Pullea tokaluokkalainen

Olin ekaluokan luokkakuvassa iloinen, reipas koululainen. Tukka oli hieman itsepäinen, sojotti siinäkin kuvassa vasemmalle väkisin. Voimakkaat pyörtäjäiset, ja ehkä ollut vähän kiire kouluun pikkutytöllä, eikä ehtinyt sitä sen kummemmin kampailemaan. Samalla luokalla minulla oli lapsuudenystävä Helena. Kävimme sitten Helenan kanssa myös yläkoulun ja lukion samassa, mutta tokaluokasta eteenpäin minä olin eri koulussa. Koska meidän perhe muutti.

Tokaluokan kuvassa olen pullea tyttö. Niin pullea, että tulee ihan sääli sitä lasta, joka olen. Vaatteet kiristävät selvästi. Eivät ne muutenkaan kovin kauniit ole. Tukka on edelleen yhtä itsepäinen. Silmälasit ovat vaaleanpunaiset, niitä en vielä ekaluokalla suostunut pitämäänkään. Istun vaikeasti luokkakuvassa eturivissä. Uusi koulu. Opettaja oli ankara, perinteinen vanhanajan kansankynttilä. Oli tottunut pitämään koulun kurissa. Hymyilen pienesti, ei se oikein iloinen hymy ole.

Mitä minulle tapahtui tuossa välissä? En ihan tarkkaan tiedä vieläkään, mutta ylipaino seurasi minua aina sen jälkeen ainakin ajatuksissa. Silloinkin, kun olin normaalipainoinen ajattelin olevani ruma ja lihava. Muistan, miten järsin omassa sängyssäni jäisiä pullia lohduksi. Koulussa meni huonosti, en osannut matikkaa ollenkaan. Vanhat kaverit olivat kaukana, uusia ei ihan naapurissa asunut. Äiti oli mennyt töihin, vaikka se työpaikka olikin kotona. Työtä oli ihan kauheasti. Meillä oli eläimiä lemmikeiksi, ja niitä paijasimme. Lohduttihan se kissakin, tai kani. Siskostani tuli ihan eläinhullu. Meistä molemmista heppatyttöjä.

Itkettää, kun ajattelen itseäni tokaluokkalaisena. Muistan, miten seisoin vaa'alla ja katsoin lukua. Se oli valtava. Olin lihonut varmaan kymmenen kiloa ellei enemmänkin, lyhyessä ajassa. Se hetki on syöpynyt mieleeni. Olin ihan yksin sen asian kanssa. Muistan, miten vihasin terveydenhoitajalla käymistä. Äiti sanoi, ettei voi ostaa Leviksiä, koska ne eivät mahtuisi meille. Paino normalisoitui, kun kasvoin. Mutta sen jälkeen olen kyllä välillä lihonut ja välillä laihtunut. Jojottelu on periytynyt suvussa. Niin meillä on tehty ennenkin. Syön helposti suruuni, ahdistukseeni, ilooni, juhliakseni. Aina on syytä syödä.

Nyt mietin, miten voisin opettaa lapselleni terveellistä ruokavaliota. Miten voisin katkaista tämän kierteen? Miten välttäisimme tämän mallin oppimista rakkaan pikkuiseni kohdalla? Haluan sitä niin kovasti. En tiedä, onko keino oikea, mutta meillä ei lapsi syö eikä juo makeaa kuin aivan harvoin kylässä tai vieraiden aikaan. Karkkia ei saa kiitokseksi, ei lohduksi. Niin meillä aina lapsena sai. Voi, kun vielä oppisin itse olemaan yhtä tiukka itselleni. Etten opettaisi sillä tehokkaimmalla tavalla: omalla mallillani.

Lunta ja perinteisempää joulunodotusta

Joensuussa on taas maassa hanki. Ihana uusi lumi hiljentää luonnon ja antaa valoa, luo joulutunnelmaa ja rauhoittaa. Minä ja kymmenet kynttiläni viihdymme ja voimme hyvin. Adventtikalenteri on aloitettu, tavallinen joulukalenteri odottaa vielä vuoroaan. Frida sai uuden haalarin, jossa on tilaa kasvaakin. Tytöllä alkaa vähitellen uhmaikä antaa itsestään kuulua, mutta vielä olemme pärjänneet aika hyvin. Iltaisin nukkumaan mennessä naureskelemme lapsemme jutuille mieheni kanssa. "Mie ite" on nykyisin tuttu lause meillä.

