Rakkaus näkyy ihmisestä

Olen miettinyt tässä joulun aikaan paljon rakkautta. En tarkoita vain romanttista rakkautta vaan laajemmin rakkautta sen kaikissa muodoissaan. Joistakin ihmisistä aivan säteilee lämpö ja rakkaus. He levittävät ympärilleen hyvää mieltä ja välittämistä. Ja sitten on toisia, jotka kyllä puhuvat rakkaudesta ja väittävät jopa tekevänsä rakkauden tekoja, mutta samaa vaikutelmaa ja tunnetta ei tule.

Sulattelimme jouluruokia lenkkeilemällä melko ahkerasti nyt lomalla. Yhdellä lenkeistä keskustelimme mieheni kanssa, että missä näistä taloista eräs tuttumme asuu. Yksi taloista erottui, ja niin erottuu tämä tuttukin. Talo huokui lämpöä, valoa ja rakkautta. Ikkunasta näin yllättäen hänet keittiössään. Nauroin, koska minusta oli niin hassua, että hänen talonsa pystyi erottamaan muiden joukosta. Olin hämmästynyt. Tuo tuttumme on meille tärkeä ihminen, vihkipappimme, joka asuu aika lähellä meitä, ja olen monesti miettinyt, miten hänestä näkyy kauas, että hänen sanomansa on rakkaus ja välittäminen. Olen elämäni varrella nähnyt paljon sananjulistajia, joista ei samaa voinut sanoa. Ihan tulevat kylmät väreet, kun joskus tällaisen rakkaudettoman saarnamiehen kohtaa. Kuitenkin sanoma Jumalasta ja Jeesuksesta on rakkauden sanoma.

Olen monesti kuullut myös sanottavan jostakin asiasta rakkaus, mikä ei ole rakkautta ollut. On esimerkiksi sanottu, että tällä ja tällä halutaan rakastaa joku oikealle tielle, vaikka kyse on ollut julmuudesta ja kovuudesta. Pelkkä sana rakkaus ei tee asiasta rakkautta, vaikka sitä kuinka sanoisi tai toistelisi. Rakastava ihminen kunnioittaa toista, ajattelee empaattisesti tilanteen omalle kohdalleen. Rakkaudessa on paljon kyse myös hyväksymisestä.

Miksi on niin vaikeaa rakastaa? Miksi on niin vaikeaa sanoa rakkautensa ääneen? Rakkaus avaa ihmisen kohtaamaan toisen aidosti, kaikkine puolineen. Ihminen, jolla on paljon henkistä kipua itsensä kanssa, ei ehkä kykene rakastamaan. Kun torjuu muita asioita, ei pysty ilmaisemaan enää rakkautta. Rakkaus kuolee, vaikka sitä haluaisi tuntea. Olen huomannut, että sellaiset ihmiset, jotka ovat joutuneet kohtaamaan omat rajansa ja myöntämään ne, ehkä käyneet niin sanotusti pohjalla, usein ovat lämpimiä toisia kohtaan. Tarkoitan tällä jotain samaa kuin kristinuskon armolla tarkoitetaan. Heidän ei tarvitse enää todistella mitään.

Toivon, että voisin tulevana vuonna kohdata paljon rakastavia ihmisiä, tuntea rakkautta ja jakaa sitä lämpöä myös ympärilleni. Toivon, että voisin huomata ne hetket, jolloin on oikea aika auttaa ja tukea ja antaa myös omastani.

Enkelikello

Kun olin aivan pieni lapsi, ehkä jotain 3-5-vuotias, meillä oli enkelikello. Sitä poltettiin joulun alla. Se kilisi ihanasti, kilkatti iloa, ja rakastin katsella sitä. En tiedä, onko niitä peruja rakkauteni kynttilöihin. Levitän niitä ympäri kotiamme mielin määrin, ja myös enkeleitä. Puisia, rautaisia, kankaisia. Kaikenlaisia. Kynttilöistä tulee tunnelmaa, joka on rauhallista, hiljaista, tyyntä. (En muuten ole sisaruksistani lainkaan ahkerin kynttilänpolttaja. Näkisittepä siskoni.) Poltan kynttilöitä sisällä ja ulkona kaikkina vuodenaikoina. Lyhdyissä ja ilman. Niin nyt joulunakin.

Vietämme joulumme omassa kodissamme. Tämä on toinen joulu näin. Kaipaan jouluna rauhaa ja rentoutta, enkä jaksa edustaa, kätellä tai istua suorassa. Haluan käpertyä, mietiskellä ja kuulostella itseäni ja elämääni, nauttia kodista ja rakkaistani. Kaataa lasiin punaviiniä, katsoa hömppää tai lukea kirjaa. Nyt luen Lorna Byrnen kirjaa Enkeleitä hiuksissani. Aioin antaa sen lahjaksi, mutta päädyinkin sitten itse lukemaan sitä. Kiinnostava kirja, vaikka käännös on paikoin aika kömpelö. Tapaninpäivänä on sitten hyvä lähteä kyläilemään, matkustaa sukulaisiin ja hymyillä. Kun on saanut ensin ladata akkuja.

- Meitä on vain kolme syömässä, muistutti mieheni, kun leivoin jo toista päivää. Minulle joulumieli tulee myös laittamisesta. Stressittä mielellään, mutta jotain pitää olla. On mukavaa tehdä itse, valmistella. Nautin siitä. Kolmestaan syödessä käy väistämättä niin, että liikunnalle on taas tarvetta joulun jälkeen. Mutta mitäpä siitä. Oli sille tarvetta ennen jouluakin.

Meillä ei ole omaa enkelikelloa, en jostakin syystä edes halua sellaista, mutta tämä enkelikello on kuvattu tänä jouluna ystäväperheen luota. Kiitos!

Rauhallista joulua ja iloa ensi vuodelle 2013!

Tämän vuoden läksyni

En tiedä, kuka minut niin kasvatti ajattelemaan, että puhuminen auttaa aina, mutta syvään se opetuksen juuri on minussa kaivautunut. Minä, puhelias ihminen, olen uskonut puheeseen kuin vuoreen. Olen uskonut, että kaikki ristiriidat ovat puhumalla selvitettävissä. Että vaikka samaa mieltä ei koskaan oltaisi, voitaisi ainakin ymmärtää tai kunnioittaa toisen mielipidettä. Voitaisi ainakin puhua asioista, olematta riidoissa.

Tämän vuoden kipeä, kipeä läksyni on ollut oppia, että puhuminen ei aina auta. On tuntunut, että yhtäkkiä on enemmän tilanteita, joissa voi vain todeta, että turha puhua. Että on pakko oppia luovuttamaan. Pakko antaa periksi. Pakko luopua toivosta, että joskus voitaisi keskustella asioista. Se ei ole minulle lainkaan helppoa. Se on minulle aivan hirveää. Että on hyväksyttävä, että tilanne on lopullinen, se ei muutu. Ei ainakaan puhumalla.

