Hukkaan heitetty elämä?

Kävimme katsomassa Kansallisteatterissa Tsehovin näytelmän Vanja-eno tässä hiljattain. Näytelmä oli kokemuksena upea elämys, nostatti minussa paljon tunteita (itkin jo ennen puoliaikaa!!) ja ajatuksia, jotka edelleen kuplivat ja pohdituttavat. Sellainen on hyvä kulttuurielämys, epäilemättä. Vanja-enossa oli paljon vaikuttavia juttuja, Kansallisteatterin puitteet ja tehosteet, taitavien näyttelijöiden työ ja oma vapaahetki, kun kerrankin oli aikaa. Mutta myös Tsehovin näytelmän sisältö, ohjaajan ajatukset. Itkin näytelmän aikana, kun mietin, mikä on hukkaan heitetty elämä, ja että onko rakkaus hulluutta, väkivaltaa, kärsimystä ja kangastusta. Lahjakkuus, mitä se on ja mitä mielekäs elämä, toivo ja lohtu. Talletin mieleeni monia ajatuksia näytelmästä ja nyt olen mutustellut niitä kotimatkalla, kotona ja vieläkin palaan niihin.

Se on selvää, että elämässä on kärsimystä. Ja pahuutta. Sitä on paljon. Se, minkä oli tarkoitus olla kaunista ja ihanaa rakkautta, voi muuttua irvikuvaksi, vääntyneeksi kauhukertomukseksi rakkaudesta, kun elämä etenee ja aika kuluu. Voiko sitten jälkiviisaana sanoa, että se ei ollut oikeaa rakkautta, tai että se oli hukkaan mennyt elämä? Minä en ymmärrä, miksi hyvä Jumala sallii pahan, tai en pysty edes ajattelemaan, miten voisi kysyä tarkoitusta pahalle, kärsimykselle, elämän helvetille? Ei, se on kysymys, jonka edessä minä olen polvillani, koska en ymmärrä. Enkä sano, etteikö elämänsä kärsimysten takia saisi vihata, olla katkerakin. Ei, sitä en sano, enkä yritä selittää pois.

Mutta silti ajattelen, että niin kauan kuin ihmisessä henki pihisee, on toivoa. En ole valmis sanomaan, että suurin toivein alkanut elämä olisi mennyt hukkaan, jos perille päästiin aivan eri paikkaan kuin minne oli aiottu. Eikö niin käy lähes jokaiselle, toisille vain karummin kuin toisille? Kyllä, joskus varmaan voi sanoa, että lahjani jäivät käyttämättä, onni lipui ohi, en tarttunut tilaisuuteeni ja ne menivät hukkaan. Mutta että koko elämä? Ei, en osaa ajatella niin. Koska elämä on valintoja. Se on joka päivä valintoja, ja useimmissa asioissa voi saada toisen tilaisuuden, tai että se, mikä meni ohi, voi tulla toisenlaisena vastaan uudelleen. Niin, nuoruutta ei saa takaisin. Aika kuluu. Mutta joka elää, voi valita uudelleen toisin, paremmin, itselleen oikeammin. Toivo, siitä tässä nyt puhutaan. Että aina on toivoa, jonka valo pilkistää savun ja pölyn keskelle savuavissa raunioissa.

Minä haluan uskoa, että onnetonkaan elämä ei ole mennyt hukkaan. Kuljin outoja teitä, enkä osaa sanoa, että miksi tulin tätä reittiä. Se ei ollut helppo tie, se oli helvetillinen. Mutta tulin tähän, missä nyt seison, ja olen nyt tämä, mikä olen. Tästä minä jatkan, eteenpäin.

Jatkan Tsehovin mutustelua. Ei tästä vielä valmista tullut.

Ihan oli itseä ikävä

Oodi elämänmuutoksille. Elämäntapojen ja muidenkin asioiden muutoksille. Viimeiset kuukaudet olen elänyt eri tavalla kuin ennen. Sen kyllä huomaa. Monella tapaa tuntuu ja myös näyttää hyvältä. Tämä raskauskilojen hävittäminen on nyt vain yksi muutos, mutta ehkä se näkyvin. Kiloja on lähtenyt paljon, ja myös mieli on kevyt ja iloinen. En ole vielä lopettanut, mutta tulosta on jo tullut ihan mukavasti. Ehkä julkaisen jonkun kuvankin sitten, kun projekti on päätöksessään. Ei se vielä ole.

Olen hämmästynyt, miten helposti muutos on käynyt. Ajattelin aluksi, että kokeillaan nyt lomalla, kyllähän se on lomalla helpompaa. Nyt olen saanut huomata, että arki ei ole mikään este, ei edes hyvä tekosyy. Liikkumaan pääsee, vaikka olis pieniä lapsia, kun vain menee. Kukaan ei työnnä ruokaakaan suuhun, ellei itse sitä sinne laita. Loppujen lopuksi se on ollut aidosti helppoa.

Olen jo aiemmin kertonut, miten olen oppinut pitämään rajoja yllä. Se on toinen osa näitä elämäni muutoksia. Olen oppinut rauhoittamaan pyörteet ympäriltäni. Lopettamaan joutavan, joka ei vie minnekään, ei anna mitään, ei auta mitään. Katselemaan tyynesti sivusta. Se on tuntunut valtavan hyvältä. Olen oppinut, että turha on vastata samalla mitalla takaisin. Anteeksikin voi antaa, mutta lähelleen ei tarvitse ottaa enää ikinä, jos ei halua. Se on ollut minulle helpotus. Ja olen antanut anteeksi. Antanut olla. Jättänyt taakse. Olen niin iloinen, että tämä tällainen on tullut mahdolliseksi.

