Taivaslaulu

Olen saanut lapseni toivottuina ja minun ei ole tarvinnut pelätä raskautta, mutta Pauliina Rauhalan kirjan Taivaslaulu tarinan Viljan tunteet ovat minulle tuttuja. Niin tuttuja kuin olisin ne itse läpi elänyt, tai ainakin melkein. Olen hengittänyt ja imenyt itseeni juuri niitä tunteita koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Olen varastoinut ne itseeni niin, että kun odotan toista lastani, ne tunteet taas nousevat minussa esiin. Kummittelevat. Ne eivät kohdistu lapsiini, vaan enemmän itseeni. Esikoista odottaessa ja äitiyslomalla kuvittelin, etten vain sovellu äidiksi, mutta se oli väärä luulo. Minulla on äitiyteen ja raskauteen liittyvää taakkaa enemmän kuin omiksi tarpeiksi, enemmän kuin useimmilla muilla.

Itkuhan kirjaa lukiessa tuli. Plussa testissä ei ole iloinen asia kuin harvoille lestadiolaisäideille, se on hitaan kidutuksen jatkumisen merkki. Raskaus on naiselle hyvin fyysinen kokemus, joka ei mene siinä muun elämän sivussa, vaikka kuinka olisi kyseessä viides tai kymmenes lapsi. Ei, vaikka muuta halutaan sanoa, ja näyttää ulospäin. Yleensä nainen ei saa lapsia vaivattomasti kuin sika porsii (vaikka mitäpä minä sian sielunelämästä tiedän) plop plop plop, ei vaikka olisi kuinka kokenut synnyttäjä asialla. Kirjan Vilja juoksee raskaana, koska haluaa vielä hyvästellä oman kehonsa. Entäpä, jos keho on pitänyt hyvästellä 20-30 vuodeksi, sen minkä naisen hedelmällinen ikä kestää? Voi vain toivoa, että keho ei olisi liian kestävä. Että koittaisi kohdunpoisto, tuo suomenkielen kaunein sana, kuten Rauhala kirjoittaa.

Ja ne tunteet, jotka on salattava itseltäänkin, koska loputon raskaana oleminenhan ei saa ahdistaa, se olisi syntiä. Julma tyrannijumala näkee ajatuksetkin. Olen miettinyt ja yrittänyt todella ymmärtää, mitä naiselle tekee tuollainen elämä. Mitä hänen tunteilleen ja ajatuksilleen tapahtuu? Millainen tunneside syntyy lapsiin, noihin ei-toivottuihin, jotka ensin ovat ihania, sitten rasittavia ja aikuiseksi kasvettuaan kysyvät pahoja kysymyksiä, joita ei saa kysyä? Kysymykset vaarantavat kaiken, jopa taivastien, joka synnyttämällä on turvattu. Synnyttämällä taivaaseen, kirjoittaa Rauhala. Monesti olen ajatellut, että ne portaat taivaaseen rakentuvat lapsista. Heiltä ei kysytä, miksi kysyttäisikään? Uusi lapsi rakentaa uuden portaan.

Kumpi on enemmän syntiä: saada määrättömästi lapsia, joista ei kykene huolehtimaan eikä rakastamaan, vai ehkäistä, ja saada vain sen verran, minkä kykenee hoitamaan ja rakastamaan? Onko lapsen laiminlyönti synti ylipäätään? Rauhala kirjoittaa hyytävästi lestadiolaisesta ennaltaolemisen ajatukseen perustuvasta vauvavarasto-opetuksesta. Siitä harvoin olen näin osuvasti nähnyt kirjoitettavan. Vauvavarasto on sekä Lutherin, että Lestadiuksen mukaan mahdoton, sillä sielu ja ruumis luodaan yhtä aikaa, mutta lestadiolaiset yleisesti uskovat olevan olemassa varaston, jossa minunkin lapseni odottavat. Ellen heidän anna maailmaan tulla ehkäisemättä, joudun synnyttämään heitä helvetissä. Montakohan lasta minua vauvavarastossa odottaisi, sitä on mahdotonta sanoa tai tietää.

Rauhalan kirja Taivaslaulu on jotain, mitä mietin varmasti vielä kauan. Toivoin ja sain sen avulla kurkistaa vl-äidin mieleen, mutta lisäsikö se ymmärrystä? En tiedä.

Omat rajat

Me ihmiset olemme yksilöitä ja monissa asioissa niin erilaisia. Se, mikä toimii yhdelle, ei toimi toiselle ollenkaan. Siinä, missä jokin riittää jollekin, toiselle ei riitä alkuunkaan. Toinen kiehuu jostakin asiasta, kun toiselle se ei ole mikään juttu. Erilaisuus on rikkaus, mutta herkästi unohtuu, että emme ole yhdestä puusta veistetyt. Usein on tapana yleistää oma kokemus kaikkiin sopivaksi, vaikka se on vain oma kokemus.

