksen täystuhon lyhyt historia, ne repliikit, jotka muistan aina. Kun yritän ajatella, että joko olisin valmis päästämään irti ja antamaan anteeksi, muistan nuo. Sanottiin toki paljon muutakin, mutta ne jääköön siteeraamatta. Tiedän, koska olen kokenut, että kun ihminen on valmis antamaan anteeksi, se on helppoa. Tiedän, että anteeksi antaminen olisi juuri minulle hyväksi. Mutta tapahtunutta ei saa pois pyyhityksi. Eivätkä siihen liittyvät tunteet haihdu käskemällä pois, vaikka työstän asiaa paljon. On mahdotonta ymmärtää, mahdotonta hyväksyä.

Toiminnan taso on jo saavutettu. Vaikka tunteet jäykistävät hymyn ja vievät ilon naurusta, pystyn jo väkinäiseen. Sekin on jo hyvä. Voiko enempää pyytää? Tuleeko petturista uudelleen ystävää? En osaa sanoa.

Onko sitten tyhmää luottaa, uskoa ystävän sanoja, kertoa ajatuksiaan? Onko se hyväuskoinen hölmö, joka kertoo mitään sellaista, mitä joku voisi kertoa eteenpäin ja satuttaa ystäväänsä? Pitääkö ystävän kanssa olla aina varuillaan, varautua petokseen? Minä vastaan, mitä ajattelen: ei ole väärin luottaa. Maailma, jossa ei olisi lainkaan luottamusta, on mahdoton. En ole toiminut väärin, kun luotin. Se toimi väärin, joka luottamuksen petti. Aion luottaa vastakin, mutta en häneen. Vaatisi paljon työtä, rehellistä kohtaamista ja käsittelyä, että luottamus juuri häneen palautuisi. Epäilen, että puolimatkaan ei tulla vastaan. Itsekään en ole kyennyt ottamaan kuin vasta askeleen.

Ystävänpäivän jälkitunnelmissa ajattelin näitä, mitä sydämeeni on rumasti tatuoitu.

Perintöongelmat

Olen jo pitemmän aikaa sitten oivaltanut mielestäni kiinnostavan ilmiön ihmiselämässä. Oivalluksesta on ehkä osin syytä kiittää Tommy Hellstenin kirjoja, joita olen lukenut useampia vuosien varrella. Muutama löytyy hyllystäkin. Hellsten puhuu nimittäin sukujen periytyvistä ongelmista. Toimintamalleista, jotka kulkevat sukupolvelta toiselle. Malleista, jotka saamme verenperintönä, opimme vanhemmiltamme ja muulta lähipiiriltämme. Näitä tapoja toimia ei ole helppoa katkaista, vaikka ne olisivat miten vahingollisia, älyttömiä ja turhia. Toki ehkä periytyy hyväkin, ei sillä, mutta paha se vasta periytyykin.

Hellstenin mukaan periytyy alkoholismi, väkivalta ja ylitiukka uskonnollisuus, ja nuo kolme vuorottelevat, ovat saman ilmiön eri puolia. Minun oman havaintoni mukaan periytyy myös tunnekylmyys, etäisyys lasten ja vanhempien välillä, puhumattomuus, kulissien pito ja muu teeskentely. Suvun suhteissa periytyy tyytymättömyys ja pettymys omiin lapsiin, kyvyttömyys yhteyden ja läheisyyden pitoon, valta-asetelmat, kilpailu ja suosikkijärjestelmät lasten tai muiden sukulaisten välillä ja niin edelleen.

Kun oma isä toimi itseä kohtaan näin, tahtomattanikin päädyn toistamaan samaa. Kun äiti puhui aina rumasti minusta, samaa vähättelyä ja arvostelua jatkoin. Minusta on riipaisevaa huomata, miten kyvyttömiä ihmiset ovat ymmärtämään omaa käytöstään, kyvyttömiä muuttamaan kulkua ja suuntaa. Luisumme suvun tuttua latua, vaikka kuinka aioimme muuta. Niin vain käy.

Muutos. Se kuitenkin on mahdollista, vaikka ei ole koskaan helppoa. Muutos ei tule laiskanpulskeasti päättämällä. Se vaatii ravistelua, kipeää peiliin katsomista ja pimeiden puolien myöntämistä, kohtaamista. Useimmat eivät siihen edes pysty. Se on vain niin, että kaikkien kyky ei riitä. Jokainen sukupolvi tekee silti jonkun asian edellistä paremmin, sanoi eräs asiaa pohtimaan joutunut ystäväni. Toivon niin. Ihan meidän kaikkien takia.

