Rahat lopussa

Liekö sattumien summa vai suunnittelun pettäminen syynä, mutta meillä on rahat lopussa. Kavereiden kanssa jutellessa olen ymmärtänyt, että en ole ainoa. Me kaksi keskituloista työssäkäyvää emme ole onnistuneet niin hyvin kulutustamme suunnittelemaan, ettei yllättävä autoremontti tai muu isompi hankinta talouttamme kaataisi.

Laskuja on pinottu ja ihmetelty, miten voi olla, että rahat ovat oikeasti vähissä aina viikkoa ennen tilipäivää. Olen katunut jotain turhamaista ostostani. Mieheni on miettinyt, pitäisikö lehtien tilaaminen lopettaa. Ja olemme yhteistuumin päättäneet säästää ruoassa. "Mitään turhuuksia ei enää osteta", sovimme. Ei kevätkenkiä, ei kesävaatteita, ei sesonkimeikkejä ja tuoksua. Selvä, olen valmis uhrauksiin talouden tasapainottamiseksi.

Kesäloma tulossa, lomamatkalle tekisi mieli. Mutta millä rahalla? Olemme aiempina vuosina käyneet ulkomailla kerran tai pari vuodessa. On ollut varaa. Nyt tuntuu, että ei ole. Se harmittaa. Selaan netissä perhelomakohteita. Mietin, että jos edes Tallinnaan, tai Bulgariaan. Minulla on sentään koko heinäkuu vapaata. Nyt ei ole vauvaakaan tulossa, ja tytär olisi jo isompi matkustaja. Voi surkujen surku.

Sitten jäin miettimään, mitä lapseni oikeasti lomalta haluaisi. Pyöräretken, uimarannalle, kirjastoon, mummulan mökille. Jätskiä jälkiruoaksi, makkaraa nuotiolta. Havahduin, että niinhän minä itsekin kaipaan kiireettömiä lapsuuden kesiä. Kirjan lukemista viltillä, rauhallista elämänrytmiä, jätskiä kaupasta ja lettuja. Miksi tarvitsisin ohjelmoida lomani täyteen ulkomaanmatkoja ja muita härpäkkeitä? Vähemmälläkin pärjää. Sitäpaitsi se on ekologistakin.

Siispä me ekoihmiset matkustamme lomalla kotikaupungissa ja sukuloimassa. Pysähdymme matkan varrella kivassa vanhassa pappilassa syömässä, uimassa ja torilla. Käymme kesäteatterissa. Teemme pyöräretkiä, joita tytär niin kovasti toivoo. Mikäpä sen mukavampaa. Ei kaiken kivan tarvitse aina olla suurta.

Luottamusta ja rakkautta

Uhmaikäinen tyttäreni kaipaa usein hellyyttä. Hän osaa sitä myös pyytää ihanasti. "Äiti, pusuttele minua" ja "Isi, tule minun viereen istumaan ja silitä" on kuultu. Lapsi hakee vanhemmastaan turvaa, kun usein niin kovasti kiukuttaa. Se on hämmentävää. Kaikkiin kysymyksiin vastaus on ei. Luin iltasatua, jossa Perttu oli oikein todella kiukkuinen. Tytär kuunteli satua hiljaa silmät pyöreinä ja päätin hieman selittää Pertun kiukkuisuutta. Lapset ja aikuiset ovat joskus vihaisia ja kiukkuisia, kun harmittaa, sanoin. "Saako silloin tulla syliin", kysyi pikkuneiti. "Saa, aina tietysti saa", vastasin. Siitä tajusin, että lapselle omakin harmitus ja kiukku voivat olla pelottavia. Aikuisen kiukusta puhumattakaan.

Kun minä olin lapsi, minun mahdollisuusvalikoimaani ei kuulunut ollenkaan, että olisin tuollaista hellyyttä ja hyväilyä osannut pyytää. Sellainen ei vain kuulunut asiaan. En tiennyt sellaista lasten hellimistä olevankaan, joten en olisi osannut pyytää. Lasten piti olla kiltisti, leikkiä omiaan, olla poissa aikuisten tieltä. Vaatii paljon rakkautta ja luottamusta, että lapsi ymmärtää voivansa pyytää rakkautta ja luottaa, että sitä tarvetta ei torjuta. Olen hirveän iloinen, että lapsellani on näin.

Oman lapsen kasvaessa olen havahtunut huomaamaan monia asioita samaan tapaan kuin tämän. Lapseni kautta voin elää uudelleen asioita, jotka olivat minulla toisin. Vaikka lapseni elämä on hänen omansa, jollakin tavalla minusta on lohduttavaa, että hänellä on näin hyvin. Joka tapauksessa tyttäreni kasvaa ajattelemaan tuota asiaa itsestäänselvyytenä. Niin sen pitäisi ollakin.