Kannustuksesta kannuksia

Eniten minua pelottaa pian koittavassa äitiydessä epäonnistuminen. Pelkään, että en osaa, että olen huono äiti ja että minusta tuntuu jotenkin väärältä. Siitä huolimatta pelottaa, että olen ison sisaruslauman vanhin ja minulla todella on käytännön kokemusta lapsista, myös vauvoista. Vaikka pukeminen vaipanvaihto, hyssyttely ja nukuttaminen, syöttäminen ja moni muu käytännön asia ei ole minulle lainkaan vierasta tai uutta, äitiyden abstraktimpi puoli pelottaa minua. Epävarmuus itsestä ja omista taidoista painaa, ja osin ihan turhaan. Jotenkin sitä kaipaisi nuorena äitinä kovasti, ehkä jopa loputtomasti, rohkaisevia sanoja ja kannustusta. Että kyllä sinä selviät, osaat ja voit. Hyvin se menee. Mieheni onneksi näitä sanoja minulle sanookin.

Kannustus on useimmille suomalaisille vaikeaa. Negatiivisista asioista muistetaan kyllä aina sanoa, mutta hyvät jäävät sanomatta. Pelätään, että positiivinen palaute hurahtaa hattuun. Sitä jaetaan mahdollisimman niukasti, ja niin siinä sitten usein käy, että hattuunhan se nousee ja siellä lotisee.

Suomalaisista ylenmääräinen kehuminen on vierasta, kuin teeskentelyä. Keskustelin joululomallani Atlantin toisella puolen vaikuttavan ystävän kanssa toisenlaisesta palautteenantokulttuurista. Amerikkalaiset osaavat ja jaksavat kehua toisiaan. "How amazing!", he huudahtavat. Kerron onnistumisestasi kaikille ystävilleni sähköpostitse, he riemuitsevat. Suomalaista moinen naurattaa, mutta totuus on, että hyvää se vain tekee. Itsekullekin.

Suomalaisille myös palautteen vastaanottaminen on vaikeaa. Ei pitäisi koskaan myöntää, että on jossakin asiassa hyvä. "Eihän tämä nyt mitään, se oli ihan vain sattumaa ja yleensä en ole näin hyvä". Itse mietin joskus lukioaikoina meidän suomalaisten naurettavaa suhtautumista hyvään palautteeseen. Kaunista puseroa ei voinut jättää vähättelemättä sen hinnalla tai nukkaisuudella. Päätin tietoisesti alkaa opetella vastaamaan positiiviseen palautteeseen yksinkertaisesti kiittämällä. Minusta se oli hyvä päätös.

Kannustamisen ja hyvän palautteen antamisen merkitystä ei pidä vähätellä. Aiheesta pitää kehua, ja aiheesta pitää toki voida kritisoidakin. Siinäkin meillä on paljon oppimista, että kehittävä ja rakentava kriittinen palaute kyettäisiin ottamaan vastaan vähemmän henkilökohtaisena loukkauksena. Harvoilta se taito löytyy, ja varmasti usein on kyse huonosta itseluottamuksesta.

Itsekin opettelen taitoa vielä. Joistakin asioista sitä vaan on niin tavattoman herkkä, ja varmasti äitiys on yksi niistä. Toisaalta, en näe, että kritiikistä loukkaantuminen olisi välttämättä huono asia, jos vain kykynee elämään siitä eteenpäin. Saahan se sattua, että ei ole onnistunut. On vain otettava opiksi ja tehtävä ensi kerralla paremmin. Erehtyminen ja virheistä oppiminen ovat tärkeitä asioita. Uuden vuoden lupauksenani, tai tavoitteenani, voisin pitää kannustuksen lisäämistä, mutta toisaalta myös itse näistä asioista lisää opettelemista.

Hyvää uutta vuotta 2010!