Tammikuu ja uusi elämä

Tammikuussa alkoi minulla uusi elämä. Ei perinteisten elämäntapamuutoslupausten muodossa, koska niitä ei nyt
enää tarvitse antaa, vaan ihan konkreettisesti tuli todeksi se, mitä olen pitkään suunnitellut ja valmistellut.
Tutkinnon täydentäminen on onneksi kiitollista hommaa: ei tarvitse tehdä niin paljon, ei niin pitkästi.

Tämä on tarkoittanut hieman hämmentynyttä fiilistä ja sen ihmettelyä, että tässä sitä nyt ollaan, näitä katuja
kuljen. Rauhoittelen kärsimätöntä itseäni: "kaikki järjestyy". Myös oman minän hahmottelua hieman uuteen
järjestykseen. Ja toisaalta elämänrytmin muutosta. Rauhallisemmassa tempossa kulkemista, istumista ja
hengittämistä. Tämä tekee hyvää, kyllä. Kun vain ensin totun, pääsen alkuun.

Suunnittelen kalenterin täyteen opintoja. Saa nähdä, toteutuuko kaikki, mutta aion olla hyvin nopea. Aloitan
jokaisen päivän kahdeksalta. Kertaan luennon jälkeen muistiinpanoja ja nauran itselleni: en minä ikinä ennen
näin ole tehnyt. Tunnen syyllisyyttä, kun en lue koko ajan, vaikka vakuuttelen itselleni, että ei ole mitään
syytä olla hysteerinen. Kyllä nämä tulevat tehdyiksi. Kotona ei ole mahdollista opiskella, mutta ei se mitään.
Ei ole tarvettakaan, koska olen päivällä tehokas.

Paluuta entiseen ei ole, mutta mielenkiintoista on katsella ja kuunnella vierestä sitä elämänvaihetta, joka
itsellä on jo takanapäin. Olen ollut niin kärpäsenä katossa. Huvittaa, kun näen samoja ihmistyyppejä kuin
silloin joskus muinoin. Tunnistan samat joukot, samat hahmot, samat asetelmat. Kuuntelen heidän puheitaan
sivusta, havainnoin. Ei mitään uutta auringon alla.

Blogin kirjoittaminen tuntuu jäävän nyt vähiin, sillä aikaa ei ole enää niin paljon. En ota tästä paineita,
enhän ole ennenkään ottanut, ja kirjoitan, minkä verran innostaa ja minulle sopii. Hieman on myös sellaista
makua, että liekö tämä blogi minulle jo antanut sen, minkä olen halunnut. Saattaa olla, että vaihdan
toisenlaisiin kirjoittelumuotoihin.

Peili

Elämä on siitä jännä laji, että se tarjoaa useimmille meistä jatkuvasti tilaisuuksia katsoa peiliin. Ihminen mielellään tuudittuisi uneen, väistäisi tosiasiat ja jättäisi tekemättä sen, mitä pitää. Meillä on taipumusta yrittää sulkea todellisuudelta silmämme ja keksiä valheita ja satuja siitä, miten asiat ovat, ettei todellisuus tulisi niin kovana ja paljaana eteen. Joskus sitten käy niin, että matto vedetään alta, ja peiliin on pakko katsoa. Tässä sitä vain ollaan, tämä on totta, tämä on totta.

Opetan uskonnon tunnilla, että ihminen on ainoa laji, joka kykenee keksimään valheita perusteluiksi ja vieläpä uskomaan valheensa. Niin, se on kivuliaan totta. "Eihän se nyt niin vakavaa ole", "kaikki muutkin tekevät näin", "en voi muuta", "ei sitä kukaan huomaa", "ei se ketään satuta" ja niin edelleen selittelemme itsellemme. Syitä löytyy itsepetokselle. Kun ennenkin, niin miksei nytkin. Ja sitten aiemmin mahdollinen tulee mahdottomaksi. Seinä vastaan.

Mikä on sitten tie valoon ja vapauteen? Rehellinen pieliin katsominen. Opiksi ottaminen. On pakko muuttua. Asiat eivät voi jatkua niin tai näin kuin nyt on ollut. Tämä on totta, tämä on totta. On vihdoin ääneen sanottava, että näin kävi, auttakaa minua. Olen epäonnistunut, pettynyt, surullinen, rikkoutunut. Ja yleensä elämä korjaa: armoa riittää, saat toisen mahdollisuuden. Varjoista valoon voi olla pitkä matka, mutta se kannattaa käydä. Korjata suunta. Muuttua ja muuttaa elämäänsä.

Joulu lähestyy. Lämpimin ajatuksin. Armoa riittää.

Luonto tikanpojan

Isänpäivän aatto. Kaupungilla käveli nuori isä kahden lapsensa kanssa. Nuorempi istui vaunuissa ja kiljui niin, että katu raikui:"isi, isi!" "Joo", lapsen isä vastasi. Tulin hyvälle mielelle. Lapsi huusi huutamisen ilosta, ilman mitään epäilystä, etteikö isä olisi siinä. Niin lapset huutavat. Isää tai äitiä.

