Kohtuullisesti joulusta

Joulu lähestyy hyvää vauhtia. Viimeisimmän laskelman mukaan jäljellä on enää kolme kokonaista viikkoa, kun puolikkaita viikkoja jouluun ei lasketa. Olen virittänyt kodin täyteen kynttilöitä, jouluiset valot parvekkeelle ja pussukan seinälle odottamaan joulukortteja saapuvaksi. Ensimmäiset piparit olen paistanut ja glögiä olen toisinaan maistellut. Marttojen askarteluillassa väsäsin joulukranssin ja toinen on kotimme ovessa. Onpa ensimmäiset jouluiset musiikitkin kotona soineet nyt marraskuussa.

En mielelläni myönnä olevani erityisen joulufani, vaikka kai todellisuudessa olenkin. En juuri välitä alkaa hössöttää joulusiivousta tai leipomisia vaan teen ihan puhtaasti fiiliksen mukaan. Mies sammuttelee kynttilöitä perässä, kun minä sytyttelen. Tykkään kynttilöistä, mutta sillä nyt ei ole varsinaisesti mitään tekemistä joulun kanssa. Tykkään myös joululahjojen antamisesta ja ostan niitä sukulaisille runsaasti. Vähän liikaakin, koska monesti rahat menevät aika finaaliin joulun aikaan. Meillä on sisarusten kesken tapana antaa kaikille lahjat, oli se sitten järkevää tai ei. Kaikki haluavat antaa lahjan toisilleen, eikä sitä oikein voi katkaista, vaikka kalliiksi tulee. Jos yhdelle hankkii lahjan, tulee kiusaus hommata toisellekin ja sitä mukaa kaikille. Voitte uskoa, että lahjoja riittää, kun suku on niin laaja kuin minulla.

Mies on käskenyt kirjoittaa joulupukille. Joulupukki ei kuulemma ole kovin idearikas eikä varsinkaan ajatustenlukija. Mitään turhaa rojua meillä ei ole ollut tapana hankkia, joten pientä vinkkiä joulupukki varmasti kaipaa -ja saakin. Toisaalta nuoren perheemme kodissa on vielä runsaasti hankittavaa, tai ainakin joskus siltä tuntuu. Jos tarkemmin pysähtyy ajattelemaan, ei meiltä sitten oikeastaan puutukaan mitään. Mutta olisi kiva keksiä jotain semmosta, mitä toinen toivoo, mutta ei tajua edes itse kirjoittaa joulupukin puutelistaan.

Lapsuuden joulutunnelmaa tavoitamme ehkä sitten ensi vuonna tätä vuotta enemmän. On se vain niin, että lasten riemu joulusta on aivan eriluokkaa kuin aikuinen pystyy saavuttamaan. Se ilo ei synny mistään lahjavuoresta vaan siitä ihanasta jännityksestä, mitä jouluun liittyy. Että on tonttuja, on tekemistä, valmistelemista ja salaisuuksia. Ensi vuonna meidän vauva ei tosin taida vielä muuta ymmärtää joulusta kuin, että rapiseva paperi on jännää. Tai ehkä sittenkin hiukan enemmän. Jokatapauksessa on ihanaa ajatella, että voi lapsensa kanssa fiilistellä joulua.

Tänä jouluna haluaisin oman kuusen. Joo, tulee neulasia, mutta niinhän niistä kuuluukin tulla. Jos ihan pienen, suostuttelin. Lupa irtosi, ja kuusi kannetaan parvekkeelle sitten, kun lähdemme sukuloimaan muutamiksi päiviksi. Eipähän sitten tiputa neulasiaan olohuoneeseen.

Tykkäättekö te lapsista?

Äitiys on kokemus, jonka jokainen kokee eri tavalla. Näin on minulle kerrottu. Minulle äitiys on ollut tähän asti iloista ihmettelyä ja ihastelua. Mistä lie tulee tämä ajatus, mutta olen vakuuttunut, että mahani "yksiössä" elelevä heppu on hauska tyyppi. Hänen potkunsa ja liikkeensä tuntuvat viestivän, että hän on kiva ja että pidän hänestä. Lapsi on vilkas, ainakin jos potkujen määrässä mitataan. Tälläkin taiteilijalla meinaavat tulla seinät vastaan temppujensa kanssa. En meinaa malttaa odottaa, että pääsen tutustumaan lapseeni. Millainen hän todella on, kuka hän on?