Puhuminen kannattaa aina, ajattelin, mutta aina se ei johda mihinkään. Nyt olen saanut oppia, että on tilanteita, joissa puhuminen ei kannata ja se vain pahentaa asioita. Minun on pitänyt opetella vaikenemaan, vaikka sydän märkänisi. Pään hakkaaminen seinään ei johda mihinkään. Mutta miten ne tilanteet sitten tunnistaisi? Ja kun olen vielä niin sinnikäskin. Toivo ei kuole helpolla, toivo paremmasta. Ja kuitenkin ymmärrän, että toiveisiini ei vastata.

Elä tätä hetkeä, minulle neuvottiin. Nauti siitä, mitä sinulla on. Elä hetkessä. Niin olen tehnyt. Olen ripustanut jouluverhot, paperivalotähdet, vaihtanut pöytäliinan, ihastellut amaryllistä, soittanut joululauluja. Olen avannut tyttäreni kanssa kalenterinluukkuja. Leiponut pipareita, sytyttänyt kynttilän.

Mutta mielessäni suru, jonka sureminen ottaa paljon aikaa. Kaiken, minkä tarvitsee. Kauan. Kuinka kauan se voi kestää, että toivo kuolee?

Ei koskaan poninhännälle

Ennen en koskaan pitänyt julkisesti tukkaani poninhännällä. Se oli mahdollista enintään siivotessa. Siihen oli syykin: mielestäni pääni oli niin ruma, ettei ponnari ollut mahdollinen. Pään muoto olisi näkynyt eikä se ollut suotavaa. Samasta syystä, oletetun rumuuden vuoksi, en pitänyt koskaan kapealahkeisia housuja. Jalat olisivat erottuneet, näkyneet. Hame oli harvinainen päälläni, ja jos sitä pidin, se oli pitkä. Peittävä. Säädyllinen. Paitojen suhteen olin hieman rohkeampi, mutta maltilla tietysti. Hihaton ujostutti, koska käsivarret näkyivät.

Murehdin ja kyselin muilta ulkonäöstäni usein. Koska ajattelin, että olin niin kauhea, niin ruma. Usein katsoin itseäni inhoten peilistä. Ja joskus salaa olin näkevinäni jotain ihan siedettävää, mutta arvelin peilin valehtelevan. Enhän toki minä, ei ei. Positiivista palautetta itsestäni en saanut koskaan. Tai jos sain, ajattelin, että minulle ilkeillään tahallaan, rumalle minulle.

Siitä on nyt jo muutama vuosi, kun astuin tuosta vankilasta ulos. Sitä oli edeltänyt vaihe, jossa olin saanut positiivista palautetta ihmisiltä, ulkopuolisilta. Itseluottamukseni oli hieman kasvanut. "Kenestä ne puhuvat? Ei ainakaan minusta", ajattelin silloin, en tunnistanut itseäni niistä puheista, positiivisista sanoista, en lainkaan. Mutta aika pian sen jälkeen annoin piutpaut rumuudelleni, lakkasin välittämästä. En tiedä, ketä silloin ennen halusin miellyttää peittelemällä ja piilottelemalla. Ajattelin pitkään, että enhän minä hääviltä näytä, mutta viis siitä. "En välitä paskaakaan". Minäkuva oikenee niin hitaasti.

Kun nyt katson kuvia niiltä vuosilta, surettaa, vaikka toisaalta naurattaakin. Mitä haaskausta se on ollut ajatella niin. Elämän, nuoruuden haaskausta. Aivan turhaan ennen piilottelin, pyristelin ollakseni siveä, ja että kukaan ei sanoisi mitään, huomauttaisi, nuhtelisi.

Nyt kasvatan taas pitkää tukkaa. Välillä halusin kovasti eroon nutturakampauksesta, lyhyt tukka tuntui omalta vapaudenjulistukselta. Olen tullut sinuiksi poninhäntäni kanssa, enkä enää pelkästään siksi, etten välittäisi toisten ajatuksista. Olen ymmärtänyt, että ei ole yhdentekevää, kehutaanko ja kannustetaanko tyttölapsia. Se on suorastaan välttämätöntä. Muuten hyvä elämä voisi mennä aivan hukkaan. Turhaan.

Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan

Olen miettinyt säännöllisesti ja myös viime aikoina sitä, miksi kirjoitan tätä blogia. En ole ihan varma. Haluan kirjoittaa asioista, joita mietin. Voi olla, että se on keittiöpsykologiaa, mutta jotkut oivalluksistani ovat olleet minulle suuria, merkittäviä. Haluan kirjoittaa itsestäni, omasta elämästäni, muistoistani ja kokemuksistani, menneestä ja nykyisestä. Minun kokemuksellani on oikeus tulla kuulluksi. Se on ollut ajatus, jota olen miettinyt paljon.

Oikeus tulla kuulluksi. En osaa sitä muuten selittää, koska toisaalta minua ujostuttaa kertoa omat mielipiteeni ja ajatukseni. Tuntuu, että toivottavasti tätä ei kovin moni lue. Tässä roolissa en ole toimittaja, olen yksityishenkilö. Omia ajatuksiani, paljaana.

Minua on muutamaankin otteeseen yritetty vaientaa. Näin ei saisi kirjoittaa, miten olen kirjoittanut. Joutavia, turhia kuulemma mietin. Teen liian vaikeaksi asioita, mietin liikaa. Olen liian sinisilmäinen, kokematon, elämä kyllä opettaa. On teksteissäni nähty myös hyökkäämistä suuntaan tai toiseen. Se turhauttaa kamalasti. Kun en ole tarkoittanut sitä niin. Mutta joka haluaa nähdä, näkee hyökkäyksen. Ihan totta, älä lue, jos hyökkäystä minun suunnastani pelkäät. Vaikka sitä ei täältä oikeasti löytyisikään.

Myönnän, että kirjoitan tätä myös näyttääkseni toisen puolen elämästä. Kertoakseni hyvästä. Kertoakseni kauniista. Onnesta. Kivusta. Kasvusta. Avautumisesta. Tämä on minun taisteluni. Loppujen lopuksi elämä on kaikilla enemmän samanlaista kuin erilaista. Ihmiset ovat loppujen lopuksi kovin samanlaisia, vaikka myös erilaisia. Sen elämä on minulle opettanut. Kiitos siitä.

Kaikelle on aikansa. Voi olla, että tällekin vain aikansa.

Itseään toteuttava ennuste

Luin Helsingin Sanomista tällä viikolla itseään toteuttavista ennusteista. Siitä, miten ennakkokäsitys, juorut tai rasistiset odotukset toteutuvat herkästi, kun kaikki muuttavat suhtautumistaan niiden mukaiseksi. Lahjakkaana pidetystä tuleekin lahjakas, koska hän saa erilaisia mahdollisuuksia kuin muut. Älykkäänä pidetty tulee oikeasti älykkääksi harjoituksen myötä. Pahimmillaan kauhuskenaario toteutuu, koska sitä odotetaan.