Emme hahmota sitä, että minkä minä sain helposti, vaatii toiselta paljon ponnisteluja. Tai että olen itse lahjakas, ja toiselta tuo lahjakkuus puuttuu. Tai sitten hän vain arvostaa eri asioita kuin minä. Hänellä on erilainen tyyli, ajattelutapa. Oman kokemuksen yleistämisestä seuraa liian usein, että pidämme toista laiskana, tyhmänä, avuttomana tai muuten vain kummallisena ja outona. Kun oma käsitys hyvästä elämästä on kovin vahva ja jyrkkä, syntyy jopa 'väärin sammutettu'-tilanteita, kun toinen näkee asiat hieman eri tavalla kuin itse näen.

Minulla kiltiksi kasvatetulla (tai kova yritys oli ainakin) on usein vaikeus hahmottaa omia rajojani. Vaadin itseltäni paljon, enemmän kuin muilta koskaan vaatisin. Kaikki muut saavat epäonnistua, mutta minä en saisi. Kaikki muut saavat väsyä, pettyä, surra tai perua, mutta minä en saisi. Periaatteestakin takerrun asioihin, joista olisi helpompi päästää vain irti. Hakkaan päätäni seinään ja haavoitun yhä uudelleen, vaikka kannattaisi jo luovuttaa, etsiä kiertotie tai valita kokonaan toinen suunta. Se johtuu siitä, että en hahmota kovinkaan hyvin omia rajojani.

Opettelen rajojani ja olen edistynytkin, mutta aina tuntuu, että olen ekaluokalla. Opettelen, että olisi jokin raja, jonka yli ei mennä. Että suoraan ei porstuan läpi kävellä, vaan ensin pitää kysyä edes lupa. Merkki, jonka kohdalla lukisi, että "yksityisalue, tästä ei mennä, rauhoitettu". Kyse voi olla henkisistä tai fyysisistä rajoista ihmisestä riippuen.

Minua on monesti lohduttanut ajatus, että minulla oli se tunne, se pahoinvointi ja ahdistus, jo silloin, mutta en vain ymmärtänyt sitä. En kuunnellut, enkä välittänyt, tukahdutin sen viestin, jonka kyllä sain, mutta torjuin. Ihan periaatteesta. Itseä kannattaisi kuunnella paremmin. Ei se tarkoita alisuoriutumista, että huomioin myös oman jaksamiseni ja hyvinvointini. On ollut suuri havainto ymmärtää, että huolehtimalla itsestäni, rakastamalla itseäni, huolehdin ja rakastan myös läheisiäni paremmin. Ei tarvitse niin kauheasti angstata kaikesta. Olen yksinkertaisesti parempi ihminen. Tätä yritän nyt tosissani opetella ja ajaa selkärankaan asti. Helppoa ei ole, mutta ei elämä ole sitä muutenkaan. Hyvä niin.

ps. Minulla on Pauliina Rauhalan juuri Gummerukselta ilmestynyt kirja Taivaslaulu pian hyppysissäni luettavaksi. Aion lukea sen, ehdottomasti, ja kirjoittaa siitä, ja sen herättämistä ajatuksista täällä. Ehkä jo ensi kerralla. Minulla on vahva aavistus (niin, monet blogistit ovat kirjaa esitelleet), että tuo kirja kertoo omien rajojen ymmärtämisestä ja vetämisestä.

Syksy, oi syksy

Paras vuodenaika on taas alkamassa. Minulle niin rakas syksy. En tiedä, oliko ensin rakkaus syksyyn vai koulunalkuun, mutta nämä kaksi tulevat käskemättä mieleen aina tähän aikaan vuodesta. Muistan vieläkin aivan hyvin uuden penaalin tuoksun. Odotin niin kovasti koulun alkamista. Tykkäsin uuden oppimisesta, ja tykkään vieläkin. Naimisiinkin menin syksyllä, oikein mielelläni meninkin. Tietysti parhaaseen vuodenaikaan.

Nyt omaan syksyyni ei ole aikoihin kuulunut koulu, mutta edelleen on sama lämmin tunne. Syksyn ihanat kirpeät aamut ja pimenevät illat, lepattavat kynttilät, höyryävät teet kupissa ja paistokset. Ei haittaa vaikka sataa, kun on vielä kuitenkin lämmintä. Aurinko on alkusyksystä lempeä, pehmeä. Marraskuu on sitten pahempi.

Tänä vuonna syntyy meidän perheeseen uusi tulokas. Odotamme häntä saapuvaksi sydänsyksyllä. Minun syksyyni liittyykin siten lopettamista ja alkua. Edessä on minulla välivuosi, jona haudon maailmaan lapseni, mutta myös sitä, mitä minusta tulee isona. On aikaa miettiä asioita koko talvi. Jos päässä nyt on ylipäätään tilaa järkeville ajatuksille yövalvomisilta, sanoo realisti minussa. Toista odottaessa sitä vähän jo tietää, mitä tuleman pitää, vaikka moni asia on jo unohtunutkin sitten esikoisen.

Tämä tulokas potkii varmana itsestään, kovaa ja kipeästikin. Hän on kovin ponteva, se on ainakin varmaa. Hetkittäin olen itsevarma: tästä tulee oikein hyvä vuosi. Niin, ainakin selvitään.