Puhdistautumista

Tänä keväänä siivoan kaappeja, järjestän, lajittelen, pesen ja kerään läjään pois heitettäviä kuin myös lahjoitettavia tavaroita. Tuntuu ihanalta luopua tavaroistaan. Miksi en ole luopunut näistä jo aiemmin, mitä nämä täällä tekevät? Turhaa, turhaa. Koen kotini siivoamisen myös mieltä puhdistavana. En enää pidä näitä täällä, nämä jätän jo pois, luovun ja heitän menemään. Sisustan siinä sivussa kotiani uudelleen ja huomaan, miten kivoja tavaroita minulla onkaan. En tarvitse uutta, minulla on jo. Niin ihana, kaunis koti. Rakas perhe. Olen onnekas, onnellinen.

Se, että on voimaa järjestellä kotia. On aikaa, mahdollisuus. Halua siivota ja järjestellä. Mietin sitä aikaa, kun vain työnsin tavaraa tavaran viereen. Ostin uutta, kun en löytänyt enää vanhaa. Se oli sitä aikaa. Hymyilyttää löytää kaapistaan kolmekymmentä kaunista huivia. Naurattaa. Voi minua! En tosiaan tarvitse uutta huivia. Huiveja riittää seuraaviksi vuosiksi todellakin. Tai sitten voin myydä osan pois. Täytyyhän naisen joskus joku kiva asuste saada.

Kaappien järjesteleminen vaatii aika paljon asioita, jotka ovat kohdallaan, että se onnistuu. Pikkuvauvan kanssa se ei minulta ole onnistunut. Työ on imenyt mehut minusta, en ole jaksanut. Lomallakaan en ole kyennyt. Mutta nyt minä pystyn. Olen saanut jalkani irti tahmeasta maasta. Vapautunut. Löytänyt ne omat rajani, osaan pitää niistä kiinni ja suojella itseäni. Kääntää selkäni sille, joka minua vahingoittaa. Olen saanut uutta voimaa. Tuntuu oikein hyvältä nyt.

Siispä minä heitän vanhaa tavaraa pois, monta säkillistä. Myyn, vien roskalavalle, suutarille, keräyslaatikkoon. Puhdistaudun. Elämä hymyilee.

Hammasitkuja

Meillä on ollut tässä vähän kaikenlaista kuluvana keväänä. Viimeiset pari kuukautta vauva on tehnyt hampaita, oppinut yhtä ja toista, itkenyt öisin ja valvottanut luonnollisesti vanhempiaan. On ollut muutakin haastetta elämässä, niistä kerron ehkä myöhemmin. En ole ehtinyt paljon kirjoitella, tai halunnut. Tunnelma on odottava, jännittynyt, väsynyt.

Eilen pelasimme tyttären kanssa muistipeliä ja muistin, että tähän ei ole ollut moneen hetkeen aikaa. Tytär on hyvä muistipelissä ja voitti minut taas. Tunnistaa kortit jo kulmien taitoksista. Nelivuotias on jo niin taitava kaikessa. Osaa käyttäytyä äitienpäivän jumalanpalveluksessa selvästi paremmin kuin viime vuonna. Kuuntelee, miettii, kyselee. "Äiti, mitä tarkoittaa menettää?". Ja painaa mieleen.

Toukokuu tarkoittaa minulle nyt odotusta. Valmistautumista. Aika paljon ponnistelua muutoksen toteuttamiseksi. Yritän malttaa olla kärsivällinen ja luottaa, että kyllä asiat taas järjestyvät. Ei mene kauan, kun on kesäkuu. Loma alkaa, ja voimme rauhoittaa elämän tahdin valvotuille öille paremmin sopivaksi. Luonto avautuu kevääseen silmieni edessä ilman hermoiluanikin. Omenapuu valmistautuu kukkimaan. Raparperi nousee. Tulppaanit ja krookukset kukkivat pihamaallamme. Minä pesen ikkunoita, patiota, lattioita. Eteenpäin, eteenpäin.

Loma. Se on niin kaukana vielä. Sitä ennen on niin paljon. Emme mieti sitä juurikaan. Katsotaan sitten. Ainakin serkkulaan viikoksi, se on luvattu.