Omat rajat

Me ihmiset olemme yksilöitä ja monissa asioissa niin erilaisia. Se, mikä toimii yhdelle, ei toimi toiselle ollenkaan. Siinä, missä jokin riittää jollekin, toiselle ei riitä alkuunkaan. Toinen kiehuu jostakin asiasta, kun toiselle se ei ole mikään juttu. Erilaisuus on rikkaus, mutta herkästi unohtuu, että emme ole yhdestä puusta veistetyt. Usein on tapana yleistää oma kokemus kaikkiin sopivaksi, vaikka se on vain oma kokemus.

Emme hahmota sitä, että minkä minä sain helposti, vaatii toiselta paljon ponnisteluja. Tai että olen itse lahjakas, ja toiselta tuo lahjakkuus puuttuu. Tai sitten hän vain arvostaa eri asioita kuin minä. Hänellä on erilainen tyyli, ajattelutapa. Oman kokemuksen yleistämisestä seuraa liian usein, että pidämme toista laiskana, tyhmänä, avuttomana tai muuten vain kummallisena ja outona. Kun oma käsitys hyvästä elämästä on kovin vahva ja jyrkkä, syntyy jopa 'väärin sammutettu'-tilanteita, kun toinen näkee asiat hieman eri tavalla kuin itse näen.

Minulla kiltiksi kasvatetulla (tai kova yritys oli ainakin) on usein vaikeus hahmottaa omia rajojani. Vaadin itseltäni paljon, enemmän kuin muilta koskaan vaatisin. Kaikki muut saavat epäonnistua, mutta minä en saisi. Kaikki muut saavat väsyä, pettyä, surra tai perua, mutta minä en saisi. Periaatteestakin takerrun asioihin, joista olisi helpompi päästää vain irti. Hakkaan päätäni seinään ja haavoitun yhä uudelleen, vaikka kannattaisi jo luovuttaa, etsiä kiertotie tai valita kokonaan toinen suunta. Se johtuu siitä, että en hahmota kovinkaan hyvin omia rajojani.

Opettelen rajojani ja olen edistynytkin, mutta aina tuntuu, että olen ekaluokalla. Opettelen, että olisi jokin raja, jonka yli ei mennä. Että suoraan ei porstuan läpi kävellä, vaan ensin pitää kysyä edes lupa. Merkki, jonka kohdalla lukisi, että "yksityisalue, tästä ei mennä, rauhoitettu". Kyse voi olla henkisistä tai fyysisistä rajoista ihmisestä riippuen.

Minua on monesti lohduttanut ajatus, että minulla oli se tunne, se pahoinvointi ja ahdistus, jo silloin, mutta en vain ymmärtänyt sitä. En kuunnellut, enkä välittänyt, tukahdutin sen viestin, jonka kyllä sain, mutta torjuin. Ihan periaatteesta. Itseä kannattaisi kuunnella paremmin. Ei se tarkoita alisuoriutumista, että huomioin myös oman jaksamiseni ja hyvinvointini. On ollut suuri havainto ymmärtää, että huolehtimalla itsestäni, rakastamalla itseäni, huolehdin ja rakastan myös läheisiäni paremmin. Ei tarvitse niin kauheasti angstata kaikesta. Olen yksinkertaisesti parempi ihminen. Tätä yritän nyt tosissani opetella ja ajaa selkärankaan asti. Helppoa ei ole, mutta ei elämä ole sitä muutenkaan. Hyvä niin.

ps. Minulla on Pauliina Rauhalan juuri Gummerukselta ilmestynyt kirja Taivaslaulu pian hyppysissäni luettavaksi. Aion lukea sen, ehdottomasti, ja kirjoittaa siitä, ja sen herättämistä ajatuksista täällä. Ehkä jo ensi kerralla. Minulla on vahva aavistus (niin, monet blogistit ovat kirjaa esitelleet), että tuo kirja kertoo omien rajojen ymmärtämisestä ja vetämisestä.