Olen miettinyt, että omalla asenteella on merkitystä minunkin elämässäni sen kulun kannalta. Miten suhtaudun, se vaikuttaa asioihin. Pidänkö varmuuden vuoksi suojaukseni korkealla, olen varuillani ja varon sanojani, ettei kukaan vain minua loukkaa? Ja samalla olen viileä ja etäinen, ja minusta voi tulla aivan väärä käsitys. Iloisen luo ilo herkemmin tulee. Ystävälliselle ollaan ystävällisiä. Ääneen lausuttu toive ystävistä tuo ystäviä. Auki kerrottu suru voi tuoda lohdutusta. Aivan turhaan mietin, että en uskalla tätä sanoa tai jos sitä ei kiinnosta.

Onko siinä kyse kohtalosta, vai mistä, kun samoille ihmisille tuntuvat murheet kasautuvan? Onko se vain tarkoitettu niin, vai voiko asialle tehdä jotain? Olemmeko ajopuita, joita virta vain heittelee vai onko syytä olla aktiivinen ja yrittää itse, ohjata? Riippuu varmaan asioista, olisiko jotain ollut tehtävissä. Jossitella voi aina, varsinkin jälkeenpäin.

Minä uskon välimalliin. Että on jokin kohtalo, tie, joka on ihmiselle olemassa, ja se pitää löytää ja kulkea. Mutta ei niin, ettei asioille mitään voisi, koska kohtalo. Lapsia on vahdittava, ettei jotain satu. Rokotus ja vakuutus on otettava. Turvaistuin ja kypärä on syytä hankkia, mutta jos paha kolari tulee, siinä ei varautuminen pelasta. Liika kohtaloon nojaaminen voi kuitenkin passivoida ja suorastaan lamaannuttaa. Sama juttu on myös pelon kanssa. On vain uskallettava elää rohkeasti. Mikään ei niin kaduta jälkeenpäin kuin elämättä jäänyt elämä.

Keittokirjojen ihanuudesta

Olen hulluna reseptikirjoihin. Ostan aina uusia, vaikka edellistenkään sivut eivät ole kovinkaan moneen kertaan avatut. Suomalaisia ja ulkomaisia. Joskus selailen kotona reseptejä ja mietin, mitä olisi kiva tehdä, vaikka ei ole edes aikomusta leipoa mitään. On niin kiva miettiä, mitä tekisi, jos olisi aikaa, syöjiä ja tietysti myös taitoa. Nyt haluaisin Hans Välimäen uusimman keittokirjan. Olen ihastunut Hansiin uusimman matkailua ja ruokaa yhdistävän 'Hansin matkassa' tv-sarjan myötä. Hän on sympaattinen.

Leivomme myös tyttäreni kanssa yhdessä. Ihan aina hermoni eivät oikein meinaa kestää sitä, että tytär laittaa kätensä kananmuniin, jauhoihin ja nappaa voita suuhunsa. Haluan silti antaa hänelle tämän kokemuksen, vaikka se on minulle välillä tuskastuttavaa. Jauhot tuppaavat leviämään, varsinkin gluteenittomat jauhot, joita käytän erikoisruokavalioni vuoksi. Tytär haluaa tutkia ja maistaa kaikkea. Minä mittaan desilitrat, hän kaataa kulhoon.

Into osallistua ja auttaa on tyttärelläni kova. Isänsä kanssa hän laittaa yhdessä ruokaa. Meillä mies vastaa pääasiassa ruoanlaitosta, "isin ravintola" palvelee päivisin. Tytär saa laittaa ruoan päälle sipulit tai persiljat, joskus pestä perunat. "Minä sain auttaa", hän kertoo posket hehkuen ja silmät loistaen. :)

Sehän näissä leipomisissa on vikana, että ne tuotokset tulee syötyä. Hillitsen itseäni ja leivon harvakseltaan, haaveilu on terveellisempää. Minulla hieman tavallista enemmän rajoittaa lisäksi erikoisruokavalio, mutta olen hyvä soveltamaan. Myös gluteenittomien reseptiikka on kehittynyt paljon viime vuosina. Hiljattain löysin huippuhyvän foccacion reseptin gluteenittomana. Sitä on tullut tehtyä jo pari kolme kertaa. Leipominen on mukavaa käsillä tekemistä, ja siksi hyvää vastapainoa luovalle ajattelutyölle, jota teen päivät.

Sitä olen miettinyt, että jos leipoisinkin vaikka naapureille. Katsoiskohan ihmiset kieroon, jos veisinkin lämpimiä leivonnaisiani heille? Tai ainakin osan. :)

Minä kasvan

Varhaisteininä ajattelin, että kyllä minusta vielä ihan hyvä tyyppi tulisi, kun aika hioisi minua. Myöhemmin sain usein kotona kuulla, miten olin liian sitä ja liian tätä. Olin kuulemma itsekäs ja laiska, mutta se sanottiin työtehon maksimoimiseksi, että olisin tuntenut syyllisyyttä. Tunsinkin, ei sillä. Halusin muuttua hiljaisemmaksi, nöyremmäksi, kiltimmäksi, että kelpaisin. (Siitä olen jo joskus aiemmin kirjoittanut tarkemmin) Tuntui, että tyhmempikin olisi pitänyt olla, ja kiinnostunut toisista asioista, suuntautunut enemmän naisten töihin, jotka eivät yhtään minua kiinnostaneet. Tunsin siitä syyllisyyttä. Ajattelin, että olin liian lihava, minä tuolloinkin terve ja normaalipainoinen. Ajattelin, että olin liian pitkä, liian huomiotaherättävä, liian puhelias. Aina vääränlainen. Ja tunsin väärin, kaikesta. Ei tuntunut onnelta, vaikka minulle sanottiin, että me olimme onnellisia. Syytin siitä itseäni.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen alkanut ajatella, että olisiko mahdollista, että jos sittenkin olisi niin, että olen hyvä tällaisena, että mitään ei tarvitsisikaan muuttaa? Viis siitä, vaikka joku typerä naisihanne olisi toisenlainen. Nainen on kaunis sellaisena kuin on, kun hän itsensä hyväksyy. Haluan oppia enemmän hyväksyntää, kun muutosta olen koko tähänastisen elämäni jo tavoitellut. Viis siitä, että joku toinen on toisenlainen. Minä olen minä.