Minun isäni teki reissutyötä, kun olin pieni. Oli viikot poissa, viikonloppuina väsynyt. Isä jäi minulle etäisemmäksi kuin äiti. Muistan ne muutamat hiihtoretket, soutelut ja marjareissut melko tarkkaan, jotka isän kanssa pienenä olin. Isäni tuli isäksi kuten monet tuon ajan isät, ainakin niissä piireissä: nuorena, koska luonto tikanpojan. Tai toisin ilmaistuna: koska Luoja loi. Vanhemmuus oli hänelle perheen elättämistä. Olihan sitä siinäkin. Ehkä olisi halunnutkin olla enemmän läsnä, mutta olosuhteet ja oman isänsä malli olivat sellaiset. Nyt ajateltaisiin, että vanhanaikaiset.

Minun lasteni isä on perheen arjessa läsnä. Niistää ja pyyhkii siinä, missä äitikin. Ottaa vastaan kiukut, pettymykset, ilot, odotukset. Ei ole helppoa sekään. Minun lapsilleni isä on elämässä läsnä, todellinen. Lapsilleni se on normaalia, tavallista. Ansaitseeko siitä sankari-isän viittaa, jos ei äitikään? Varmaan on niin, että vasta tämä sukupolvi on täysin tasa-arvoinen.

Pikkulapsiperheessä elämä on hullunmyllyä. Isänpäivänäkin. Kakkua ei ole, ei maistu meille. Syömme jäätelöä. Juhlasta en tiedä, mutta yksi on varmaa. Se oli elämän paras päivä, kun meistä tuli vanhempia. Se onni kantaa ja kestää.

Painavat luut

Elämänmuutokseen liittyy paljon myös ajatustyötä. En halua muuttaa asioita niin, että jojotan vuoden tai kahden päästä entistäkin isompana vain siksi, että ajatustyö jäi tekemättä. Niinpä mietin itseäni, sitä miksi tulin siihen, mihin tulin ja miten käänsin suunnan. Miksi se nyt onnistui? Mitä olen aina ajatellut itsestäni ja mitä ajattelen nyt? Kyse ei ole mistään nälkädieetistä, nälkää en ole nähnyt, joten en ole kauhean huolissani. Pian on puoli vuotta takana, en ole lipsunut, ei ole mitään himoa ollut mihinkään ruokaan tai juomaan, kiloja on lähtenyt hirveästi, ja vielä lähtee.

Se, että näytän ihan erilaiselta, mutta tuntuu ihan samanlaiselta kuin aina on tuntunut, on jännittävä ristiriita. Vaaka näyttää samanlaisia numeroita kuin joskus silloin, kun olin nuori, nätti ja hoikka näin jälkiviisaana, silloin ei harmi kyllä siltä tuntunut. En ole tosiaankaan vielä ymmärtänyt, että olen nyt saman kokoinen kuin silloin ennen. Tunnetaso ei ole tajunnut sitä, en vaan tajua asiaa vielä. Puen päälleni vaatteita, jotka ei oo vuosiin mahtuneet, ihan kuin todistaakseni, että tää on totta. Vaatteet ei valehtele. Olen reilusti pienempi.

Luita. Siitähän siinä on kysymys. Otsaluuta, poskipäitä, solisluita, olkapäitä, kylkiluita, lantioluita, polvia. Ja lihaksia! Lihaksia, herranen aika, minulla. Hauis, se tuntuu levossakin! Reisilihakset. Pohkeet. Niitä ihmettelen jatkuvasti. Ei oo varmasti ikinä ollu tällaisia, näin vahvoja lihaksia. Pienesti suren, että silloin joskus ennen en osannut syödä oikein, kun treenasin kuitenkin paljon. Olishan sitä silloinkin ollut vaikka ja mitä mahdollista. Aina ennen ajattelin, että minulla on painavat luut. Nyt naurattaa, kun ne luut on jotenki keventyneet. Ei tunnu luut painavilta, ei.

Kuitenkin niin, että vaikka vaaka näyttäisi samoja numeroita, kuin ennen, en ole enää yhtään sama ihminen kuin silloin. Paperilla sama. Muuten aivan eri. Kokonaan muuttunut. Siitä muutoksesta olen iloisesti ylpeä. Vaiennan sen pienen ääneen, joka sanoo, että älä joutavia pidä itsestäsi ääntä. Hemmetti. Pidänpäs!