Positiivinen ajattelu on periytynyt äidiltäni. Hankalissa tilanteissa äidillä oli tapana sanoa, että mietitäänpä nyt positiivisia asioita. Äidilläni positiivisen ajattelun tarvetta eli hankalia tilanteita ja suoranaisia vastoinkäymisiä on riittänyt. Taaksepäin ei ole kuitenkaan meillä kotona ollut tapana tuijotella. Aina on menty eteenpäin ja selvitty taas uudesta aamusta. Itsekin huomasin jo teininä etsiväni kaikissa tilanteissa sen hetken "plussia ja miinuksia", kuten ilmaus silloin kuului. Teini-iän myrskyissä ja voimakkaalla tunne-elämällä varustettuna temperamenttisena ihmisenä äidiltä huomaamatta opitusta mallista oli pelkkää hyötyä.

En tiedä, onko tästä ajattelumallista lapsen kanssa selvitessä hyötyä. Moni on varoitellut, että pienen vauvan kanssa eläminen ei ole helppoa. Masennuskin voi yllättää rankkoina aikoina. En ole mitään ruusutarhaa enkä vaaleanpunaista hattaraa olettanutkaan saavani. Minusta on hassua ajatella, että lapsia haluttaisiin siksi, että tykkää lapsista. Ei lapsista varsinaisesti tykätä, mutta omaa lasta rakastetaan. Ajattelen näiden kahden asian eron niin, että ajatus "tykkään lapsista" pitää sisällään sen, että lapsi on aina ihana ja kiva. Vaan kun ei ole, ei kukaan meistä ole. Kun lapsi halutaan, tilataan koko paketti. Ei vain täydellistä, kivaa ja/tai "tykättävää" lasta. Lapsella on oikeus turvalliseen kotiin ja rakkauteen, jota ei edes tarvitse ansaita. Näinhän on myös parisuhteessa, hyvinä ja pahoina päivinä.

Lapsenoikeuksien päivänä katson seinälläni olevaa julistetta YK:n lapsenoikeuksista. Niitä on paljon. Lapsella on oikeus lepoon, leikkiin ja vapaa-aikaan. Lapsella on oikeus kohtuulliseen elintasoon, koulutukseen, mielipiteen ilmaisuun ja suojeluun. Ja niin edelleen. Maailmassa on vielä paljon parannettavaa, myös Suomessa, että kaikkien lasten oikeudet toteutuisivat. Meillä aikuisilla on siinä iso vastuu.

Suvaitsevaisuuden päivästä

Maanantaina 16.marraskuuta vietetään kansainvälistä YK:n suvaitsevaisuuden päivää. Suvaitsevaisuus on viime vuosikymmenen aikana noussut uudella tavalla yhteiskunnan arvoksi. Erilaisuuden hyväksymisen merkitys myönnetään ja hyväksytään ainakin Suomessa laajasti. Hyvä niin, koska kaikki tarvitsevat tavalla tai toisella suvaitsevaisuutta. Olemmehan kaikki jossakin asiassa epätäydellisiä. Kuka on laiska, kuka huonomuistinen, kuka luova haaveilija. Ihonväristä, sukupuolesta, seksuaalisuudesta, kansallisuudesta, kulttuurista, koulutuksesta, tuloluokasta, uskonnosta, vakaumuksesta tai vammoista jne nyt puhumattakaan. Erilaisia, mutta kaikki arvokkaita, samanarvoisia.

