Jääprinsessa

Joulupukki toi luistimet kokoa 27 tyttärelleni. Hän oli niitä kovasti toivonut, enkä minä sen kummemmin miettinyt, onko kolmevuotias oikea ikä opetella luistelemaan. Oppii, jos haluaa, niin ajattelin. Päiväkodissa alkoi hiihtäminen myös pienten ryhmässä. "Monosukset on parhaat", neuvoivat tädit.

Kävimme katsomassa suksia kaupassa ja kauhistuin hintoja. Ei tosiaankaan meille osteta niin kalliita urheiluvälineitä kolmevuotiaalle! Sitähän ei tiedä, vaikka tytär luistelisi kerran ja se olisi sitten siinä ja sama voisi käydä hiihtoharrastuksellekin. Ja ensi vuonna jälleen uudet koot ja välineet. Siispä puskaradio laulamaan ja etsimään käytettyjä suksia ja monoja. Ne hienosti löytyivätkin, kiitos siitä!

Tammikuu meni meillä pitkälti sairastaessa, joten luisteluharjoitukset jäivät väkisin kuun lopulle. Viikonloppuna kävimme kokeilemassa ensimmäistä kertaa, miltä tuntuvat luistimet jalassa pikkuneidistä. Itsekin etsin omia luistimiani, mutta minne lie hautautuneet, ei löytynyt. En muistakaan, montako vuotta on edellisestä luistelusta. Monta, se on varmaa. Tytär jaksoi ensiyrittämällä jäällä ehkä viisi minuuttia, ja sitten väsyi. Kentän reunalla olevat keinut veivät voiton haparoinnista luistimilla.

Toisella kerralla jäälle sattui päiväkotikaveri, joka jo osasi luistella. Malli olikin nyt tarpeen motivaation kasvattamiseksi. Olimme onneksi Aino -kirjoista lukeneet, että myös Ainoa harmitti, kun ei heti onnistunut ja että harjoittelemalla Ainokin oppi. Muistuttelin satukirjasta siinä, että pikkuisen harjoittelemalla kyllä tytärkin oppisi. Nyt neiti osasi jo hieman varata painoaan luistinten päälle. "Minä olen jääprinsessa!", hän hihkui ja nosteli jalkojaan hämmästyttävän korkealle. Kolmevuotiaan päätä ei pelko pakota eikä kaatuminen kauhistuta.

Lauantai-iltana jäällä oli mukava tunnelma. Monia perheitä ja nuoriakin luistelemassa. Keksin jo, että lämmin kaakao tai mehu voisi sopia sinne luistinten riisumisen jälkeen. Niin siinä taitaa käydä, että talviurheilu palaa meidän iltoihimme. Ainakin nyt, kun on lapselle varusteet hankittu.

Suviseuroissa

Avalla alkoi maanantaina huippusuosittu tv-sarja Iholla. Seurasin edellisen kauden ja seuraan tämänkin. Minua kiinnostavat erityisesti Claudia Eve ja Sanni Hurtig, mutta muutkin henkilöt ovat ihan ok. Claudia kuuluu varmaan selvänäkijänä niihin henkilöihin, joiden omasta ajattelusta ja elämästä on monien mielestä kiinnostavaa nähdä pätkiä. Sanni taas on minulle tutuntuntuinen hahmo, koska hän on entinen lestadiolainen, kuten minäkin. Sannin tunteet ja ajatukset ovat minulle tuttuja muutaman vuoden takaa. Pystyin hyvinkin samaistumaan niihin. Haluan kirjoittaa Sannista siksikin, että haluan tässä ilmaista hänelle tukeni. Tiedän, ja olen kokenut sen saman.

Sannia itketti tiistain jaksossa mennä suviseuroihin. Hänellä omasta ratkaisustaan oli aikaa vasta vuosi, kun hän meni uudelleen käymään seuroissa. Sanni mietti, mitä hän laittaa päälleen, koska suviseurat on sellainen muotitapahtuma. Näin minäkin muistan: aina ostettiin uudet vaatteet ja kun ei ollut ihan kalliimpiin merkkeihin varaa, se harmitti. Vl-maailmassa tietty pinnallisuus on itsestäänselvyys. Irtautumisen jälkeen olen kiinnittänyt paljon vähemmän huomiota pukeutumiseeni kuin sitä ennen. On ollut suorastaan helpotus, ettei ole tarvinnut vaatteitaan niin paljon miettiä.

Minä olen käynyt irtautumisen jälkeisten vuosien aikana vain kaksi kertaa suviseuroissa, Liperissä ja tosi lyhyesti sitä ennen Valkealassa. Suviseuroihin Liperiin halusin mennä, koska tuo vuosittainen seuratapahtuma on yksi lapsuuteni parhaista muistoista, niitä hyviä päiviä menneessä elämässä, ja siksi minulle rakas. Tuo käynti suviseuroissa oli minulle kuitenkin hyvin raskas ja surullinen kokemus. Menin suurin odotuksin, halusin haistella tuttuja tuoksuja ja nauttia auringosta, käydä ostamassa jäätelöä ja syömässä seuraravintolassa. Tavata vanhoja ystäviä, joita en ollut nähnyt vuosiin. En kokenut tarvetta piilotella uutta minääni, joten menin paikalle korut korvissa ja iloisella mielellä.

