Peili

Elämä on siitä jännä laji, että se tarjoaa useimmille meistä jatkuvasti tilaisuuksia katsoa peiliin. Ihminen mielellään tuudittuisi uneen, väistäisi tosiasiat ja jättäisi tekemättä sen, mitä pitää. Meillä on taipumusta yrittää sulkea todellisuudelta silmämme ja keksiä valheita ja satuja siitä, miten asiat ovat, ettei todellisuus tulisi niin kovana ja paljaana eteen. Joskus sitten käy niin, että matto vedetään alta, ja peiliin on pakko katsoa. Tässä sitä vain ollaan, tämä on totta, tämä on totta.

Opetan uskonnon tunnilla, että ihminen on ainoa laji, joka kykenee keksimään valheita perusteluiksi ja vieläpä uskomaan valheensa. Niin, se on kivuliaan totta. "Eihän se nyt niin vakavaa ole", "kaikki muutkin tekevät näin", "en voi muuta", "ei sitä kukaan huomaa", "ei se ketään satuta" ja niin edelleen selittelemme itsellemme. Syitä löytyy itsepetokselle. Kun ennenkin, niin miksei nytkin. Ja sitten aiemmin mahdollinen tulee mahdottomaksi. Seinä vastaan.

Mikä on sitten tie valoon ja vapauteen? Rehellinen pieliin katsominen. Opiksi ottaminen. On pakko muuttua. Asiat eivät voi jatkua niin tai näin kuin nyt on ollut. Tämä on totta, tämä on totta. On vihdoin ääneen sanottava, että näin kävi, auttakaa minua. Olen epäonnistunut, pettynyt, surullinen, rikkoutunut. Ja yleensä elämä korjaa: armoa riittää, saat toisen mahdollisuuden. Varjoista valoon voi olla pitkä matka, mutta se kannattaa käydä. Korjata suunta. Muuttua ja muuttaa elämäänsä.

Joulu lähestyy. Lämpimin ajatuksin. Armoa riittää.