Ajatuksiani elämästä

Ajatuksiani elämästä

torstai 31. joulukuuta 2009

Kannustuksesta kannuksia

Eniten minua pelottaa pian koittavassa äitiydessä epäonnistuminen. Pelkään, että en osaa, että olen huono äiti ja että minusta tuntuu jotenkin väärältä. Siitä huolimatta pelottaa, että olen ison sisaruslauman vanhin ja minulla todella on käytännön kokemusta lapsista, myös vauvoista. Vaikka pukeminen vaipanvaihto, hyssyttely ja nukuttaminen, syöttäminen ja moni muu käytännön asia ei ole minulle lainkaan vierasta tai uutta, äitiyden abstraktimpi puoli pelottaa minua. Epävarmuus itsestä ja omista taidoista painaa, ja osin ihan turhaan. Jotenkin sitä kaipaisi nuorena äitinä kovasti, ehkä jopa loputtomasti, rohkaisevia sanoja ja kannustusta. Että kyllä sinä selviät, osaat ja voit. Hyvin se menee. Mieheni onneksi näitä sanoja minulle sanookin.

Kannustus on useimmille suomalaisille vaikeaa. Negatiivisista asioista muistetaan kyllä aina sanoa, mutta hyvät jäävät sanomatta. Pelätään, että positiivinen palaute hurahtaa hattuun. Sitä jaetaan mahdollisimman niukasti, ja niin siinä sitten usein käy, että hattuunhan se nousee ja siellä lotisee.

Suomalaisista ylenmääräinen kehuminen on vierasta, kuin teeskentelyä. Keskustelin joululomallani Atlantin toisella puolen vaikuttavan ystävän kanssa toisenlaisesta palautteenantokulttuurista. Amerikkalaiset osaavat ja jaksavat kehua toisiaan. "How amazing!", he huudahtavat. Kerron onnistumisestasi kaikille ystävilleni sähköpostitse, he riemuitsevat. Suomalaista moinen naurattaa, mutta totuus on, että hyvää se vain tekee. Itsekullekin.

Suomalaisille myös palautteen vastaanottaminen on vaikeaa. Ei pitäisi koskaan myöntää, että on jossakin asiassa hyvä. "Eihän tämä nyt mitään, se oli ihan vain sattumaa ja yleensä en ole näin hyvä". Itse mietin joskus lukioaikoina meidän suomalaisten naurettavaa suhtautumista hyvään palautteeseen. Kaunista puseroa ei voinut jättää vähättelemättä sen hinnalla tai nukkaisuudella. Päätin tietoisesti alkaa opetella vastaamaan positiiviseen palautteeseen yksinkertaisesti kiittämällä. Minusta se oli hyvä päätös.

Kannustamisen ja hyvän palautteen antamisen merkitystä ei pidä vähätellä. Aiheesta pitää kehua, ja aiheesta pitää toki voida kritisoidakin. Siinäkin meillä on paljon oppimista, että kehittävä ja rakentava kriittinen palaute kyettäisiin ottamaan vastaan vähemmän henkilökohtaisena loukkauksena. Harvoilta se taito löytyy, ja varmasti usein on kyse huonosta itseluottamuksesta.

Itsekin opettelen taitoa vielä. Joistakin asioista sitä vaan on niin tavattoman herkkä, ja varmasti äitiys on yksi niistä. Toisaalta, en näe, että kritiikistä loukkaantuminen olisi välttämättä huono asia, jos vain kykynee elämään siitä eteenpäin. Saahan se sattua, että ei ole onnistunut. On vain otettava opiksi ja tehtävä ensi kerralla paremmin. Erehtyminen ja virheistä oppiminen ovat tärkeitä asioita. Uuden vuoden lupauksenani, tai tavoitteenani, voisin pitää kannustuksen lisäämistä, mutta toisaalta myös itse näistä asioista lisää opettelemista.

Hyvää uutta vuotta 2010!

tiistai 22. joulukuuta 2009

Neito kauneimmillaan

Sanonnan mukaan teini-iässä 17-vuotiaana on neito kauneimmillaan. Siitä alkaa sitten rupsahtaminen ja sen jälkeen ei ole kuin alamäkeä tiedossa. Muistan vielä hyvin, kun olin tuossa iässä, ja kauneimmillani. Voi miten epävarma, toisten kommenteista haavoittuva, hontelo varsa olinkaan. Elämänkokemusta oli vain hyppysellinen, haaveita ja toiveita, huolia ja pelkoja runsaasti. Mitä minusta tulee isona? Mihin kouluun pääsen, saanko ikinä töitä? Tykätäänkö minusta? Olenko riittävä ja hyvä, saanko ystäviä ja tuleeko elämästäni mielenkiintoinen? Halusi nähdä maailmaa, matkustella, ystävystyä, rakastua, saada ja ostaa sitä ja tätä ja tuota. Pohjimmiltaan sitä halusi tulla onnelliseksi ja löytää paikkansa. Tulla hyväksytyksi omana itsenään, mutta rohkeutta olla vapaasti oma itsensä, sitä ei ollut.