Kun välittämistä ja hyväksyntää on pitänyt ansaita, miellyttäminen on ihmisessä tiukassa. Minulla se on tarkoittanut, että en tiedä, mitä mieltä olen asioista. Kanta niin moneen asiaan on tullut aiemmin ulkoapäin, en ole itse saanut miettiä tai päättää. Olen nyt opetellut sanomaan ääneen, uskaltamaan olla mieltä. Tämä voi kuulostaa uskomattomalta, koska samaan aikaan samassa ihmisessä, minussa, on temperamenttia ja vahvaa tahtoa, ja täydellistä alistumista ja vetäytymistä. Olen antanut kohdella itseäni huonosti. Oman puolustamisesta tulee hyvä olo. Minä uskalsin. Mutta samalla tulee paha olo: minut hylätään, koska olen näin hankala. Silti tiedän, että paha olo on vain kasvukipua, kun kasvan ulos miellyttämisen vankilasta. Tämä kuuluu asiaan.

Ymmärrys, että minun ei tarvitse muuttua ollakseni hyvä, vaan voin kelvata itselleni nyt, tässä, tällaisena, on vapauttava ja itkettävä. Turhaan kamppailen kelvatakseni ja miellyttääkseni. Tärkeintä on vain olla rohkeasti oma itsensä.

ps. Tämä kirjoitus ei ole suunnattu erityisesti ketään ihmistä kohtaan, jos sitä mietitte. Kyse on minusta, ja vain minusta.

Lapsuus on lyhyt aika

Meidän kaksi ja puolivuotiaamme osoittaa kiinnostusta kirjaimiin. Olin kyllä tiennyt, että hänellä on ilmiömäinen muisti ja hän saattaa muistaa yllättäen hyvin kaukaisia asioita. Tytär aloitti puhumisen alle yksivuotiaana ja nyt hän muistaa jo kokonaisia lauluja, tarinoita ja runoja. Opettajasuvun vesa kun on, joitakin kirjaimia hänelle oli opetettu mummilan mökillä. Nyt tytär osoittaa tutut kirjaimet sanomalehdestä ja sohvatyynystä. "Tuossa on Pupu-kirjan, se on sama kuin mummin kirjain. Ja tuossa on E, minun ystävän kirjain. Missä minun kirjaimeni on?", hän kysyy.

Mutta että lukemaan, ei! En ole innoissani. Kaksi ja puolivuotiaiden ei kuulu opetella lukemaan. Työkeikan yhteydessä tulee esille lapsen liian varhaisen valmentamisen vaarat: liian aikaisin ei saa opettaa, koska muuten voi jäädä joku kehitysvaihe väliin. Tärkeintä olisi leikkiä, ja leikin tulisi olla vapaata, flow-leikkiä, joka saa jatkua ohjaamattomana niin kauan kuin lapsi haluaa.

Varsinkin pienten lasten vanhempien keskuudessa herkästi vallitsee kilpavarustelu siitä, milloin lapsi oppii mitäkin. Lapset ovat kuitenkin yksilöitä, ja erilaisia. Jopa sisarusten välillä voi olla isoja eroja, eikä siinä ole mitään kummallista. Mielenkiinto voi myös kohdistua eri asioihin.

Jos tytär alkaa oppia lukemaan, minä en sitä voi estää, vaikka kuinka huolestuttaa. Mieheni oppi tv-ohjelmien aikatauluja katselemalla hyvin pienenä. Piti löytää suosikkiohjelma, että tiesi, milloin se tulee. Sitä on siis suvussa. Ei ole helppoa olla niin erilainen lapsi. Olemme puhuneet, että jos näin käy, täytyy keksiä sitten kouluun muita haasteita esimerkiksi kielipainotuksesta.

Voi toki olla, että huoleni on ennen aikainen, mutta silti se on ihan aito. Enkä muuten kerro tätä ylpeilläkseni, vaikka ylpeä olenkin lapsestani. Kuuluu asiaan, että oma lapsi on täydellinen ja ihmeellinen. Niin meidänkin. Lopuksi voin kertoa, että vaikka hän puhuu jo niin paljon, r-kirjain ei ihan vielä onnistu kunnolla. En ole hoputtanut sen harjoittelua.

Vastakohdan vaikeus

En liene ainoa vanhempi maailmassa, joka haluaa tehdä asioita toisin lapsensa kasvatuksessa kuin omat vanhemmat tekivät. Minulla on pitkä liuta asioita, jotka haluan tehdä toisin, mutta kaksi on yli muiden. Haluan ehdottomasti katkaista kaksi sukupolvien pitkän ketjun tuotosta sukuni kasvatuksessa.

Ensimmäinen asia on nollatoleranssi väkivaltaan. Toivon sydämestäni, että koskaan ei tulisi sitä päivää, että minä tartun lapseni tukkaan tai lyön. Se olisi sellainen epäonnistuminen, että en tiedä, miten selviäisin siitä. Minulla ei ole tullut sellaista hetkeä vielä, jospa ei tulekaan. Hätäsuunnitelmani maltin täydelliseen menemiseen on sulkeutuminen vessaan tai muuten poistuminen paikalta. Väkivalta lapseen kohdistettuna on laitonta. Oli jo silloin, kun itse selkääni sain.

Toinen asia, jossa haluaisin katkaista sukupolvien ketjun, on rakkaudettomuus. Se tarkoittaa sitä, että minun lapselleni rakkaus on asia joka näkyy, kuuluu ja toistuu. Haluan helliä lastani päivittäin. Toivon, että halaaminen ja suukottaminen ei edes teininä olisi liian mahdotonta. Haluan näyttää myös parisuhteessani rakkautta niin, että lapsi oppii sen kuuluvan meidän kotona asiaan. Omassa lapsuudessani ei sanottu ääneen sanaa rakkaus. En ole koskaan kuullut sitä, en edes sitä tykkäämistä, kun olin lapsi. En muista, olenko ikinä. Luulisin, että muistaisin. En kiistä, etteikö rakkautta silti olisi voinut olla olemassa. Minulla vain ei ole havaintoja siitä.

On muutakin, mutta valtaosa niistä on sellaista, mitä voi kai pitkälti pitää muuttuneen ajan seurauksena. Haluan kasvattaa tasa-arvoon, suvaitsevaisuuteen, monikulttuurisuuteen. Ei tarvitse voittaa, menestyä, suorittaa. Ei olla kiiltokuva, ei täydellinen. Haluan kasvattaa omaan tahtoon, ettei tarvitse olla kiltti, eikä tarvitse olla missään muotissa. Vapauteen. Saa kyseenalaistaa ja kapinoida, en halua hylätä silloinkaan, vaikka koville ottaa.

Sanokaa vain, että hyvä se on kaksi ja puolivuotiaan vanhempana sanoa.

Mutta onnistuuko kasvatus? Olenko niin onnekas, että lapseni joku päivä sanoo, että hyvin onnistuit, mikään ei mennyt pieleen? Hymyilen tälle ajatukselle. Olen melkein varma, että ei sano. Vanhemmuus on oppia koko elämä. Saan palautteen aikanaan. Ja taas pitää katsoa peiliin. Ehkä sitten joskus lapsenlapsille korjaan omia virheitäni.