Neito kauneimmillaan

Sanonnan mukaan teini-iässä 17-vuotiaana on neito kauneimmillaan. Siitä alkaa sitten rupsahtaminen ja sen jälkeen ei ole kuin alamäkeä tiedossa. Muistan vielä hyvin, kun olin tuossa iässä, ja kauneimmillani. Voi miten epävarma, toisten kommenteista haavoittuva, hontelo varsa olinkaan. Elämänkokemusta oli vain hyppysellinen, haaveita ja toiveita, huolia ja pelkoja runsaasti. Mitä minusta tulee isona? Mihin kouluun pääsen, saanko ikinä töitä? Tykätäänkö minusta? Olenko riittävä ja hyvä, saanko ystäviä ja tuleeko elämästäni mielenkiintoinen? Halusi nähdä maailmaa, matkustella, ystävystyä, rakastua, saada ja ostaa sitä ja tätä ja tuota. Pohjimmiltaan sitä halusi tulla onnelliseksi ja löytää paikkansa. Tulla hyväksytyksi omana itsenään, mutta rohkeutta olla vapaasti oma itsensä, sitä ei ollut.

Ja niin se vaan on, että "rohkeutta olla oma itsensä vapaasti" on kova juttu. Se on sitä edelleen, minulle 28-vuotiaalle rouvalle, joka olen ehkä jo paikkani löytänyt, ja ainakin rakastunut ja onnellinen. Teiniunelmani omasta perheestä, miehestä ja vauvasta on toteutunut ja toteutumassa. Teininä en unelmoinut urasta, se tuli vasta paljon myöhemmin, mutta ammatin, tutkinnon ja työpaikan olen saanut, ja kai joku sanoisi räpistelyjäni uraksikin. Mutta onko elämänkokemus, jota nyt kiistatta on enemmän, tuonut rohkeutta olla oma itsensä, ja vielä vapaasti? Pakko on sanoa, että ei taida ihan aina toteutua. Ei, vaikka haluaisin sanoa, että olisi.

Elämänkokemus on opettanut myös varovaisuutta, kyynistänytkin. Teininä sitä oli optimismia ja elämänuskoa pullollaan, ja uskoi kaikista hyvää. Elämänkokemus tarkoittaa aika usein pettymyksiä, haavoja, itkuja ja suruja. Kaikki ei ole toteutunut niin kuin halusi, itsekään ei ole aina riittänyt eikä kelvannut, ihmiset eivät ole olleetkaan sellaisia kuin ajatteli. Kun järkeä on kasvanut päähän, kuten toivoa sopii, realismi on tuonut ymmärrystä elämän negatiivisemmasta puolesta. Että ei eteenpäin oikein voi mennä ihan takki auki, jos mielii selvitä ja pärjätä.

Teinitytölle äidillä oli usein tapana sanoa, että "ei sitä kyllä paljon järki päätä pakota", kun neitonen lähti jo toiselle interreilille tai osti kalliin järjestelmäkameran. - Ostaisit sitten, kun olet valmistunut ja ammatissa, hän huokaili. Nyt tiedän, että sydäntään piti seurata, matkustamaan oli lähdettävä ja kamerakin oli ostettava, että tähän olen tullut, missä nyt olen. Niistä opeista, jos mistä, on ollut matkan varrella hyötyä. Kamerataidoille oli heti ensimmäisenä päivänä kesätoimittajana tarvetta. Maailmankuvan laajentaminen toi suhteellisuudentajua, jota tarvittiin heti ja välittömästi. Se oli suorastaan kiireellistä saada ja tajuta, että maailma ei ole mustavalkoinen vaan värikäs, ja että useammin on harmaata. Että oli hyvä, kun lähdin. Ja kaikki kesätyöllä hankitut rahat tuhlasin, mitä äiti tietysti kauhisteli.

Rohkeutta olla oma itsensä. Tietää vahvuutensa, säilyttää herkkyytensä, ymmärtää heikkouksiaan ja kehittää niitä. Olla välittämättä arvostelijoista, ja erityisesti niistä kohtuuttomista, jotka ampuvat nurkantakaa, nimettöminä tai nimellä, mutta yleensä vyön alle. Olla välittämättä niistä, jotka kääntävät asian päälaelleen ja puhuvat ilkeästi. Katsoa avoimesti eteenpäin, kohdata uusi ihminen omana itsenään, ja jättää omaan arvoonsa se, mikä ei ole edes ajattelemisen arvoista. Kivikovaksi ei tarvitse tulla, vaikka nahan on parkkiinnuttava. Itserakkaaksi ei tarvitse tulla, vaikka itseluottamuksen pitäisi olla melko rautainen. "Tulla vahvaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on haastetta yhdelle elämälle", kirjoittaa runoilija, jonka nimen olen unohtanut. En tiedä, riittääkö siihen vähempi kuin koko elämä.