Lapsiperhearkea

Syysloma oli ja meni. Elettiin arkea ja juhlaa. Molemmissa omat rankkuutensa, niinkuin elämässä pikkulasten kanssa aina. Herätään aikaisin kukonlaulun aikaan, ollaan kipeitä, väsytään, ei haluta nukkua, ollaan nälkäisiä, ei haluta syödä, pestään, puetaan, kaadutaan ja tulee itkua, leikitään ja nauretaan. Pikkulapsiperheessä tunteet ja tunnelmat vaihtelevat laidasta laitaan saman päivän aikana.

Toisen lapsen kanssa tuo kaikki sujuu jouhevasti ilman suurempia jännityksiä, koska kaikki on jo tuttua. Toisaalta tekemistä on tuplasti. Lapset myös tappelevat. Kolmannen kanssa on kuulemma vielä helpompaa. En ehkä kuitenkaan tule ottamaan siitä selvää koskaan.

Meillä kotityöt ja lastenhoidot on jaettu aika tarkalleen tasan puolisoiden kesken. Olen ymmärtänyt, että näin on yleisesti nykyään perheissä, mutta ei toki varmastikaan kaikilla. On ollut aikoja, että jompi kumpi on ollut vähemmän kykenevä osallistumaan joihinkin töihin. Olemme silloin pystyneet joustamaan ja ottamaan enemmän vastuuta toisen osuudesta. Äitiyslomalla tilanne työnjaossa hieman muuttui, kun olin kotona lasten kanssa enemmän ja minulla oli siten aikaakin kotiin liittyville jutuille. Nyt olen taas töissä ja pakerramme puoliksi tätä kotityöpäivää leipätyön jälkeen.

Tietysti meillä on jonkinlaista työnjakoa. Toinen tekee useammin ruokaa, toinen tekee lähes aina pyykkihommaa. Toinen vaihtaa yleensä aina renkaat, toinen huolehtii pihatyöt. Tuo työnjako on tullut pitkälti mielenkiinnon tai ei-mielenkiinnon pohjalta. Jos toista kiinnostaa leipominen ja toista ei, ei liene epäselvää, kumpi leipoo.

Onhan tämä arki usein väsyttävää meille molemmille. Voimia on tärkeää kerätä irtiotoilla silloin tällöin yhdessä ja erikseen. Liikuntaa, ystäviä, omaa aikaa. Minä koen, että työn ja kodin asioiden yhteensovittaminen on tänä syksynä sujunut hyvin. Olen iloinen, että niin monet asiat ovat nyt sujuneet hyvin.

Hukkaan heitetty elämä?

Kävimme katsomassa Kansallisteatterissa Tsehovin näytelmän Vanja-eno tässä hiljattain. Näytelmä oli kokemuksena upea elämys, nostatti minussa paljon tunteita (itkin jo ennen puoliaikaa!!) ja ajatuksia, jotka edelleen kuplivat ja pohdituttavat. Sellainen on hyvä kulttuurielämys, epäilemättä. Vanja-enossa oli paljon vaikuttavia juttuja, Kansallisteatterin puitteet ja tehosteet, taitavien näyttelijöiden työ ja oma vapaahetki, kun kerrankin oli aikaa. Mutta myös Tsehovin näytelmän sisältö, ohjaajan ajatukset. Itkin näytelmän aikana, kun mietin, mikä on hukkaan heitetty elämä, ja että onko rakkaus hulluutta, väkivaltaa, kärsimystä ja kangastusta. Lahjakkuus, mitä se on ja mitä mielekäs elämä, toivo ja lohtu. Talletin mieleeni monia ajatuksia näytelmästä ja nyt olen mutustellut niitä kotimatkalla, kotona ja vieläkin palaan niihin.

Se on selvää, että elämässä on kärsimystä. Ja pahuutta. Sitä on paljon. Se, minkä oli tarkoitus olla kaunista ja ihanaa rakkautta, voi muuttua irvikuvaksi, vääntyneeksi kauhukertomukseksi rakkaudesta, kun elämä etenee ja aika kuluu. Voiko sitten jälkiviisaana sanoa, että se ei ollut oikeaa rakkautta, tai että se oli hukkaan mennyt elämä? Minä en ymmärrä, miksi hyvä Jumala sallii pahan, tai en pysty edes ajattelemaan, miten voisi kysyä tarkoitusta pahalle, kärsimykselle, elämän helvetille? Ei, se on kysymys, jonka edessä minä olen polvillani, koska en ymmärrä. Enkä sano, etteikö elämänsä kärsimysten takia saisi vihata, olla katkerakin. Ei, sitä en sano, enkä yritä selittää pois.