Suvaitsevaisuuden historia on kuitenkin varsin lyhyt. Eipä siis ihme, että tämäkin viimevuosien suvaitsevaisuuden arvostuksen aika on herättänyt joissakin ihmisissä voimakastakin vastareaktiota. Pitääkö kaikki muka hyväksyä? Erilaisesta kulttuurista tulevien kohdalla on erityisesti ollut sanomista. On sanottu, että maassa maan tavalla ja että muslimit pelottavat, kun ne valtaavat tämän maan. Miksi ne ulkomaalaiset tulevat tänne, on kysytty. Siinä unohtuu helposti, miten suomalaiset lähtevät jatkuvasti ulkomaille töihin ja opiskelemaan - ja ovat kiistatta ulkomaalaisia lähtiessään muualle.

Liian kapeakatseinen suvaitsevaisuuden vaatimus, joka estää keskustelun, on sekin osoittautunut ongelmaksi. Liika vaikeneminen vain lisää vastakkainasetteluja eikä suvaitsevaisuutta. Toisaalta kritiikin varjolla esitetty puhdas rasismi on eri asia kuin avoin keskustelu. Ennakkoluulot istuvat meissä tiukassa, ja pahinta on, että omia ennakkoluulojaan ei ole kovin helppo nähdä ja tunnistaa.

Tein graduni lähellä suvaitsevaisuuden näkökulmia liikkuvasta aiheesta. Asia tuli taas mieleen, kun kirjoitin pyynnöstä artikkelin gradustani ortodoksisen kulttuurin julkaisuun. Karjalasta evakkoina tulleiden ortodoksien kohtaloissa on jotain hyvin samaa kuin tämänpäivän maahanmuuttajakeskusteluissa. Silloinkin oli olemassa yleisesti ääneen lausumaton vaatimus yhtenäisyydestä, ja erilainen uskonto koettiin uhaksi. Ortodoksit piilottivat uskontonsa, venäläisvaikutteiset nimensä, tapansa ja tottumuksensa. Ruokakulttuurista parhaat palat kelpasivat kantaväestölle, mutta muuten erilaisuus koettiin uhaksi. Niin muuten koetaan tänäkin päivänä, ja aivan turhaan. Ortodoksisen kulttuurin ja uskonnon rikkaus alettiin nähdä vasta 1990-luvulla. Miten kauan kestää, että maahanmuuttajien kulttuureja nähdään rikkautena Suomessa?

En pidä ennakkoluuloista ja haluan sanoa niille vahvasti ei. Siinä olen idealisti, että uskon suvaitsevaisuuden olevan ainoa oikea tapa suhtautua erilaisuuteen. Tarvitsemme kaikki suvaitsevaisuutta. Voimme elää rauhanomaisesti, vieraillen toistemme luona ja kohdaten kulttuurillisia eroja, kuten yleensä tapahtuukin. Se, että hyväksyy toisen samanarvoiseksi ihmiseksi kuin itse, ei tarkoita, että hänen kaikki tekonsa pitäisi hyväksyä. Laki on laki kaikille, ja sitä tulee noudattaa.

Haastan itseni jatkuvasti kohtaamaan erilaisuutta, ja koen, että se on rikkaus. Toivoisin, että lapseni voisi elää vielä monikulttuurisemmassa Suomessa kuin itse olen elänyt. Minusta on tosi hienoa, että meillä on tuttavia, joiden lasten kanssa lapseni voi leikkiä. Ja tuttavien lasten ihonväri ei ole valkoinen. Hiekkalaatikko on kaikista tehokkain tapa oppia suvaitsevaisuutta.

Kälkättävä martta

Kuten on tullut kerrottua, harrastan marttatoimintaa. Lähdin mukaan marttoihin, koska kaipasin erilaista tekemistä ja uusia naamoja. Sanalla sanoen kaipasin piristystä ja vaihtelua ehkä hiukan urautuneeseen elämääni. Opiskelujen loppu, opiskelukavereiden leviäminen ympäri maata ja maailmaa ja työelämän aloittaminen tuntuivat aiheuttavan elämässäni tyhjiön, jonka päätin täyttää martoilla. Totuus lienee kuitenkin se, että marttoihin olen ehtinyt mukaan vain harvakseltaan. Kyse onkin ollut enemmän siitä ajatuksesta, että olen martta ja kuulun marttoihin. Ehkä kyse on jopa martta-aatteesta. Ylevää.

