Ajatuksiani elämästä

Ajatuksiani elämästä

lauantai 30. maaliskuuta 2013

Pääsiäisen iloa


Ihana sää, ihanat vapaat, hyvät yö- ja päiväunet, hyvää ruokaa, paljon ulkoilua, touhuilua ja yhdessäoloa. Perhemessu ja pääsiäistapahtuma kirkolla. Näistä koostuu meidän pääsiäinen. Se on lapsiperheen versio rauhallisesta vapaasta, johon silti kuuluu myös kristillinen puolensa. Ihan kaikkiin pääsiäistapahtumiin ei päästy lapsenvahdin puuttumisen takia. Tai oikeammin siksi, että yksin ei huvita mennä. Sitten myöhemmin, ehtiihän sitä.

Olen oppinut nauttimaan perhemessuista. Kolmevuotiaan lapsen kanssa sinne menee jo hyvillä mielin, ei tarvitse niin kauheasti taistella, että lapsi pysyisi hiljaa tai paikoillaan. Hän ymmärtää jo puhetta ja malttaa ainakin samanikäisten lasten vieressä istua messun ajan. Sydämessäni läikähtää, kun tytär tanssii afrikkalaisen messulaulun tahtiin. Tätä minä en lapsena kokenut, mutta tämän minä haluan lapselleni antaa. Iloisen, vapaan ja turvallisen uskon. Ilman höpösyntejä, ilman helvetillä pelottelua, ilman rajojen vetämistä uskovien ympärille, ilman syyllisyyttä. Synnistä puhutaan vasta rippikoulussa, minä en sitä opeta vaan oikeaa ja väärää. Mitään en tuputa, ilmankin saa olla, jos niin sitten haluaa. Mutta aamulla kymmentä vaille kuusi hän kuiskii itsekseen "Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on, Jumalan kämmenellä, ei kukaan ole turvaton". Ja hänelle se on maailman luonnollisin asia. Olen siitä niin onnellinen.

Ostin kuluvana keväänä itselleni taas ristikorun. Hukkasin edellisen jonakin Helsingin kesistäni, ehkä voisi sanoa, että symbolisestikin oikeaan aikaan. Silloin, kun vanha tuttu alkoi kiristää ja puristaa. Nyt minulle on vain yhtäkkiä tullut se tunne, että haluan taas ristin. Että suhteeni uskooni alkaa olla kunnossa, minä olen sinut sen kanssa. Edellinen oli pelkistetty rippilahjaksi saatu. Tämä risti on tsirkoneilla koristettu, itse ostettu, kaunis. Silläkin on varmasti osuutensa, että olen käynyt katekumenaatissa. Se on hyvä asia. Kerrankin paikka, jossa saa sanoa epäilyksensä ja kysymyksensä ääneen, kertoa omasta kokemuksestaan, oppia siitä millaista onkaan tämä kristinusko, jota en ole oppinut.

Myös Kari Kuulan melko uusi kirja Kotona kristinuskossa on ollut hyväksi minulle. Se avasi sen, miten väljä on kristiusko. Sen puitteissa saa olla kovin montaa mieltä. Tärkeä oivallus on minulle ollut myös, että kristinusko on luonteeltaan tutkiva, pohtiva usko. Siihen kuuluu etsiminen, Jumalaa kohti kurkottelu, kysyminen. Ei tarvitse niellä pakkopullaa, olla kuin pakkosyötetty hanhi. Ei ole pakko ottaa valmista pakettia, eikä uskon tarvitse olla mikään ainoa totuus, joka pamahtaa päähän. Ei tarvitse olla valmis ja kaiken oppinut koskaan. Usko on iloa ja vapautta. Se vain antaa, ei ota minulta mitään. Ei vain sanoissa, vaan oikeasti, ihan oikeasti.

Ranskalaisen keittokirjan antia sitruunapiirakka, joka on sopivasti kirpeä ja makea.



Pääsiäislauantain kotitekoinen hampurilainen gluteenittomasti. Oli hyvää!



Pääsiäisen iloa sinullekin, joka tämän luet!

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Tämä opetti minua


En millään meinaa raskia kirjoittaa enkä julkaista tätä postausta. Meillä on nimittäin haikeaa: naapurit muuttavat. Sellainen ihme tapahtui, että me tutustuimme naapureihimme, ystävystyimme ja nyt tulee ikävä, kun he lähtevät. Asunto on myyty, uudet asukkaat tulossa ja hyvästien aika. En ole rehellisesti sanottuna koskaan ennen tutustunut naapureihini näin hyvin. Ei kaupungissa ole sellainen pahemmin tapana. Hyvää päivää sanotaan, roskiksella nyökätään ja hampaita kiristellään, jos toisen asunnosta kuuluu myöhään meteliä. Niin yleensä. Mutta näiden naapurien kanssa me ystävystyimme.