Hyvää joulumieltä, rauhaa ja rakkautta kaikille! Omana itsenään.

Arvovalintoja

Tiedättehän ilmiön, että politiikkaan halutaan mukaan tyttöjä? Vaaleissa listalle halutaan ehdolle tyttö, joka tykkää käyttää lyhyttä hametta tai avaraa kaula-aukkoa. Kauniita tyttöjä, mielellään. Toisinaan tyttö valitaan myös johonkin luottamustehtävään. Onhan se hyvää mainosta puolueelle. Mutta suurempia hänen kyvyistään ei yleensä odoteta. "Tietäähän nämä tytöt." Jos tyttö sitten osoittaa aivotoiminnan merkkejä, sitä on joidenkin vaikeaa sulattaa. Tulee heti helposti vähän ryppyjä rakkauteen. Ihana tyttö muuttuu kovaksi akaksi. Piinkovaksi uraraketiksi.

Nuoria naisia ei politiikassa silti liiemmälti ole, vaikka liepeillä heitä on aina riittänyt. Naisten kiinnostus politiikasta kuulostaa useimpien mielestä oudolta. Jos oikeasti kiinnostaa ja jos halua ja tahtoa riittää, helposti aletaan pitää "hirveänä jyränä". Miesten politiikassa mukana oleminen on ihan normaalia, eikä sitä tarvitse selitellä. Naisten selittelylle ei taas loppua tule. Kun on ohitettu nuori nainen-vaihe, ja siirrytty perheellinen nainen -vaiheeseen, on taas kysyttävää. Politiikasta kiinnostunut nainen, jolla on sanottavaa ja kykyä sanoa se, on monien mielestä kummajainen. Suorastaan uhka. Sellaisesta ei aina löydy hyvää sanottavaa.

Olin yläasteella kiinnostunut historiasta. Luin historiankirjaa kotona etukäteen ja osasin asiat jo ennen oppitunteja. Historia tarjosi minulle sen psykologiasta tutun virtaus-ilmiön, jossa häviävät aika ja paikka ja uppouduin historian tarinoihin. Kiinnosti siis ehkä epätavallisen paljon ja piti lukea lisäksi tietosanakirjoja huvikseen. Rippikoulukaverini ei voinut käsittää, että joku oikeasti tykkää historiasta. "Ihan oikeastiko kiinnostaa? Ei voi kiinnostaa", hän päivitteli. Olin kiusaantunut ja hämilläni. Olisi kai pitänyt olla kertomatta koko asiasta. Myöhemmin kiinnostus historiaan laajeni yhteiskuntaan ja sitä kautta politiikkaan.

Monta kertaa olen ollut tilanteessa, että joku tuntemani nuori nainen olisi erinomainen ehdokas johonkin vaaliin tai tehtävään. Olisi taitoa, tietoa, kokemusta, näkemystä, karismaa, kykyä kysyä ja kykyä kertoa. Ehdokkuutta harkitessa sitten asiaa punnitaan perusteellisesti. Naiset miettivät koulua ja työtä, perhettä, ystäviä, kavereita, lemmikkejä, potentiaalista mielitiettyä, omia heikkouksia ja ties mitä näkökulmia. Että ehtiihän tässä vielä myöhemminkin. Syyt olla suostumatta ehdolle löytyvät varmasti. Monet miehet sensijaan vähät välittävät näistä syistä tai selityksistä, ja tarttuvat tilaisuuteen. Miestä ei yleensä niin haittaa, vaikka koulu on kesken tai työ ja perhe kärsivät. Perhe sopeutuu, ystävät ihailevat, kyvykkyys se vain kasvaa. Nainen sen sijaan huomioivat kaikki mahdolliset asiat -ja kieltäytyvät. Toki kuvaus on kärjistys eivätkä nämä ole pelkästään sukupuolikysymyksiä, mutta näin olen monesti huomannut käyneen.