Mutta silti ajattelen, että niin kauan kuin ihmisessä henki pihisee, on toivoa. En ole valmis sanomaan, että suurin toivein alkanut elämä olisi mennyt hukkaan, jos perille päästiin aivan eri paikkaan kuin minne oli aiottu. Eikö niin käy lähes jokaiselle, toisille vain karummin kuin toisille? Kyllä, joskus varmaan voi sanoa, että lahjani jäivät käyttämättä, onni lipui ohi, en tarttunut tilaisuuteeni ja ne menivät hukkaan. Mutta että koko elämä? Ei, en osaa ajatella niin. Koska elämä on valintoja. Se on joka päivä valintoja, ja useimmissa asioissa voi saada toisen tilaisuuden, tai että se, mikä meni ohi, voi tulla toisenlaisena vastaan uudelleen. Niin, nuoruutta ei saa takaisin. Aika kuluu. Mutta joka elää, voi valita uudelleen toisin, paremmin, itselleen oikeammin. Toivo, siitä tässä nyt puhutaan. Että aina on toivoa, jonka valo pilkistää savun ja pölyn keskelle savuavissa raunioissa.

Minä haluan uskoa, että onnetonkaan elämä ei ole mennyt hukkaan. Kuljin outoja teitä, enkä osaa sanoa, että miksi tulin tätä reittiä. Se ei ollut helppo tie, se oli helvetillinen. Mutta tulin tähän, missä nyt seison, ja olen nyt tämä, mikä olen. Tästä minä jatkan, eteenpäin.

Jatkan Tsehovin mutustelua. Ei tästä vielä valmista tullut.

Ihan oli itseä ikävä

Oodi elämänmuutoksille. Elämäntapojen ja muidenkin asioiden muutoksille. Viimeiset kuukaudet olen elänyt eri tavalla kuin ennen. Sen kyllä huomaa. Monella tapaa tuntuu ja myös näyttää hyvältä. Tämä raskauskilojen hävittäminen on nyt vain yksi muutos, mutta ehkä se näkyvin. Kiloja on lähtenyt paljon, ja myös mieli on kevyt ja iloinen. En ole vielä lopettanut, mutta tulosta on jo tullut ihan mukavasti. Ehkä julkaisen jonkun kuvankin sitten, kun projekti on päätöksessään. Ei se vielä ole.

Olen hämmästynyt, miten helposti muutos on käynyt. Ajattelin aluksi, että kokeillaan nyt lomalla, kyllähän se on lomalla helpompaa. Nyt olen saanut huomata, että arki ei ole mikään este, ei edes hyvä tekosyy. Liikkumaan pääsee, vaikka olis pieniä lapsia, kun vain menee. Kukaan ei työnnä ruokaakaan suuhun, ellei itse sitä sinne laita. Loppujen lopuksi se on ollut aidosti helppoa.

Olen jo aiemmin kertonut, miten olen oppinut pitämään rajoja yllä. Se on toinen osa näitä elämäni muutoksia. Olen oppinut rauhoittamaan pyörteet ympäriltäni. Lopettamaan joutavan, joka ei vie minnekään, ei anna mitään, ei auta mitään. Katselemaan tyynesti sivusta. Se on tuntunut valtavan hyvältä. Olen oppinut, että turha on vastata samalla mitalla takaisin. Anteeksikin voi antaa, mutta lähelleen ei tarvitse ottaa enää ikinä, jos ei halua. Se on ollut minulle helpotus. Ja olen antanut anteeksi. Antanut olla. Jättänyt taakse. Olen niin iloinen, että tämä tällainen on tullut mahdolliseksi.

Monesti tunnen itseni kovin nuoreksi. Minähän olenkin sitä. Kuulostelen itseäni, tunteitani, mielialojani, kroppaani. Oikeasti, on ollut ihan ikävä itseäni tällaisena. Olin jo melkein unohtanut, koska siitä on niin kauan. Minä en ole enää sama, ja sekin on hienoa. Tämä tie kannatti kulkea, tämä oppi ottaa. Elämäni ei ole entisensä, vaan se on parempi. Paljon, paljon parempi. Hetkessä on elämäni onni, kaikki. Näissä hetkissä.

Arkienkeleitä

Heikosti ja vielä vähän heikommin nukuttujen lukuisien öiden jälkeen arkipäivistä selviäminen vaatii priorisoimista. Ei pysty, ei jaksa, ei kykene kuin välttämättömän. Työt ja arkiset kotityöt, jotka on pakko. Ei siinä oikein voi kukaan auttaa. On vain odotettava, että yöhuutaja kasvaa.

Mutta kyllä se lohduttaa ja ilahduttaa, kun minulle ojennetaan purkki hilloa ja pussillinen omenoita. "Ja jos mitenkään voin auttaa, ni sanot vain". Kiitos kiitos kiitos. <3

Vahvistus

Joskus elämässä sitä tekee päätöksiä, koska kokee, että ei muuta voi. Päättää jotain, joka tekee kipeää, ja josta heti tuntee kärsivänsä, mutta joka tuntuu silti oikealta. Olen tehnyt tällaisia päätöksiä elämässäni monta kertaa. Siinä hetkessä tuo päätös on monien mielestä tuntunut oudolta, äkkipikaiselta ja huonosti mietityltä, mutta on kuitenkin ollut juuri se, mitä pitikin tehdä. Ja vahvistus sille on tullut vasta paljon myöhemmin. Ymmärrys, että niin sen piti mennä.