Marttauteni on sikäli huvittavaa, että en ole koskaan ollut erityisen tunnettu näppäristä sormistani tai ahkeruudestani kotitöissä. Äitini oli varma, että en pärjäisi omillani ja epäili, että ruoanlaittotaidottomuuteni tappaisi minut kyllä nälkään opiskelupaikkakunnalla. Varmuuden vuoksi huolehtiva, ehkä jopa hiukan hössöttävä äitini lähetti minulle ruokaa postipaketissa, että selviäisin. "Hellä on hepo varsalleen", kommentoi äiti, kun hämmentyneenä ruokalähetystä kiittelin. Kaiken kaikkiaan, kotitöissä kunnostauduin enemmän siivouksen kuin leipomisen tai käsitöiden saralla. Perheissä kun muodostuu helposti roolit ja minun roolini oli siivota leipomisen jäljet.

Sittemmin olen onneksi oppinut leipomaan ja laittamaan ruokaa. Oli pakkokin, koska sen lisäksi, ettei kokkia ollut aina käytettävissä, minulle puhkesi myös vilja-allergia. Kun gluteenittomia ruokia ei ollut juurikaan varaa ostella, oli opeteltava leipomaan. Ja helppoahan se oli, kun vain aloitti. Sittemmin olen kehittynyt niin pitkälle, että olen liittynyt marttoihin. Sitä en ole saanut tunnustetuksi, että käsityöt eivät edelleenkään kuulu vahvuuksiini. Alaluokilla opetetut villasukka ja lapanen ovat autuaallisesti haihtuneet muististani ja ompelutaitoni tulokset olen tyrmännyt alkuunsa ja luopunut toivosta, että osaisin ommella jotain, mitä kehtaisi päällään pitää. Onneksi martoissa tehdään muutakin kuin käsitöitä, ja tykkään kyllä haastaa itseni oppimaan ja tekemään niitäkin asioita, joita en osaa. Ainakin valikoivasti.

Vastikään kuulin, että joidenkin mielestä olen pelottava ihminen. Ensireaktio oli, että minäkö pelottava? Minä! Aikani asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että ehkä joitakin voi tosiaan pelottaa suorasanaisuuteni ja sanojeni vahva paino. Ehkä minulle ei ole niin helppo väittää vastaan, koska vasta-argumentit kyllä epäilemättä löytyvät. Minulla on tapana paukutella asioita suoraan, ja kaikki eivät sitä tietysti ymmärrä. Mieheni on sitä mieltä, että pelottavuuden ydin löytyy "ylenmääräisestä kälkättämisestä", mitä luontaisesti harrastan. - Poninhäntä väpättäen kälkätät, kuvaa mieheni. Olen rivien väleistä lukenut, että jotkut (ainakin miehet) taitavat sääliä miestäni, kun sillä on tuollainen vaimo. Eivät tiedä, ettei tarvitse kotona niin "kälkättää", kun kiintiö tulee täyteen muualla.

Mielessäni yhdistän pelottavan puheenlahjani ja marttauteni. Kyllähän martan pitää osata itseään ilmaista, ja se taito minulla on hallussa. Totisesti.

Ilo lapsesta on etuoikeus

Kuten on tullut jo kerrottua, perheeseemme odotetaan uutta tulokasta keväällä. Vauva on kauan yhdessä haaveiltu ja toivottu. Vaikka toiveisiin lopulta vastattiinkin nopeasti, silti lapsi on ihmeellinen ja myös pelottava asia. Kysymys "oliko se vahinko?" minulta pari kertaa kysyttiin alkuun. Se tuntui kuin kasvoille lyötäisiin ja mielestäni aivan aiheesta sain suuttua. Miksi niin se olisi vahinko ollut? Elämä muuttuu ja minä muutun, mutta antaa sen muuttua. En elä niin suunniteltua elämää, että kaiken ennakoisin ja vain uraani ajattelisin näitä isoja päätöksiä tehdessä. Elämän tärkeysjärjestys on minulle selvä.