Ja niin se vaan on, että "rohkeutta olla oma itsensä vapaasti" on kova juttu. Se on sitä edelleen, minulle 28-vuotiaalle rouvalle, joka olen ehkä jo paikkani löytänyt, ja ainakin rakastunut ja onnellinen. Teiniunelmani omasta perheestä, miehestä ja vauvasta on toteutunut ja toteutumassa. Teininä en unelmoinut urasta, se tuli vasta paljon myöhemmin, mutta ammatin, tutkinnon ja työpaikan olen saanut, ja kai joku sanoisi räpistelyjäni uraksikin. Mutta onko elämänkokemus, jota nyt kiistatta on enemmän, tuonut rohkeutta olla oma itsensä, ja vielä vapaasti? Pakko on sanoa, että ei taida ihan aina toteutua. Ei, vaikka haluaisin sanoa, että olisi.

Elämänkokemus on opettanut myös varovaisuutta, kyynistänytkin. Teininä sitä oli optimismia ja elämänuskoa pullollaan, ja uskoi kaikista hyvää. Elämänkokemus tarkoittaa aika usein pettymyksiä, haavoja, itkuja ja suruja. Kaikki ei ole toteutunut niin kuin halusi, itsekään ei ole aina riittänyt eikä kelvannut, ihmiset eivät ole olleetkaan sellaisia kuin ajatteli. Kun järkeä on kasvanut päähän, kuten toivoa sopii, realismi on tuonut ymmärrystä elämän negatiivisemmasta puolesta. Että ei eteenpäin oikein voi mennä ihan takki auki, jos mielii selvitä ja pärjätä.

Teinitytölle äidillä oli usein tapana sanoa, että "ei sitä kyllä paljon järki päätä pakota", kun neitonen lähti jo toiselle interreilille tai osti kalliin järjestelmäkameran. - Ostaisit sitten, kun olet valmistunut ja ammatissa, hän huokaili. Nyt tiedän, että sydäntään piti seurata, matkustamaan oli lähdettävä ja kamerakin oli ostettava, että tähän olen tullut, missä nyt olen. Niistä opeista, jos mistä, on ollut matkan varrella hyötyä. Kamerataidoille oli heti ensimmäisenä päivänä kesätoimittajana tarvetta. Maailmankuvan laajentaminen toi suhteellisuudentajua, jota tarvittiin heti ja välittömästi. Se oli suorastaan kiireellistä saada ja tajuta, että maailma ei ole mustavalkoinen vaan värikäs, ja että useammin on harmaata. Että oli hyvä, kun lähdin. Ja kaikki kesätyöllä hankitut rahat tuhlasin, mitä äiti tietysti kauhisteli.

Rohkeutta olla oma itsensä. Tietää vahvuutensa, säilyttää herkkyytensä, ymmärtää heikkouksiaan ja kehittää niitä. Olla välittämättä arvostelijoista, ja erityisesti niistä kohtuuttomista, jotka ampuvat nurkantakaa, nimettöminä tai nimellä, mutta yleensä vyön alle. Olla välittämättä niistä, jotka kääntävät asian päälaelleen ja puhuvat ilkeästi. Katsoa avoimesti eteenpäin, kohdata uusi ihminen omana itsenään, ja jättää omaan arvoonsa se, mikä ei ole edes ajattelemisen arvoista. Kivikovaksi ei tarvitse tulla, vaikka nahan on parkkiinnuttava. Itserakkaaksi ei tarvitse tulla, vaikka itseluottamuksen pitäisi olla melko rautainen. "Tulla vahvaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on haastetta yhdelle elämälle", kirjoittaa runoilija, jonka nimen olen unohtanut. En tiedä, riittääkö siihen vähempi kuin koko elämä.