Mistä sitä sitten tietää, että tämä on se suunta, johon pitää mennä? Ei sitä oikeastaan tiedäkään. Siinä vain miettii, että en voi muuta. On pakko tehdä näin. Elämä potkaisee tavallaan takapuolelle, että tuohon suuntaan, ala laputtaa. Ja niin sitä sitten mennään. Kun ei voi jatkaa niinkään, miten on siihen asti kulkenut. Ei vain voi. Suurimman epätoivon hetkellä aukeaa jotain uutta, jotain sellaista mikä on siihen seuraavaan hetkeen itselle paremmin sopivaa, oikeaa. En tiedä, voiko sitä sanoa intuitioksi. Ehkä se on johdatusta.

Sain hiljattain taas vahvistuksen. Että tiedän, että näin tässä pitikin tehdä, tähän suuntaan mennä eteenpäin. Että ei ollut muuta tietä, ei muuta vaihtoehtoa. Syyt, niitä en tiedä vielä. Mutta aavistelen. Syyt saan tietää hieman myöhemmin, ihan varmasti.

"Laita perhoset talteen", sanoi ystäväni. "Ehkä kaikki, mitä olet tähän asti tehnyt, onkin kuljettanut sinua johonki tiettyyn suuntaan". Kuljen aamulenkkejä ja ylitän siltoja rukoillen niin kuin usein ennenkin. Kiitän siitä, mitä minulle on annettu, mitä olen saanut. On hyvä ja rauhallinen olo. Näin tämän pitikin mennä.

Elokuu tekee onnelliseksi

Laulan taas ylistyslauluani elokuulle. Viipyilevä lämpö, lempeä tuuli, rauhalliset uimaretket, naurava vauva ja hihkuva tytär. Minä uin ja taivaalla ovat poutapilvet kuin hattarat. Muutama päivä on vielä töiden alkuun, lapset jo opettelevat päivähoitoa. Ei itkenyt vauva, söi hyvin ja nukkui, olen niin helpottunut ja iloinen. Kaikki menee paremmin kuin uskalsin pyytää.

Pettymykset olen haudannut, unelmiani lykännyt. Eivät ne minnekään karkaa. On vain luotettava, että tulee parempi aika, oikeampi hetki. Kesä toi myös surua, jota seurasin sivusta. Ja ihmetystä. Tällainenko on elämä, näin kiivas, raju? Näinkö se päättyy? Alkamisen minä jo tiesin, olin nähnyt. Mietin, mitä siinä hetkessä tunsin, mitä joku tuntee, mitä ajattelee? Mietin pelkoa, mietin yksinäisyyttä. Mietin spontaania elettäni, että mistä se tuli.

Ja mielessä pyörähtää taas, että aika on kaikella. Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla, kirjoittaa saarnaaja. Niin menee elämä, minun, jokaisen. Nieleskelen.

Kun mietin tätä hetkeä, kaikki on kuitenkin hyvin. Meidän elämä kulkee omaa latuaan, olemme me, minä, mieheni ja lapset. Omassa kodissa. Tiedän, että hetkessä on onni, hetkessä on kaikki. Lapsen poski, viltillä kerrotut sadut, uninen vauva, kypsät vadelmat pensaassa, niityllä lampaat ja pölisevä tie. Ei ole muuta kuin tämä hetki. Muistan, miten elämäni tärkeällä hetkellä ajattelin carpe diem. Niin ajattelen taas. Carpe diem. Tässä ja nyt.

Kun oikein silmiin katsotaan

Viime aikoina olen saanut oivalluksia. Olen alkanut ymmärtää asioiden toisen puolen, hyvän puolen. Nähdä sen, että jossakin nopeasti ajateltuna kurjassakin asiassa voi piillä siunaus, jonka ymmärrän vasta myöhemmin. Lapsuudenperheeseeni liittyy monta tällaista oivallusta viime aikoina. Olen tajunnut, että lapsuuteni köyhyys, perheeni asemattomuus ja se, että kasvoimme jokseenkin syrjässä muusta suvusta, on myös hyvä asia.

Me saimme kasvaa vapaana paineista, että pitäisi olla joku, tulla joksikin. Että pitäisi saavuttaa jotain, yltää johonkin tai ansaita tietyn verran, että kelpaisi. Ei, sellaisia paineita minun lapsuudenperheessäni ei ollut. Riitti hyvin, että opiskeli mieleisensä ammatin, pääsi töihin, perusti perheen, asui ja sai ruokaa pöytään. Kyllä, äitini toivoi, että opiskelisin opettajaksi, ja niin teinkin, ehkä enimmäkseen äidin toiveesta, mutta elämä on nyt osoittanut, että se oli viisas ratkaisu.