Helppoa ei silti ole myöntää, että muutokset voivat tarkoittaa myös luopumista. Elämä ottaa ja antaa yhtä aikaa, kuten sillä yleensä on tapana. En koe lasta esteeksi elämälleni, koska äitini esimerkki on opettanut ymmärtämään, että kaikkea voi tehdä lapsesta huolimatta. Lähes kaikkea. Niistä asioista, jotka lapsi ottaa automaattisesti pois eli yöhön jatkuneet hauskat baari-illat, runsaat viikonloppumenot kokousten tai muiden juttujen merkeissä, mahdollisuuden nopeisiin muutoksiin ja ylenmääräisen itsekkyyden, olin jo valmis luopumaan. Mitäpä minä niillä, ne on niin nähty. Siinä mielessä olin jo valmis äidiksi, hyvin valmis.

Toisaalta, siinä mielessä en ole äidiksi valmis, että ottaisin äitiyden niin kovin tosissani. Lapset ovat minulle luonnollinen ja normaali osa elämää, ja en halua olla äitinä "tosikko". Äitiyteen liittyvät oletukset ja muoti-ilmiöt mitään erityisesti mainitsematta tuntuvat vierailta ja ahdistavilta. - Imettäväthän ne eläimetkin, tuhahtaa mieheni. Siihen ajatus kiteytyy. Päätän antaa itselleni tilaa olla hirveästi miettimättä, antaa asioiden tulla kohdalle ja sitten vain kokea ne.

Olen löytänyt itsestäni herkän "itkupillin" lapseni edessä. (salaa olin sellainen kai aina ollut) Ultraäänikuvassa potkiva ihmisenalku nostaa kyyneleet välittömästi silmiin eikä niistä tule loppua. Niin ihmeellinen on elämä. Tunnen valtavaa iloa lapsesta, vaikka alkuun hämmentävää uutista oli outoa käsitellä. Tajuan, että olen etuoikeutetussa asemassa. Miten paljon maailmassa on niitä lapsia, joita ei toivota! Valtavasti. Minun lapsellani on se onni, että häntä on toivottu. Vielä se ei onnea takaa, kuten voi tulla rakastettu ja onnellinen myös siitä lapsesta, jota ensin itkettiin. Mutta on mukavaa ajatella, että voin tarjota lapselleni ainakin tässä hyvän alun.

Henkilökohtaista ja poliittista

Se on ollut silkkaa laiskuutta, että en ole aloittanut oikeaa blogia. Kyse on ollut jonkin verran myös siitä, että mitä kaikkea netissä kannattaa kirjoittaa. Asialinja, tottakai, mutta minkä verran yksityisyyden verhoa raottaen. Minulla kun on taipumus olla suora ja avoin, vähän liiankin, ja myös pelkistää ja kärjistää asioita. Etten vain turhaan loukkaisi ihmisiä, ja sitä todella toivon.

Pelkkää politiikkaa ei huvita kirjoittaa, sitä varten ovat eri sivut ja eri agendat. Päättäjänä toimimisesta ehkä voisi olla sanottavaakin, jota taas en toisaalla kerro. En ole kuitenkaan pelkkä piinkova uranainen, vaan minulle elämässä tärkeintä on perhe ja ystävät. Odotettava perheenlisäys tuo pian aikaa ja myös runsaasti pohdittavaa, ehkä myös tarpeen pitää yllä toimittajan kirjoitustaitoja. Moni on kysynyt, enkö pitäisi blogia tästä odotuksen ihanuudesta. Vauva mullistaa myös minun elämäni, ja hyvä niin.

Kompromissina tästä kaikesta päätän, että kirjoitan tätä blogia tunnepohjalta elämästäni, kriittisiä mielipiteitäni varmasti laukoen, mutta poliittiset kannanotot toivottavasti muualla julkaisten. Ihan kokonaan emme politiikkaa karkuun pääse, sen verran poliittinen eläin olen, mutta pidän sen pienemmässä roolissa täällä. Ja onhan toki niin, että henkilökohtainen on poliittista, kuten feminismin oppiäiti Simone de Beauvoir sanoi.