Meillä valmistaudutaan tänä vuonna viettämään joulua omassa kodissa. Olemme tähän asti ehtineet reissailla edestakaisin, mutta tänä vuonna joululomakin on niin luvattoman lyhyt, että ei viitsi viettää sitä vähää vapaata autossa. Joulurauhaa siis vietämme kotona. Sukulaisemme ovat satojen kilometrien päässä, paitsi siskoni, joka tulee meille puolisoineen.

Huomaan, että nyt on vähän paineita: millaisiksi meidän oman joulumme perinteet muodostuvat? Miten yhdistelemme lapsuudenkotiemme perinteitä? Menemmekö joulukirkkoon, luemmeko jouluevankeliumin, laulammeko joululauluja, katsommeko elokuvia, syömmekö perinteisiä jouluruokia vai keksimmekö jotain erityistä? Käykö meillä joulupukki? Ostammeko paljon joululahjoja? Ettei joulu jää jotenkin arkiseksi tavalliseksi nyhjötykseksi! Onko jouluna sitten yksinäinen olo, kun ei olekaan perhettä ympärillä, paitsi tietysti oma perhe? Auttaako kaiken mahdollisen joulukrääsän ostaminen tähän epävarmuuteen? Auttavatko joulutontut ikkunoissa ja jouluverhot?

Rauhoittaakseni itseäni suunnittelen, miten käytännön asiat voisi hoitaa. Yritän tehdä mielikuvamatkoja sellaiseen jouluun, joka olisi kiva saada. Tiedän, että en halua vanhempieni tai appivanhempieni jouluun, mutta on vaikeaa hahmottaa, mikä se meidän joulu sitten on. Tajuan, että on se ihan pienimuotoinenkin joulu ihan ookoo. Että ei tarvitse odottaa valtavia, suorittaa ja hössöttää. Lapsellemme joulukalenterikin on elämys, saatikaan sitten joulukuusi. Pienistä asioista se joulu syntyy meille aikuisillekin, sanon itselleni. Yritän myös muistaa sen.

Pietarin tuliaisia

Kävimme hiljattain Pietarissa mieheni kanssa muutaman päivän reissulla. Tytär nautti mummulansan palveluista sen aikaa. Irtautuminen arjesta onnistui erinomaisesti ja Pietari hurmasi meidät. Minä olen aivan ihastunut Venäjään. Meillä on viiden miljoonan ihmisen suurkaupunki noin lähellä. Silti tuntuu, että suomalaiset suuntaavat helpommin Keski-Eurooppaan kuin Venäjälle. Kielimuuri ilmeisesti vaikuttaa niin, vaikka kyllä venäläiset nuoret puhuvat jo hyvin englantia.

Pelasimme shakkia, maistelimme venäläistä vodkaa ja shampanjaa (shampanskoje) ja tietysti söimme blinejä ja pelmenejä. Myös seljankaa ja kaviaaria maistoimme. Venäläiset ravintolat ovat tasoltaan paljon suomalaisia parempia. Ruoka on oikein hyvää!

Turismin puolesta emme tällä kertaa käyneet Eremitaasissa. Pietarin reissumme oli numerojärjestyksessä toinen, ja edellisellä kerralla tuli oltua turistina enemmän. Nyt keskityimme enemmän kulinarismiin, mutta tälläkin kertaa kävimme Iisakin kirkon tornissa (upea näkymä yli Pietarin!), kirkossa veren päällä ja Kazanin Jumalan äidin kirkossa. Metro oli oma elämyksensä ja varsinkin ruuhka-aika siellä. Huh huh! Shoppailua ei tullut juuri harrastettua ja se onkin aika tyyristä hommaa. Pietarin hinnat ovat korkeat, ja varsinkin pääkatu Nevskillä. Kannattaa suunnata vähän syrjemmälle.

Matkustimme Pietariin ensin autolla Kouvolaan ja sitten Kouvolasta Allegro-junalla, mikä oli valtavan positiivinen kokemus. Matka oli edullinen, mukava ja nopea. Pari tuntia ja olimme perillä. Rajamuodollisuudet hoituivat liikkuvassa junassa. Yövyimme Vasilin saarella Sokos hotel Vasilievskissä. Hotelli oli nappijuttu: siitä ei ollut mitään huomautettavaa. Sijainti oli hyvä, aamupala runsas ja nautittiin shampanjan kera ja asiakaspalvelu ystävällistä. Huone oli mukava ja nykyaikainen. Suosittelen.

Tuntuu, että menen kielikurssille heti, kun vain ehdin. Mietin, että taidan olla aika kiitollinen matkustaja. Nautin erilaisuudesta eikä se ole minulle ikävä kokemus. Kun nyt mietin, ei tule mieleen yhtään negatiivista matkustuskokemusta. Vai liekö aika jo kullannut muistot! Minnehän sitä seuraavaksi pääsee? :)