Se oli kyllä varmaan sattumaa, tai sitten kohtaloa, tarkoitettu niin. Virve-ystäväni pyysi minua yllättäen Anna Puun keikalle, enkä keksinyt yhtään syytä, miksi en lähtisi. Siis lähdimme. Tilasimme viinipullon ja aloimme jutella, jutella ja jutella keikkaa odotellessa. Ja sitten huomasimme, että Anna Puun keikka oli jo viimeistä kappaletta vaille taputeltu. Sillä aikaa me olimme tutustuneet, huomanneet paljon yhteistä ja löytäneet paljon puhuttavaa. Naurattihan tämä tilanne tietysti, mutta siitä se alkoi. Minä heitin varauksellisen suhtautumiseni romukoppaan. Me ystävystyimme.

Minun ei ole enää helppo luottaa ihmisiin. Olen pettynyt ystävyydessä tavalla, joka on tehnyt minusta varovaisen. En tutustu niin kuin nuorempana tutustuin. En ystävysty kuin aika harvoin. Mutta tuo kuvaamani ystävystyminen on opettanut minulle, että joskus pitää vain rohkeasti mennä, laskea suojausta ja kertoa rohkeasti, että tällainen minä olen. Ota tai jätä. Se on opettanut minulle, että kyllä minä vielä 30+ ikäisenä voin tutustua ja löytää sellaista yhteyttä ja ymmärrystä, jota ajattelin löytyneen vain silloin lapsuudenystävien kanssa. Ei pidä luovuttaa, vaikka joskus tuntuu, että kukaan ei kutsu kylään, kukaan ei tartu ehdotukseen tai vastaa hymyyn. Voi mennä itsekin, voi hakea kotoa, voi ehdottaa nopeaa toimintaa. Eikä se nyt niin vaarallista ole, jos ei vastakaikua sillä kertaa saakaan.

Ihailen naapureitani siitä, että he ovat rohkeita, elävät rohkeasti. Minä olen aina ollut kaiken huolella varmistelija. Tai ainakin enimmäkseen. He myyvät kaiken, asunnon, huonekalut, turhat vaatteet ja tavarat ja lähtevät Australiaan. Se on heidän näköisensä juttu. Joskus se vain on rohkean loikan aika. Jos haluat seurata heidän matkaansa, voit lukea siitä blogilistastani kohdasta Priscilla - Aavikon kuningatar. Turvallista matkaa! Muistakaa, että takaisinkin saa tulla!

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Loma-aurinkoa


Talvilomamme viimeinen päivä on tänään. Olen nauttinut rennosta ja rauhallisesta lomasta täysillä. Päivät ovat kuluneet pitkälti kotona, mutta vieraitakin on ollut ja tavattu. Kävelyretkiä läheisiin leikkipuistoihin ja metsiin on tehty joka päivä. Yllättävän tehokasta tuo pulkan vetäminen, kun kolmevuotias siellä kyydissä napottaa. Tulee ihan kuuma. Lomareissu tehtiin niinkin hurjan kauas kuin Kuopioon tällä kertaa. Se riitti meidän perheelle oikein hienosti. Ikean ja Matkuksen leikkipaikat saivat erityiskiitoksen. "Täydellinen", arvioi tytär ensimmäistä. Hyvä niin.

Kuopiossa kävimme lounaalla ravintolassa nimeltä OS. Tykkään paikasta todella paljon: ruoka on erinomaista, lounas kohtuuhintainen ja palvelu on hyvää. Ravintola OSin motto "hieno, mutta mutkaton" on erittäin osuva. Nautimme siellä nytkin todella hyvää ruokaa, ja jälleen oli ilmassa myös annoskateutta, kun ihastelimme toistemme tilaamia annoksia. Haluan opettaa lapselleni ravintolakäyttäytymistä jo pienenä, joten käymme silloin tällöin paremmissa paikoissa myös hänen kanssaan. Lapsiperheille ei tuolla luvattu nakkeja ja muusia, mikä on minusta hyvä juttu. Pikkuneiti sai sen sijaan muusin kanssa 38 tuntia haudutettua härkää. Tilasimme hänelle myös jälkiruoan, että pysyisi paikoillaan sen aikaa, kun aikuiset vielä söivät. Onnistui ainakin lähes täydellisesti.

Loma on täydellinen, kun tuntuu, että ei enää stressaa työasioista vaan palaa töihin levollisin mielin. Mulla ei ole niin ollut läheskään aina loman jälkeen, mutta nyt siltä tuntuu. Ehkä se on ihan hyväksi, että ollaan kotona ja nautitaan normaalista elämänrytmistä. Lapsiperheessä se on minusta tärkeää säilyttää myös lomalla. Ruoat ja nukkuma-ajat pitävät ainakin toistaiseksi, kun lapsi on niin pieni. Aikuisetkin voivat nukkua päiväunia ja ne ne vasta maistuvat hyvältä.

Mieheni laski eilen jo viikot kesälomaan (opettajien nyt vain kuuluu tehdä niin) ja minä hämmästelin pääsiäisen läheisyyttä. Minä vaihdoin jo kevät-kesä-verhot ja keväiset värit olkkariin. Tuntuu keväältä, vaikka pakkasta on ollutkin. On hyvä ja onnellinen mieli. Tästä on hyvä jatkaa.