On se vaan niin, että aina edes nainen ei voi olla tunnollinen, kiva ja kiltti. Mutta vaikeaa se on. Kun pohtii itsekin valintojaan, tulee mieleen, että kyllä sitä haluaisi tehdä oikeita päätöksiä. Kun vain tietäisi, mitä ne oikeat päätökset sitten ovat. Lopulta päätöstensä ja valintojensa kanssa on yksin, eivätkä ne helppoja ole. Kaikkia ei voi mitenkään miellyttää. On vain tehtävä valintoja arvojensa pohjalta, ja yhdessä perheensä kanssa. Onneksi asioiden huolellinen harkinta voi olla myös etu ja vahvuus.

Kiiltävää ja kimaltavaa

Tuleva itsenäisyyspäivän viikonloppu on oikea juhlien tiivistymä. Jos tässä nyt on jo eletty pikkujoulusesonkia, niin edessä on vielä parit juhlat. Tykkään juhlista. Tänä vuonna pikkujouluja ei tosin ole ollut kuin yhdet, ja ihan hyvä niin. Työpaikan yhteisiä pikkujouluja olin itse järjestämässä, ja kokemus oli kiva. Mutta muuten juhlia on useita edessä.

Se vain, että tässä siunatussa tilassa ei tuo pikkujouluilu oikeastaan ole ihan sama juttu, vaikka olenkin sitä mieltä, että hauskaa voi olla ilman promillejakin. Tähän pimeään vuoden aikaan pikkujoulut kuitenkin sopivat. Ei käynyt mielessäkään, että olisin jättänyt menemättä raskauden takia, vaikka pitkää tipatonta vietänkin. Minussa on sen verran aitoa todellista juhlijaa, että tykkään yleensä tanssia, laulaa ja rupatella juhlissa. Mitä rennommin, sen parempi. Tosin tanssitaitoni on hiukan kyseenalainen: valssikin sujuu parhaiten, jos laitan silmät kiinni ja annan mieheni viedä.

Juhliin on kiva pynttäytyä. Jopa nytkin se on minusta kivaa. Pukuvaihtoehdot tosin ovat ehkä hiukan suppeat. Onneksi löysin tosi kivasta joensuulaisesta putiikista hiukan uusia koruja ja turkoosin huivin. Niistähän peruspikkumusta mekkoni saa vähän lisää väriä ja vauhtia. Nykyisin tulee kierreltyä kaupungilla aika harvoin, ja oli ihan sattumaa, että eksyin tuon uudehkon kaupan ovelle. Ilahduttaahan se, pieni shoppailu työpäivän jälkeen.

Aiemmin olin huomattavasti kovempi tuossa naisten maratonlajissa, shoppailussa, mutta sittemmin kiire ja pyöristyvä keskivartalo ovat rajoittaneet intoa. Pahimmista teinivuosien kenkä- ja purkkiviidakoista selvittyäni olen myös suosinut aika paljon niukempaa ja klassisempaa linjaa. Pieni turhamaisuus on silti minusta paikallaan eikä se ole mitään toisia varten laittautumista. Itselläni ainakin meikkaaminen ja tälläytyminen ovat kokonaan vain minua varten. Mikäpä sen mukavampaa kuin olla nainen, joka saa olla turhamainen ihan luvalla!

Huomenna perjantaina juhlitaan satavuotiasta pohjoiskarjalaista keskustaa. Menemme juhlaan yhdessä mieheni kanssa ja on kiva mennä. Siellä näkee paljon tuttuja ja ruoka on erinomainen. Seuraavat juhlallisuudet ovat Pohjois-Karjalan keskustanuorten itsenäisyyspäivänä pidettävät linnanjuhlat. Kutsun mukaisesti on tarkoitus sinnekin pukeutua juhlavasti, ja paikalle tulee vieraita keskustanuorista naapuripiireistä. Tervehdyspuhe pitäisi minun pitää. Joulun jälkeen vietämme vielä perhepiirissä siskoni häitä ja mieheni isoäidin syntymäpäiviä. Tietääkseni Pohjois-Karjalan maakuntaliitto järjestää myös jonkinlaisen vastaanoton vuodenvaihteen 2010 lähellä.

Juhlia siis riittää! Voi olla, että ei enää huvita niin paljoa pukeutua juhlaan, kun tästä sesongista on selvitty. Ja onhan se niinkin, että jossakin vaiheessa raskaus alkaa oikeasti haitata juhlimista. Mutta toistaiseksi ei ole sitä huolta. Siispä juhlimaan. Hyvää itsenäisyyspäivää ja hauskoja muita juhlia!