Suurperheessä kasvaminen ei päästä ketään perheenjäsenistään helpolla. Se on selvää, että epäkohtia oli, niistä olen kirjoittanut aiemmin varmasti riittävästi. Mutta hyvää, sitäkin on paljon. Meidän perheessä osataan keskustella. Ei tarvitse hyssytellä ja piilotella, nyt sanotaan asiat halki. Joskus riidellään, mutta myös sovitaan. Eri mieltä ollaan, eikä se uhkaa sukulaissuhdetta. Toistemme puolia pidämme, ja asiasta saa jokainen kritiikkiä ja neuvoja, joita voi noudattaa tai olla noudattamatta. Minun sukuni on värikäs ja niin on hyvä. Olen oppinut arvostamaan näitä asioita perheessäni valtavasti.

Häpeä. Voisi ajatella, että lestadiolaisperheessä hävettäisi meitä pois poikenneita, mutta sitäkään en ole kokenut. Suurperheeseen mahtuu kaikenlaista, sattuu ja tapahtuu. Meidän perheessä kärsii mokata ilman, että sen jälkeen ei ääneen mainittaisi. Perheelleni voi huoletta kertoa, että rahat on loppu, että väsyttää, että ei jaksa, ilman että joutuisi jotenkin suvun häpeän kohteeksi, mustaksi lampaaksi. Toisenlaisiakin aikoja on ollut, mutta ihanaa, niistä voi oppia. Eivät mene perhekriisitkään hukkaan, niissäkin on oma oppinsa.

Monta hyvää oppia olen kotoa saanut. Niiden arvon ymmärrän, ja se kasvaa, kun aikuistun. Nousee kiitollisuus, ja se kasvaa hiljaa. Joissakin asioissa, lopulta aika tärkeissä asioissa, meni niinkuin pitikin.

Sisaruskateutta

Kun pikkuveli tuli perheeseen, tytär oli äärettömän mustasukkainen monta kuukautta. On edelleen, mutta ei ehkä enää niin äärettömän. Isän ja äidin jakaminen pikkuveljen kanssa oli kolme ja puolivuotiaaksi yksinoikeudella nauttineelle kova paikka. Jonkinlainen pohjakosketus oli vauvan ristiäisten aikaan. Pappi oli tullut käymään, oli tarkoitus keskustella kastemessusta ja suunnitella lauluja ja tekstejä. Tai olisi ollut, mutta keskustelusta ei tullut mitään, sillä tytär oli aivan pitelemättömän raivon vallassa. Hän istui sylissäni täysin ilman kiinni pitämistä, mutta huusi ja kirkui, että häneen sattui ja löi minua, äitiään. Arvelen, että mustasukkaisuus oli niin raju tunne hänelle, että se tosiaan tuntui kipuna. Lapselle aiheutti kipua, että hän ei enää ollut talon keskipiste, ainoa lapsi. No, vauva tuli kastetuksi vähemmälläkin keskustelulla. Ajattelin lämmöllä tuota tuttua pappia keskustelun jälkeen. Kaikkeen ne papitkin työssään joutuu.

On ollut huvittavaa, ja vähän hämmästyttävääkin huomata, miten pikkuvelikin osaa jo nyt olla mustasukkainen, kateellinen huomiosta siskolleen. Suu menee viivaksi, jos äiti kutittelee isosiskoa. Katseen ja vauvankielen viesti on selvä, vaikka pikkuveli ei vielä pahemmin puhu. Jo alle vuoden ikäinen osaa olla mustasukkainen vanhempien huomiosta. Sisaruskateus on siis mitä luonnollisin tunne, joka kuuluu lasten elämään, kun perheessä on useampi lapsi kuin yksi.

Ennen pikkukakkosen syntymää mietin, että rakkautta ei ole lapsille yhtä paljon vaan on rakkautta. Esikoiselle ei siis koskaan sanottu, että häntä rakastetaan yhtä paljon kuin pikkuveljeä. Lapsen maailmassa se olisi tarkoittanut vähempää kuin aiemmin. Molemmat lapset ovat minulle yhtä rakkaita, kun aikuisten kesken puhutaan, joten ajattelen, että rakkaus vain lisääntyi toisen lapsen myötä.