Rukouksia

Minulla on taipumusta kantaa toisten huolia. Olen lapsesta asti kantanut paljon vastuuta ja sama malli seuraa minua aikuisenakin. Olen yrittänyt opetella siitä pois, koska en jaksa väsymättä kantaa koko maailman murheita. Empaattisuudesta on usein hyötyä, mutta on siitä haittaakin. Ei aina osaa tehdä omia rajojaan. Mutta olen tosi empaattinen.

Lapsena opin rukoilemaan. Minulla on vakaa ja yksinkertainen usko siihen, että on olemassa rakastava Jumala, joka kuulee minua. Jumala, joka tietää ja antaa minulle, mitä tarvitsen ja ohjaa minun elämääni. Jumalalle en häviä koskaan, vaikka ihmiset hylkäisivät. Miksi minun elämäni meni niin tai näin, Hän tietää. Minä ymmärrän ehkä vasta joskus myöhemmin. Niin minä uskon.

Rukous on minulle ajatus, että auta. Pyyntö. Että anna voimia. Lohduta. Siunaa. On se myös kiitos, että elämässäni on näin hyvin. Olen saanut enemmän kuin osasin pyytää.

Tuntuu hyvältä, että on enemmän kysymyksiä kuin selviä vastauksia. Totuus on niin monimutkainen juttu. Koska olen kasvanut tiukan fundamentalistisessa opissa ja irtautunut kivuliaasti siitä, minun on vaikeaa sitoutua mihinkään uskonnolliseen liikkeeseen. Silti kaipaan jotain, mutta en halua, että kukaan sanelee minulle mitään.

Olen rukoillut viime aikoina apua läheisilleni, ystävilleni. Ehkä se on enemmän itselle lohdutukseksi, mutta sitäkään merkitystä ei voi vähätellä. On tuntunut toivottomalta. Että ei hyvä voita. Hiljattain sain vastauksia: käänne parempaan. Itketti. Kyllä ne ihmisten rukoukset kuullaan.

Ihana elokuu

Olisipa aina tällaista, että työpäivän jälkeen voi hengailla ulkona, tehdä pihatöitä ja leikkiä lapsen kanssa. Lämmintä. Ilma on selvästi jo syksyinen, vaikka nyt tulikin mukava lämpö. Ei tarvitse pukea aamulla villapaitaa, jos ei erityisesti halua. Leivon vadelma-mustikkapiirakkaa. Molemmat marjat lähimetsästä kerättyjä. Ei sitä tiedä, onko huomenna näin mukava ilma piirakan syöntiin. Ripustin myös värikkäät lyhdyt takaisin puuhun. Katselen säätiedotusta, pitäisikö punaviinipullo avata ja nauttia ulkona nyt vai loppuviikosta. Kestääkö tämä lämpö sinne asti?

Rakastan elokuuta. Jostakin syystä, joka voi aivan hyvin olla vain se, että olen syntynyt elokuussa. Elokuu tuntuu ihanalta, ihan parhaalta kuukaudelta. Pimeää, lämmintä, ei kuitenkaan liian kuumaa. Silloin kouluiässä tykkäsin kovasti palata kouluun kesäloman jälkeen. Sai uudet kirjat, repun ja farkut ja pääsi pyöräilemään kouluun. Nytkin vielä tykkään elokuusta, vaikka ehkä hieman eri syistä.

Oikeasti haluaisin olla sellainen huvilanemäntä (koska vaatii se tilaa, enemmän kuin meillä nyt on), joka pitää rapujuhlat, joissa lauletaan juomalauluja (vaikka sitten ruotsiksi, jos joku osaa) ja tanssitaan elävän musiikin tahdissa. Haluaisin tarjota ystäville porkkanakakkua ja nauttia hämärtyvästä illasta viltin alla teekupin kanssa jutellen mukavia. Omenoita puu notkuen. Haluaisin antaa lasten juosta avojaloin iltakosteudessa. Sellaisesta idyllistä minä haaveilen. Kuka tulisi kylään, että saisin edes pienen palan tuota unelmaa?

Elokuussa on minusta sellaista intohimoa ja hulluutta, josta minä pidän. Ehkä se ei minusta usein näy, mutta minussakin on niitä molempia. Jos vain uskallan. Annika Eklund laulaa, että elokuun lämmin tuuli vei järkeni mukanaan. Sellainen on minusta elokuu. Elämän vietäväksi heittäytymiseen kuin luotu.

Rakkauden hedelmistä

Johtuneeko siitä, millainen olen luonteeltani vai mistä, mutta useimmat ihmiset olettavat, että haluan toisen lapsen. Haluankin, ei sillä, he ovat oikeassa. Mutta milloin, en tiedä sitä vielä. Tytär on yli kaksivuotias, joten uteliaat vain vaivoin malttavat olla vilkuilematta, joko nyt, joko nyt. Suorasukaisimmat olettavat automaattisesti, että toinen lapsi on nyt jo tulossa. Olenpa päässyt kerran pari jopa kertomaan, että "ei, olen muuten vain lihava".

Tässä lapsenhankkimisessa on monta hauskaa näkökulmaa, joita haluan tässä vähän pyöritellä. Tuntuu, että ensimmäisen lapsen kohdalla suunnitelmallisuutta oli hieman vähemmän kuin toista harkitessa. Hieman on kyllä vähättelyä. Eihän sitä ollut juuri lainkaan! Esikoinen oli todellakin rakkauden hedelmä, joka haluttiin olosuhteista välittämättä. Töistä ja opinnoista viis, silloisella ahtaalla asumuksellakaan ei ollut väliä. Tärkeintä oli, että nyt lisäännytään ja jälkikasvua halutaan hetimiten. Jälkeenpäin ajateltuna olihan se hullunrohkeaa! Mutta kaikki asiat järjestyivät. Lapsi toi leivän, kuten sanotaan.

Nyt tilanne on aivan toisenlainen. Taloudellisesti pärjäämme huomattavasti paremmin. Huoli ajoituksen oikeellisuudesta on silti huomattavasti korkeampi. Tieto lisää tuskaa, koska emme ole enää aivan noviiseja tässä lapsiasiassa. Nyt lasketaan, miten loma ajoittuisi, milloin se pikkuvauvahelvetti kävisi helpoimmin ja kätevimmin ja miten esikoinen olisi päiväkodissa osan viikosta. Paljonko tulot laskisivat, miten työt jatkuisivat, entäs tämä asunto, riittäisikö tämä? Paljon mietin myös omaa jaksamistani: miten sitä jaksaisi muka taas valvoa, ettei sekoaisi? Olisiko äitiysloma erilaista kuin ekalla kerralla, kun seurana olisi kuitenkin esikoinen? Ja entäs tämä nyt vihdoin vauhtiin päässyt laihduttaminen, nytkö tässä pitäisi sitten alkaa taas lihomaan? Kääk sentään! Entäs harrastukset, ystävät, joita olen ehtinyt vihdoin viimein taas ajatella. Ei paljon houkuttele!