Ensimmäinen tunne oli, että ihmiset tuijottivat. Eivät hyväntahtoisesti vaan vihaisesti, kuin ilkeästi. Niin minä sen koin. Tutut, jopa jotkut sukulaiset, eivät tervehtineet vaan tuijottivat vain. Jotkut, joiden kanssa olin joskus istunut iltaa, seisoivat sipittelemässä ja vilkuilemassa minua. Yhden käden sormilla voi luetella ne tutut, jotka juttelivat kanssani ystävällisesti, kiitos heille siitä vieläkin! Äitini toisteli, "miten hyvin ja tehokkaasti kaikki on järjestetty täällä". Ihan kuin en olisi suviseuroissa ennen ollut! Olin niin järkyttynyt tuosta kokemuksesta, että en mennyt sinne sitten enää toiste. Tajusin, että minun lapsuuteni suviseuroja ei minulle enää ollut, koska niin paljon ihmiset ja heidän asenteensa minuun kuitenkin vaikuttavat.

Voi olla, että kokisin suviseurat nyt toisin. Olen vahvistunut, enkä usko, että enää menisin tolaltani tuijotuksesta. Ehkä osaisin ja ymmärtäisin myös maastoutua paremmin. Joskus ajattelin, että voisimme perheenä mennä suviseuroihin vielä nytkin, mutta tajuan erehtyneeni. Emme me voi, koska haluan suojella lastani. Suviseurat on pitkälti sosiaalinen tapahtuma, eikä se siksi minulle enää toimi. Ehkä me vielä käymme katsomassa, miltä näyttää minun lapsuuteni kesien kohokohdan maisema. Mutta se on jo meille vieras. Ei tunnu yhtään omalta, kuten Sannikin sanoi.

Ps. Vaikka olen kuulunut lapsena ja nuorena "eksoottiseen lahkoon", en pidä siitä, että minut nähdään tuon asian kautta edelleen. Minua ärsyttää, jos ihmiset kuvittelevat, että se määrittelee minut loppuelämäni. Kaikki ihmiset ovat kokemustensa summa. Koulukiusaaminen tai vanhempien avioero voi vaikuttaa persoonaan ja toimintaan myöhemmin. Mutta ei se kaikkea määrää. Ei minunkaan lapsuuteni vl-liikkeessä, jota en ollut itse valinnut.

Jospa hyppäisin

Uusi vuosi 2013 on alkanut. Minulla on paljon kaikenlaista mielessäni tälle vuodelle. Tämä vuosi on kuin täynnä odotuksia. Ehkä muutoksesta, ehkä käännöksistä, ehkä aivan uudesta asiasta. Tuntuu, että se kuplii ja pulppuilee pinnan alla, odottaa hetkeään. Minä tiedän, että kyllä se tulee. Se uusi, muutos. Vielä en siitä puhu, pidättelen vielä. On mukavaa miettiä mielessään asioita, joista ehkä tulee totta.

Viime vuoden keräsin rohkeutta. Ehkä sitä on nyt riittävästi, tai sitten ei. Voi olla, että vieläkin sitä pitää raapia kasaan. Rohkeutta olla minä. Rohkeutta elää se elämä, joka minulle on annettu rohkeasti minuna, piilottelematta, ujostelematta, kohdata ja kulkea se tie, joka on minun tieni. Laittamatta vakan alle sitä, mikä on minussa parasta. Kyllä, minä olen vähän arvaamaton. Ei minusta tiedä, ei.

Onneksi minulla on mies, joka tasoittaa, rauhoittaa ja pitää jalat maassa. Minä irtoaisin niin herkästi. Keksin kaikenlaista, ideoin. Mieheni ei hötkyile, vaikka minä mellastaisin. Niin on hyvä. Olen kauhean iloinen, että juuri hänet minä silloin luentosalista tentistä löysin, tai hän minut. Emme ole päässeet vieläkään yksimielisyyteen, kuka iski kenet ja niin on varmasti hyvä. Minulla on tunne, että yhdessä olemme enemmän. Parempia.

Meillä on ollut viime vuosina hyvää, mutta myös kovaa. Jospa tämä vuosi antaisi valoa ja iloa. Antaisi vihdoin nousta ja elämässä kääntyä lehden, antaisi ottaa uuden kynän ja puhtaan paperin. Minä olen rohkean loikan ihminen. Toivon, että uskallan sen taas tehdä. Se on ehkä tämän vuoden juttuja, mutta niitä asioita on monta.