Monesti tunnen itseni kovin nuoreksi. Minähän olenkin sitä. Kuulostelen itseäni, tunteitani, mielialojani, kroppaani. Oikeasti, on ollut ihan ikävä itseäni tällaisena. Olin jo melkein unohtanut, koska siitä on niin kauan. Minä en ole enää sama, ja sekin on hienoa. Tämä tie kannatti kulkea, tämä oppi ottaa. Elämäni ei ole entisensä, vaan se on parempi. Paljon, paljon parempi. Hetkessä on elämäni onni, kaikki. Näissä hetkissä.

Arkienkeleitä

Heikosti ja vielä vähän heikommin nukuttujen lukuisien öiden jälkeen arkipäivistä selviäminen vaatii priorisoimista. Ei pysty, ei jaksa, ei kykene kuin välttämättömän. Työt ja arkiset kotityöt, jotka on pakko. Ei siinä oikein voi kukaan auttaa. On vain odotettava, että yöhuutaja kasvaa.

Mutta kyllä se lohduttaa ja ilahduttaa, kun minulle ojennetaan purkki hilloa ja pussillinen omenoita. "Ja jos mitenkään voin auttaa, ni sanot vain". Kiitos kiitos kiitos. <3

Vahvistus

Joskus elämässä sitä tekee päätöksiä, koska kokee, että ei muuta voi. Päättää jotain, joka tekee kipeää, ja josta heti tuntee kärsivänsä, mutta joka tuntuu silti oikealta. Olen tehnyt tällaisia päätöksiä elämässäni monta kertaa. Siinä hetkessä tuo päätös on monien mielestä tuntunut oudolta, äkkipikaiselta ja huonosti mietityltä, mutta on kuitenkin ollut juuri se, mitä pitikin tehdä. Ja vahvistus sille on tullut vasta paljon myöhemmin. Ymmärrys, että niin sen piti mennä.

Mistä sitä sitten tietää, että tämä on se suunta, johon pitää mennä? Ei sitä oikeastaan tiedäkään. Siinä vain miettii, että en voi muuta. On pakko tehdä näin. Elämä potkaisee tavallaan takapuolelle, että tuohon suuntaan, ala laputtaa. Ja niin sitä sitten mennään. Kun ei voi jatkaa niinkään, miten on siihen asti kulkenut. Ei vain voi. Suurimman epätoivon hetkellä aukeaa jotain uutta, jotain sellaista mikä on siihen seuraavaan hetkeen itselle paremmin sopivaa, oikeaa. En tiedä, voiko sitä sanoa intuitioksi. Ehkä se on johdatusta.

Sain hiljattain taas vahvistuksen. Että tiedän, että näin tässä pitikin tehdä, tähän suuntaan mennä eteenpäin. Että ei ollut muuta tietä, ei muuta vaihtoehtoa. Syyt, niitä en tiedä vielä. Mutta aavistelen. Syyt saan tietää hieman myöhemmin, ihan varmasti.

"Laita perhoset talteen", sanoi ystäväni. "Ehkä kaikki, mitä olet tähän asti tehnyt, onkin kuljettanut sinua johonki tiettyyn suuntaan". Kuljen aamulenkkejä ja ylitän siltoja rukoillen niin kuin usein ennenkin. Kiitän siitä, mitä minulle on annettu, mitä olen saanut. On hyvä ja rauhallinen olo. Näin tämän pitikin mennä.

Elokuu tekee onnelliseksi

Laulan taas ylistyslauluani elokuulle. Viipyilevä lämpö, lempeä tuuli, rauhalliset uimaretket, naurava vauva ja hihkuva tytär. Minä uin ja taivaalla ovat poutapilvet kuin hattarat. Muutama päivä on vielä töiden alkuun, lapset jo opettelevat päivähoitoa. Ei itkenyt vauva, söi hyvin ja nukkui, olen niin helpottunut ja iloinen. Kaikki menee paremmin kuin uskalsin pyytää.

Pettymykset olen haudannut, unelmiani lykännyt. Eivät ne minnekään karkaa. On vain luotettava, että tulee parempi aika, oikeampi hetki. Kesä toi myös surua, jota seurasin sivusta. Ja ihmetystä. Tällainenko on elämä, näin kiivas, raju? Näinkö se päättyy? Alkamisen minä jo tiesin, olin nähnyt. Mietin, mitä siinä hetkessä tunsin, mitä joku tuntee, mitä ajattelee? Mietin pelkoa, mietin yksinäisyyttä. Mietin spontaania elettäni, että mistä se tuli.

Ja mielessä pyörähtää taas, että aika on kaikella. Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla, kirjoittaa saarnaaja. Niin menee elämä, minun, jokaisen. Nieleskelen.

Kun mietin tätä hetkeä, kaikki on kuitenkin hyvin. Meidän elämä kulkee omaa latuaan, olemme me, minä, mieheni ja lapset. Omassa kodissa. Tiedän, että hetkessä on onni, hetkessä on kaikki. Lapsen poski, viltillä kerrotut sadut, uninen vauva, kypsät vadelmat pensaassa, niityllä lampaat ja pölisevä tie. Ei ole muuta kuin tämä hetki. Muistan, miten elämäni tärkeällä hetkellä ajattelin carpe diem. Niin ajattelen taas. Carpe diem. Tässä ja nyt.