Kaikkea tuota vatvoessa todella ymmärrän niitä, jotka päättävät, että yksi kerta riittää, ei kiitos enempää. Tuntuu, että aivan kaikki lapsessa on ylitsepääsemättömän vaikeaa ja kallista ja elämän pilaavaa, kun todella tietää, mitä se sitten on. Esikoisemme on ollut poikkeuksellisen helppo vauva, enkä minä siltikään niin häävisti pärjännyt. Miten meillä jonkun koliikkitapauksen kanssa pärjättäisi? Pahinta sitä tietysti miettii, vaikka hyvinkin voisi käydä.

Tytär on sitä mieltä, että pikkusisarus kehiin ja sassiin. Eräänä iltana iltasadun, unilaulun ja silittelyn jälkeen hän avasi jo suljetut silmänsä, katsoi tarkasti silmiin ja kysyi: "onko meillä muita lapsia?". Syyllisyys vyöryi ylitseni ja hätäisesti aloin selittää, että naapurissa, päiväkodissa ja serkuilla on lapsia. Mutta tytär ei hellittänyt: "Mutta onko meil-lä muita lapsia?", hän painotti. Nöyränä myönsin, että saattaa meille vielä tulla vauva. Se tyynnytti lapsen, joka ilmoitti sitten silittävänsä vauvaa ja nukahti.

Milloin sitä sitten olisi valmis? Mistä sen tietää? Tuleeko toisen lapsen kohdalla yhtä varma fiilis asiasta kuin esikoisen kohdalla? Tuntuu, että ei ehkä kuitenkaan ihan vielä. Mene ja tiedä.

Kirjoihin kiinni

Olin teininä todella ahkera lukemaan. Lukuharrastus alkoi, kun opin lukemaan ja ahmimisiässä siinä noin kymmenvuotiaana luin kaiken, mitä käsiini sain. Suunnilleen. Se ei ole liioiteltua sanoa, koska luin myös kodin tietosanakirjoista kaiken kiinnostavan. Minua viehättivät erityisesti historia ja maantiede. Vanhat asiat olivat mielikuvitusta kutkuttavaa luettavaa. Luin tosi monipuolisesti: kirjastosta piti aina tsekata uusien kirjojen hylly, mitä siellä nyt olisi tarjolla. Usein löytyi kiinnostavaa luettavaa.

Lainasin kirjastosta matkaoppaita ja haaveilin, minne matkustaisin. Ja luin tietysti aivan älyttömät määrät kirjoja, jotka sijoittuivat kaukomaille. Hieman vanhempana matkustinkin. Esimerkiksi Iso-Britanniaan menoa vauhditti selvästi se, että niin moni ponikirja, tyttökirja tai historiallinen rakkausromaani sijoittuu Brittein saarille.

Sitten aloitin historian opiskelun yliopistossa. Tenttikirjat täyttivät päivät, ja vain harvat kirjat tulivat vapaa-ajalla luetuiksi. Yliopistossa ollessani luin kyllä vielä joitakin kirjoja. Mieleeni on jäänyt totaalinen koukuttuminen Harry Pottereihin eräällä pääsiäislomalla, kun ajattelin vilkaista, miksi ne tästä kirjailijasta kohkaavat. Mutta enemmän tuli luettua tenttikirjoja. Niistä mieleeni ovat jääneet parhaiten sosiologian ja kirkkohistorian kirjat. Tenttiä varten opin lukemaan kursiivisesti, hyppien. Ei kaikkea kannattanut painaa mieleen, kun vähemmälläkin pärjäsi ja tentin läpäisi jopa kiitettävästi. Se kai yliopiston tehtävä onkin, että oppii opiskelemaan tehokkaasti.

Siitä viimeisten opiskeluvuosien kirjojen läpipaukutuksesta ja silmäilystä seurasi sellainen sivutuote, että en lukenut vuosiin mitään ylimääräistä lehtien lisäksi. Silloin harvoin kun luin, oli kiusaus suuri lähteä samalle linjalle, että silmäilin tekstiä. Verkkaisesti etenevät teokset eivät olleet minun juttuni. Jo aiemmin olin lukenut kirjoista mieluiten ensin alun ja lopun, ja tuo tapa vain vahvistui. En ole aikoihin lukenut saadakseni selville kirjan juonen, juonet ovat usein huonoja tai tylsiä. Tärkeämpää minulle on nauttia kerronnasta, ja hyvästä kielestä.

No, tänä kesänä olen lukenut kirjoja enemmän kuin viimeiseen viiteen vuoteen. Se ei ole tietysti paljon se, mutta olen taas päässyt lukemisen vauhtiin. Pikkulapsen kanssa lukemiseen keskittyminen on ollut aiemmin vaikeaa, mutta meidän neiti alkaa olla onneksi jo sen verran isompi. Oi, miten nautin lukemisesta. Olen lainannut nyt etupäässä kotimaista kirjallisuutta. Tämä tauko on tuottanut minulle paljon hyviä helmiä luettavaksi. Enää en halua hukata lukuharrastustani uudelleen. Kirjat ovat ihan oma maailmansa, josta niin nautin!

Vielä on kesää jäljellä

Lomaani on takana viikko. Kesäkuun viimeistä päivää, mutta onhan heinäkuuta jäljellä. Stressi on mukavasti laskeutunut, on jo rentoutunut olo. Ekat lomareissut on käyty, sopivasti irtauduttu arjesta. Tehtävälista jääkaapin ovessa muistuttaa, että jotain piti saada aikaankin lomalla. Ei se silti stressaa. Onhan tässä aikaa, eikä meillä ole suurempia suunnitelmia lomalle. Ehdin hyvin.

Kuntosalilla olen käynyt, kun on ollut niin paljon itikoita, kylmää ja sateista. Ei se silti paljon ole haitannut: olemme tyttäreni kanssa rakennelleet majoja, maalanneet vesiväreillä ja leikkineet keittiöleikkejä. Leikkikaverin puute on ollut suurin suun mutristaja. "Mie tahon leikkikaverin", pikkuneiti on todennut monta kertaa. Hän on päiväkodissa tottunut olemaan ison lapsilaulaman jäsen, joten lomailu on vähän yksinäistä puuhaa. Onneksi meillä on paljon serkkuja, joiden luona vierailla. Serkkujen avulla leikkikaverin puutetta on kompensoitu.

Se sama fiilis, mistä kirjoitin viimeksi- se, että elämä voittaa- on jatkunut edelleen. Tuntuu ihan kuin saisin hetkittäin kiinni siitä, mitä oli ennen. Vapaudun pitkästä surusta, horteesta, kuin olisin unessa ollut. Traumasta. On ollut hyvä mieli siitä, että menneisyyden pahat asiat eivät enää niin vaivaa tai ahdista. Olen vapautunut monista minua painaneista taakoista. Se ei käynyt itsestään, olen tehnyt paljon töitä sen eteen. Lapsuus ja nuoruus ovat olleet kuitenkin tie, jotka ovat tuoneet minua tähän. Näin on hyvä.