Hyvää joulumieltä, rauhaa ja rakkautta kaikille! Omana itsenään.

torstai 10. joulukuuta 2009

Arvovalintoja

Tiedättehän ilmiön, että politiikkaan halutaan mukaan tyttöjä? Vaaleissa listalle halutaan ehdolle tyttö, joka tykkää käyttää lyhyttä hametta tai avaraa kaula-aukkoa. Kauniita tyttöjä, mielellään. Toisinaan tyttö valitaan myös johonkin luottamustehtävään. Onhan se hyvää mainosta puolueelle. Mutta suurempia hänen kyvyistään ei yleensä odoteta. "Tietäähän nämä tytöt." Jos tyttö sitten osoittaa aivotoiminnan merkkejä, sitä on joidenkin vaikeaa sulattaa. Tulee heti helposti vähän ryppyjä rakkauteen. Ihana tyttö muuttuu kovaksi akaksi. Piinkovaksi uraraketiksi.

Nuoria naisia ei politiikassa silti liiemmälti ole, vaikka liepeillä heitä on aina riittänyt. Naisten kiinnostus politiikasta kuulostaa useimpien mielestä oudolta. Jos oikeasti kiinnostaa ja jos halua ja tahtoa riittää, helposti aletaan pitää "hirveänä jyränä". Miesten politiikassa mukana oleminen on ihan normaalia, eikä sitä tarvitse selitellä. Naisten selittelylle ei taas loppua tule. Kun on ohitettu nuori nainen-vaihe, ja siirrytty perheellinen nainen -vaiheeseen, on taas kysyttävää. Politiikasta kiinnostunut nainen, jolla on sanottavaa ja kykyä sanoa se, on monien mielestä kummajainen. Suorastaan uhka. Sellaisesta ei aina löydy hyvää sanottavaa.

Olin yläasteella kiinnostunut historiasta. Luin historiankirjaa kotona etukäteen ja osasin asiat jo ennen oppitunteja. Historia tarjosi minulle sen psykologiasta tutun virtaus-ilmiön, jossa häviävät aika ja paikka ja uppouduin historian tarinoihin. Kiinnosti siis ehkä epätavallisen paljon ja piti lukea lisäksi tietosanakirjoja huvikseen. Rippikoulukaverini ei voinut käsittää, että joku oikeasti tykkää historiasta. "Ihan oikeastiko kiinnostaa? Ei voi kiinnostaa", hän päivitteli. Olin kiusaantunut ja hämilläni. Olisi kai pitänyt olla kertomatta koko asiasta. Myöhemmin kiinnostus historiaan laajeni yhteiskuntaan ja sitä kautta politiikkaan.

Monta kertaa olen ollut tilanteessa, että joku tuntemani nuori nainen olisi erinomainen ehdokas johonkin vaaliin tai tehtävään. Olisi taitoa, tietoa, kokemusta, näkemystä, karismaa, kykyä kysyä ja kykyä kertoa. Ehdokkuutta harkitessa sitten asiaa punnitaan perusteellisesti. Naiset miettivät koulua ja työtä, perhettä, ystäviä, kavereita, lemmikkejä, potentiaalista mielitiettyä, omia heikkouksia ja ties mitä näkökulmia. Että ehtiihän tässä vielä myöhemminkin. Syyt olla suostumatta ehdolle löytyvät varmasti. Monet miehet sensijaan vähät välittävät näistä syistä tai selityksistä, ja tarttuvat tilaisuuteen. Miestä ei yleensä niin haittaa, vaikka koulu on kesken tai työ ja perhe kärsivät. Perhe sopeutuu, ystävät ihailevat, kyvykkyys se vain kasvaa. Nainen sen sijaan huomioivat kaikki mahdolliset asiat -ja kieltäytyvät. Toki kuvaus on kärjistys eivätkä nämä ole pelkästään sukupuolikysymyksiä, mutta näin olen monesti huomannut käyneen.

On se vaan niin, että aina edes nainen ei voi olla tunnollinen, kiva ja kiltti. Mutta vaikeaa se on. Kun pohtii itsekin valintojaan, tulee mieleen, että kyllä sitä haluaisi tehdä oikeita päätöksiä. Kun vain tietäisi, mitä ne oikeat päätökset sitten ovat. Lopulta päätöstensä ja valintojensa kanssa on yksin, eivätkä ne helppoja ole. Kaikkia ei voi mitenkään miellyttää. On vain tehtävä valintoja arvojensa pohjalta, ja yhdessä perheensä kanssa. Onneksi asioiden huolellinen harkinta voi olla myös etu ja vahvuus.

torstai 3. joulukuuta 2009

Kiiltävää ja kimaltavaa

Tuleva itsenäisyyspäivän viikonloppu on oikea juhlien tiivistymä. Jos tässä nyt on jo eletty pikkujoulusesonkia, niin edessä on vielä parit juhlat. Tykkään juhlista. Tänä vuonna pikkujouluja ei tosin ole ollut kuin yhdet, ja ihan hyvä niin. Työpaikan yhteisiä pikkujouluja olin itse järjestämässä, ja kokemus oli kiva. Mutta muuten juhlia on useita edessä.