Tosiasiassa elämässä on kuitenkin niin, että aina kaikki perheen lapset eivät ole yhtä rakkaita. Se on tabu asia, että vanhemmilla voi olla suosikkilapsia. Lapsena joku pääsi aina helpommalla, tai ainakin tuntui, mutta aikuisenakin voi olla suosikkeja. Suosikkilapsen kohtelu herättää herkästi pahaa verta muissa sisaruksissa. Kyllä sitä toivoisi, että itse pystyisi aidosti rakastamaan ja olemaan läsnä, antamaan aikaa, molemmille. Tasapuolisinkin kohtelu jättää silti aina sijaa sisaruskateudelle.

Kuntosali-ilo

Voi mikä onni ja autuus, kun olen taas päässyt kiinni liikkumiseen. Pitkään tuntui, ettei kunnon liikunnan harrastaminen ole mahdollista, koska lapset. Käytäntö on osoittanut, että on mahdollista -ainakin näin kesällä- hyvinkin. Ostimme mieheni kanssa kesäloman loppuun jatkuvat salikortit ja olemme käyttäneet niitä paljon. Vuorotellenhan siellä on käytävä, sillä mikään lapsiparkki ei pitele meidän lapsia, valitettavasti. Mutta siitä ei lannistuta. Pikkulapsiperheen molempien vanhempien kuntoilun järjestäminen yli kolme kertaa viikossa on haastavaa, mutta ei silti mahdotonta.

Treenaaminen on kiitollista hommaa, sillä tuloksia tulee nopeasti. Ihan mahtavaa huomata, että hahaa, pystyn tähän liikkeeseen jo näin hyvin. Ilo on myös tuntea, että lihakset vahvistuvat. Tuloksia tulee ja se motivoi. Vauvamahan häipyminen ei minulle ole kummankaan lapsen jälkeen tapahtunut plop vain itsestään, mutta tällä kertaa olen ollut kärsivällinen enkä ole antanut mokoman ahdistaa. Se on vaan aikanaan treenattava pois ja se aika on nyt. Ei se tapahdu hetkessä treenaamallakaan, mutta kaikki aikanaan. Mahasta riippumatta on ihanaa liikkua!

Vielä en tiedä, onnistuuko työ-päiväkoti-arjessa kuntoilu ihan toivomallani tavalla, mutta jotain pitää yrittää. Voihan sitä tehdä kotitreeniäkin, lenkkeillä tai käydä jumpissa, jos salikortti tuntuu mahdottomalta. Liikunta on sitä kaivattua omaa aikaa. Se myös tekee minusta mukavamman, kärsivällisemmän, joten jo perheenikin takia on parempi sovitella aikaa liikkumiseen. On tärkeää, että saa hetken olla yksin, rauhassa, ajatella omiaan ja keskittyä vain itseensä. Sitä ei pikkulapsiperheen arjessa ole liiemmälti, ellei asiaa järjestä. Yritän järjestää.

Viihdyttävää jalkapalloa

Sen jälkeen kun elämääni tuli elämäni mies kotiini tuli pysyvästi myös uusi asia: urheilu. Tuo minulle täysin uusi ja outo kuin vieras planeetta, jonka olin sanomalehdessä hypännyt yli ja sivuuttanut minua kiinnostamattomana valtaa nyt olohuoneen useiksi viikoiksi vuodessa. Olen sopeutunut. Hiihtoa ja jääkiekkoa seurasin joskus kouluaikana, mutta se jäi, kun lähdin opiskelemaan.

Niinä vuosina, joina tv ei kuulunut kotini huonekaluihin, en urheilua seurannut yhtään. Eikä kiinnostanut. Seurusteluvaiheessa taisin sitten alkaa pitkän tauon jälkeen vähän katsoa. Pitihän sitä, seurana. :)

On joitakin lajeja, jotka ovat alkaneet minua näiden muutosten jälkeen jopa ihan kiinnostaa. Jelena Isimbajevan draama seiväskisoissa jäi mieleen. Toinen on tämä nyt jo viikkoja jatkunut jalkapallo. Jalkapallo on sopivan verkkaisesti etenevä laji, jossa draama on enimmäkseen herrasmiesmäistä. Jalkapallomatsin lomassa voi jutella ja tehdä välillä jotain muutakin. Mikään urheilu ei kiinnosta minua siksi, että komeuksia tiirailisin, mutta jos on pakko valita, niin kyllä minusta jalkapalloilijat on kiinnostavampia kuin jääkiekkoilijat. Muutenkaan en jääkiekolle lämpeä: sen aggressiivinen pullistelu ei iske. Silloin teen jotain muuta.

Kun muutamia viikkoja on katseltu jalkapalloa, mieheni on sitä mieltä, että tätähän me jatkossa katsellaankin yhdessä. Njaa, voi olla, tai sitten ei. Hän joka tapauksessa katsoo, mitä tahtoo, ja minä mitä tahdon. Olen silti sitä mieltä, että on hyvä, että olemme erilaisia. Siinä voi saada vaikka vaikutteita, jotka ovat ihan hyväksi. :)