"Äiti, laita musiikkia. Ei tuota puhetta, laita musiikkia", pikkuneiti opastaa. Sitten hän vetää tonttulakin päähänsä, mistä lie löytänyt. Ja tanssii. Lomafiilis on ihan asenteesta kiinni. Taidan vetäistä aamupiiripyörittelyt minäkin. :)

Ihan niin kuin ennen

Olen nähnyt lyhyen ajan sisällä kolme kertaa unta, jossa itken. Itkua tulee valtoimenaan. Itkuun ei unessa liity surua, se on vain puhdistavaa hyvää itkua. Viimeksi, tällä kolmannella kerralla, kysyin unessa itseltäni, miksi itken. Sain myös vastauksen: itken hylkäämistä. Itkusta unessa on jäänyt mietteliäs olo. Unien maailmaa minua paremmin tunteva ystäväni sanoi, että itku unessa on vapautumista taakoista. Se viestii menemistä aiempaa parempaa kohti. Minun ei ole vaikeaa uskoa sitä. Koen uni-itkuni vapauttavana. Tiesin syyn itkuuni ilman kysymistäkin, vaikka unessa syykin kysyttiin. Minusta on aika jännittävää, että uni näin selvästi minulle viestii asiasta.

Viime aikoina olen ajatellut monta kertaa tavallisia arkisia asioita tehdessäni, että nyt tuntuu samalta "kuin joskus ennen". Se ennen viittaa aikaan ennen loputonta kiirettä, suorittamista, ponnistelua ja pyrkimistä. Se viittaa aikaan, jolloin minulla oli aikaa kuunnella itseäni. Tarvitsen aikaa olla, ajatella ja kuulostella. Uskon, että moniin kysymyksiin vastaukset ovat minussa itsessäni, kun maltan vain kuunnella sitä. Kaikessa kiireessäni ja touhotuksessani takavuosina hukkasin tuon yhteyden. On mahtavaa, että voin löytää sen uudelleen.

Olen opetellut kuluneena talvena tunteita. Onhan se ehkä kummallista, että kolmekymppisenä pitää opetella tunteita, mutta niin minulla on ollut. Erityisesti vaikeat tunteet ovat olleet minulle mahdottomia, kiellettyjä, jopa syntiä aikoinaan. Olen alkanut vapautua tästä ajatuksesta. Mikään tunne ei ole itsessään väärin tai vaarallinen, ajattelen. Tunteet viestivät meille asioista. Vihan on tarkoitus suojella rakkautta, esimerkiksi. Minulla on silti vielä paljon opittavaa tunteista. Olen elänyt elämäni ohittaen ja sulkien pois monia tunteitani, joten hetkessä en opi hyväksymään kaikkia tunteitani.

Tunne siitä, että minulla on nyt elämässäni tavallisia arkisia asioita, jotka ovat "ihan kuin ennen" on lohduttava. Se on viesti siitä, että mukavia asioita tapahtuu elämässäni. Osaan nauttia pienistä onnenhetkistäni. Pyöräilystä keväässä. Maan tuoksusta, tuulen hyväilystä, kesätakista päällä. Laulusta huulillani. Perunakattilan höyrystä. Sanomalehdestä lattialla. Suruni on väistymässä, kuten unenikin viestii. Oli sen jo aikakin.

Rahat lopussa

Liekö sattumien summa vai suunnittelun pettäminen syynä, mutta meillä on rahat lopussa. Kavereiden kanssa jutellessa olen ymmärtänyt, että en ole ainoa. Me kaksi keskituloista työssäkäyvää emme ole onnistuneet niin hyvin kulutustamme suunnittelemaan, ettei yllättävä autoremontti tai muu isompi hankinta talouttamme kaataisi.

Laskuja on pinottu ja ihmetelty, miten voi olla, että rahat ovat oikeasti vähissä aina viikkoa ennen tilipäivää. Olen katunut jotain turhamaista ostostani. Mieheni on miettinyt, pitäisikö lehtien tilaaminen lopettaa. Ja olemme yhteistuumin päättäneet säästää ruoassa. "Mitään turhuuksia ei enää osteta", sovimme. Ei kevätkenkiä, ei kesävaatteita, ei sesonkimeikkejä ja tuoksua. Selvä, olen valmis uhrauksiin talouden tasapainottamiseksi.

Kesäloma tulossa, lomamatkalle tekisi mieli. Mutta millä rahalla? Olemme aiempina vuosina käyneet ulkomailla kerran tai pari vuodessa. On ollut varaa. Nyt tuntuu, että ei ole. Se harmittaa. Selaan netissä perhelomakohteita. Mietin, että jos edes Tallinnaan, tai Bulgariaan. Minulla on sentään koko heinäkuu vapaata. Nyt ei ole vauvaakaan tulossa, ja tytär olisi jo isompi matkustaja. Voi surkujen surku.

Sitten jäin miettimään, mitä lapseni oikeasti lomalta haluaisi. Pyöräretken, uimarannalle, kirjastoon, mummulan mökille. Jätskiä jälkiruoaksi, makkaraa nuotiolta. Havahduin, että niinhän minä itsekin kaipaan kiireettömiä lapsuuden kesiä. Kirjan lukemista viltillä, rauhallista elämänrytmiä, jätskiä kaupasta ja lettuja. Miksi tarvitsisin ohjelmoida lomani täyteen ulkomaanmatkoja ja muita härpäkkeitä? Vähemmälläkin pärjää. Sitäpaitsi se on ekologistakin.

Siispä me ekoihmiset matkustamme lomalla kotikaupungissa ja sukuloimassa. Pysähdymme matkan varrella kivassa vanhassa pappilassa syömässä, uimassa ja torilla. Käymme kesäteatterissa. Teemme pyöräretkiä, joita tytär niin kovasti toivoo. Mikäpä sen mukavampaa. Ei kaiken kivan tarvitse aina olla suurta.

Luottamusta ja rakkautta

Uhmaikäinen tyttäreni kaipaa usein hellyyttä. Hän osaa sitä myös pyytää ihanasti. "Äiti, pusuttele minua" ja "Isi, tule minun viereen istumaan ja silitä" on kuultu. Lapsi hakee vanhemmastaan turvaa, kun usein niin kovasti kiukuttaa. Se on hämmentävää. Kaikkiin kysymyksiin vastaus on ei. Luin iltasatua, jossa Perttu oli oikein todella kiukkuinen. Tytär kuunteli satua hiljaa silmät pyöreinä ja päätin hieman selittää Pertun kiukkuisuutta. Lapset ja aikuiset ovat joskus vihaisia ja kiukkuisia, kun harmittaa, sanoin. "Saako silloin tulla syliin", kysyi pikkuneiti. "Saa, aina tietysti saa", vastasin. Siitä tajusin, että lapselle omakin harmitus ja kiukku voivat olla pelottavia. Aikuisen kiukusta puhumattakaan.