Se vain, että tässä siunatussa tilassa ei tuo pikkujouluilu oikeastaan ole ihan sama juttu, vaikka olenkin sitä mieltä, että hauskaa voi olla ilman promillejakin. Tähän pimeään vuoden aikaan pikkujoulut kuitenkin sopivat. Ei käynyt mielessäkään, että olisin jättänyt menemättä raskauden takia, vaikka pitkää tipatonta vietänkin. Minussa on sen verran aitoa todellista juhlijaa, että tykkään yleensä tanssia, laulaa ja rupatella juhlissa. Mitä rennommin, sen parempi. Tosin tanssitaitoni on hiukan kyseenalainen: valssikin sujuu parhaiten, jos laitan silmät kiinni ja annan mieheni viedä.

Juhliin on kiva pynttäytyä. Jopa nytkin se on minusta kivaa. Pukuvaihtoehdot tosin ovat ehkä hiukan suppeat. Onneksi löysin tosi kivasta joensuulaisesta putiikista hiukan uusia koruja ja turkoosin huivin. Niistähän peruspikkumusta mekkoni saa vähän lisää väriä ja vauhtia. Nykyisin tulee kierreltyä kaupungilla aika harvoin, ja oli ihan sattumaa, että eksyin tuon uudehkon kaupan ovelle. Ilahduttaahan se, pieni shoppailu työpäivän jälkeen.

Aiemmin olin huomattavasti kovempi tuossa naisten maratonlajissa, shoppailussa, mutta sittemmin kiire ja pyöristyvä keskivartalo ovat rajoittaneet intoa. Pahimmista teinivuosien kenkä- ja purkkiviidakoista selvittyäni olen myös suosinut aika paljon niukempaa ja klassisempaa linjaa. Pieni turhamaisuus on silti minusta paikallaan eikä se ole mitään toisia varten laittautumista. Itselläni ainakin meikkaaminen ja tälläytyminen ovat kokonaan vain minua varten. Mikäpä sen mukavampaa kuin olla nainen, joka saa olla turhamainen ihan luvalla!

Huomenna perjantaina juhlitaan satavuotiasta pohjoiskarjalaista keskustaa. Menemme juhlaan yhdessä mieheni kanssa ja on kiva mennä. Siellä näkee paljon tuttuja ja ruoka on erinomainen. Seuraavat juhlallisuudet ovat Pohjois-Karjalan keskustanuorten itsenäisyyspäivänä pidettävät linnanjuhlat. Kutsun mukaisesti on tarkoitus sinnekin pukeutua juhlavasti, ja paikalle tulee vieraita keskustanuorista naapuripiireistä. Tervehdyspuhe pitäisi minun pitää. Joulun jälkeen vietämme vielä perhepiirissä siskoni häitä ja mieheni isoäidin syntymäpäiviä. Tietääkseni Pohjois-Karjalan maakuntaliitto järjestää myös jonkinlaisen vastaanoton vuodenvaihteen 2010 lähellä.

Juhlia siis riittää! Voi olla, että ei enää huvita niin paljoa pukeutua juhlaan, kun tästä sesongista on selvitty. Ja onhan se niinkin, että jossakin vaiheessa raskaus alkaa oikeasti haitata juhlimista. Mutta toistaiseksi ei ole sitä huolta. Siispä juhlimaan. Hyvää itsenäisyyspäivää ja hauskoja muita juhlia!

lauantai 28. marraskuuta 2009

Kohtuullisesti joulusta

Joulu lähestyy hyvää vauhtia. Viimeisimmän laskelman mukaan jäljellä on enää kolme kokonaista viikkoa, kun puolikkaita viikkoja jouluun ei lasketa. Olen virittänyt kodin täyteen kynttilöitä, jouluiset valot parvekkeelle ja pussukan seinälle odottamaan joulukortteja saapuvaksi. Ensimmäiset piparit olen paistanut ja glögiä olen toisinaan maistellut. Marttojen askarteluillassa väsäsin joulukranssin ja toinen on kotimme ovessa. Onpa ensimmäiset jouluiset musiikitkin kotona soineet nyt marraskuussa.