Kun minä olin lapsi, minun mahdollisuusvalikoimaani ei kuulunut ollenkaan, että olisin tuollaista hellyyttä ja hyväilyä osannut pyytää. Sellainen ei vain kuulunut asiaan. En tiennyt sellaista lasten hellimistä olevankaan, joten en olisi osannut pyytää. Lasten piti olla kiltisti, leikkiä omiaan, olla poissa aikuisten tieltä. Vaatii paljon rakkautta ja luottamusta, että lapsi ymmärtää voivansa pyytää rakkautta ja luottaa, että sitä tarvetta ei torjuta. Olen hirveän iloinen, että lapsellani on näin.

Oman lapsen kasvaessa olen havahtunut huomaamaan monia asioita samaan tapaan kuin tämän. Lapseni kautta voin elää uudelleen asioita, jotka olivat minulla toisin. Vaikka lapseni elämä on hänen omansa, jollakin tavalla minusta on lohduttavaa, että hänellä on näin hyvin. Joka tapauksessa tyttäreni kasvaa ajattelemaan tuota asiaa itsestäänselvyytenä. Niin sen pitäisi ollakin.

Ystävänpäivänä

Ostin postista ystävänpäiväkortteja. Mietin, montakohan näitä tarvittaisi. Kenelle lähettäisin kortin tänä sähköisten viestien kulta-aikana? Olen halunnut kulkea vastavirtaan aina toisinaan ja lähettää kirjeitä ja kortteja. Miten paljon kirje ilahduttaakaan, jos sellaisen saa! Kirjeiden ja korttien arvo on mielestäni vain noussut nyt, kun niitä ei juuri enää lähetellä. Toisaalta, nykyisin en lähettele enää juuri pitempiä kuulumisten kertomissähköpostiviestejäkään. Niidenkin arvo on noussut.

Mutta että ystävä, jolle lähettäisin kortin. Jos olisi vaikka viisi korttia, kenelle ne lähettäisin? Joku tärkeä unohtuu kuitenkin. Ja miten nämä ystävät nyt sitten järjestetään paremmuusjärjestykseen? Kaikki niin erilaisia, tunnetaan eri yhteyksistä, yhteyttä pidetään eri tavoin. Tarvitseeko edes? Olemme ystävieni kanssa kiireisiä, työssäkäyviä tai kotiäitejä, elämme ruuhkavuosia. Näemme harvoin, soitamme vähän, asumme kaukana toisistamme. Muistamme siinä arjen keskellä, mutta enempään ei aina taivu.

Monesti olen kaivannut ystävää. Monesti olen tuntenut itseni yksinäiseksi. Miettinyt, kenelle soittaisin. Joskus on tuntunut, että ei ole ketään, kenelle soittaa. Se on kurja tunne. Tiedän, että yksinäisyyttä voi tuntea, vaikka olisi ystävien ympäröimä. Se tunne yksinäisyydestä lähtee sisältä, eikä siinä tarvitse olla välttämättä todellista puutetta ystävistä.

Kaksivuotiaan tyttäreni ystävyys liikuttaa minua. Hänellä on ystäviä päiväkodissa. "Miun E" ja "miun S", hän sanoo. Ne ovat erityisiä kavereita. Päiväkotiin mennessä tyttäreni juoksee ystävänsä luo, silittää ja ryhtyy leikkimään vieressä. Kaksivuotiaat kun eivät vielä oikein osaa yhdessä leikkiä, mutta rinnakkain. Lasten ystävyys on yksinkertaista. Heillä vain synkkaa. :)

Ystävänpäivä on vain kerran vuodessa. Todellisuudessa jokainen päivä on ystävän päivä. Joskus elämä silti vain kuljettaa erilleen. Olen menettänyt monta ystävää monenlaisista syistä. Vanhoja ystäviä on harvassa. Niitä, jotka tunsi jo teininä. Aikaa ei ystävyyteen ole helppo saada. Niistä vanhoista ystävistä haluaisi pitää kiinni. Eikä uusiakaan ole kyllä liikaa, ei sillä.

Toisaalta, olen hiljattain tajunnut, että väkisin ei ystävä voi olla. Joskus on vain parempi päästää irti. Ystävyyden ei pitäisi olla jatkuvasti taakaksi. Onko se silloin enää edes ystävyyttä?

"Jokainen ikä on paras ikä"

Tyttäreni lähestyy kahden vuoden ikää. Olen odottanut, milloin meillä "räjähtää" uhmaikä silmille. Kokeneemmat äidit minulle ovat aina sanoneet, että "odota vain, kun hän on kaksivuotias". Mutta minusta vaikuttaa vahvasti siltä, että tyttäreni on aina vain suloinen ja ihana. Parhaimmillaan, parhaassa iässä. Sainkin ihan hiljattain kahdelta tutulta äidiltä kommentin: "Odota vain, tulet yllättymään: lapset ovat aina parhaassa iässä".

Kyllä meilläkin välillä taistellaan. Pikkuneiti haluaa pukea itse. Olen sanonut, että "näytä äidille, miten hienosti osaat pukea". Ja hän haluaa näyttää, kiukku unohtuu heti. Pikkuneidillä vastaus jokaiseen kysymykseen on "ei". Joskus pelleilemme tyttären kanssa niin, että väittelemme "kyllä" "ei" "ei" "kyllä". Se on lapsesta hauskaa. Minusta huvittavinta on se, että hän välillä väittelee ja kiukuttelee myös oman näkemyksensä kanssa. Itsensä kanssa riitelevä kaksivuotias on huvittava!

Olen huomannut, että parhaiten meidän uhmis-tyttöön puree keinona se, että kääntää hänen huomionsa muualle. Kun hampaiden harjaamisprotesti on pahimmillaan, puhun "kultakutrin" hiusten harjaamisesta. Mutta pakottaa ei kannata, jos viesti on selvä. Lapsi testaa oman tahtonsa lujuuden pitämistä, joten se tahto kannattaa kiertää, ei hakata päätä seinään.

Päiväkodissa on käytössä jäähypenkki. Meillä ei ole jäähypenkkiä vielä tarvittu kuin pari kertaa, pelkkä varoituksen antaminen on yleensä riittänyt. Varmasti tämä tilanne vielä tästä toiseksi muuttuu, kun tytär kasvaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että joku rangaistus on oltava, ja rajat laitettava jo näin pienenä. Minkäänlaiseen väkivaltaan en halua ikinä turvautua. Kuri ja järjestys ei vaadi väkivaltaa. Minua on piiskattu ja tukistettu lapsena, mutta minusta se on väärä tapa kasvattaa. Siitä asiasta olen ehdoton. Väkivallan pelolla tai väkivallalla en lastani kasvata.