En mielelläni myönnä olevani erityisen joulufani, vaikka kai todellisuudessa olenkin. En juuri välitä alkaa hössöttää joulusiivousta tai leipomisia vaan teen ihan puhtaasti fiiliksen mukaan. Mies sammuttelee kynttilöitä perässä, kun minä sytyttelen. Tykkään kynttilöistä, mutta sillä nyt ei ole varsinaisesti mitään tekemistä joulun kanssa. Tykkään myös joululahjojen antamisesta ja ostan niitä sukulaisille runsaasti. Vähän liikaakin, koska monesti rahat menevät aika finaaliin joulun aikaan. Meillä on sisarusten kesken tapana antaa kaikille lahjat, oli se sitten järkevää tai ei. Kaikki haluavat antaa lahjan toisilleen, eikä sitä oikein voi katkaista, vaikka kalliiksi tulee. Jos yhdelle hankkii lahjan, tulee kiusaus hommata toisellekin ja sitä mukaa kaikille. Voitte uskoa, että lahjoja riittää, kun suku on niin laaja kuin minulla.

Mies on käskenyt kirjoittaa joulupukille. Joulupukki ei kuulemma ole kovin idearikas eikä varsinkaan ajatustenlukija. Mitään turhaa rojua meillä ei ole ollut tapana hankkia, joten pientä vinkkiä joulupukki varmasti kaipaa -ja saakin. Toisaalta nuoren perheemme kodissa on vielä runsaasti hankittavaa, tai ainakin joskus siltä tuntuu. Jos tarkemmin pysähtyy ajattelemaan, ei meiltä sitten oikeastaan puutukaan mitään. Mutta olisi kiva keksiä jotain semmosta, mitä toinen toivoo, mutta ei tajua edes itse kirjoittaa joulupukin puutelistaan.

Lapsuuden joulutunnelmaa tavoitamme ehkä sitten ensi vuonna tätä vuotta enemmän. On se vain niin, että lasten riemu joulusta on aivan eriluokkaa kuin aikuinen pystyy saavuttamaan. Se ilo ei synny mistään lahjavuoresta vaan siitä ihanasta jännityksestä, mitä jouluun liittyy. Että on tonttuja, on tekemistä, valmistelemista ja salaisuuksia. Ensi vuonna meidän vauva ei tosin taida vielä muuta ymmärtää joulusta kuin, että rapiseva paperi on jännää. Tai ehkä sittenkin hiukan enemmän. Jokatapauksessa on ihanaa ajatella, että voi lapsensa kanssa fiilistellä joulua.

Tänä jouluna haluaisin oman kuusen. Joo, tulee neulasia, mutta niinhän niistä kuuluukin tulla. Jos ihan pienen, suostuttelin. Lupa irtosi, ja kuusi kannetaan parvekkeelle sitten, kun lähdemme sukuloimaan muutamiksi päiviksi. Eipähän sitten tiputa neulasiaan olohuoneeseen.

perjantai 20. marraskuuta 2009

Tykkäättekö te lapsista?

Äitiys on kokemus, jonka jokainen kokee eri tavalla. Näin on minulle kerrottu. Minulle äitiys on ollut tähän asti iloista ihmettelyä ja ihastelua. Mistä lie tulee tämä ajatus, mutta olen vakuuttunut, että mahani "yksiössä" elelevä heppu on hauska tyyppi. Hänen potkunsa ja liikkeensä tuntuvat viestivän, että hän on kiva ja että pidän hänestä. Lapsi on vilkas, ainakin jos potkujen määrässä mitataan. Tälläkin taiteilijalla meinaavat tulla seinät vastaan temppujensa kanssa. En meinaa malttaa odottaa, että pääsen tutustumaan lapseeni. Millainen hän todella on, kuka hän on?

Positiivinen ajattelu on periytynyt äidiltäni. Hankalissa tilanteissa äidillä oli tapana sanoa, että mietitäänpä nyt positiivisia asioita. Äidilläni positiivisen ajattelun tarvetta eli hankalia tilanteita ja suoranaisia vastoinkäymisiä on riittänyt. Taaksepäin ei ole kuitenkaan meillä kotona ollut tapana tuijotella. Aina on menty eteenpäin ja selvitty taas uudesta aamusta. Itsekin huomasin jo teininä etsiväni kaikissa tilanteissa sen hetken "plussia ja miinuksia", kuten ilmaus silloin kuului. Teini-iän myrskyissä ja voimakkaalla tunne-elämällä varustettuna temperamenttisena ihmisenä äidiltä huomaamatta opitusta mallista oli pelkkää hyötyä.

En tiedä, onko tästä ajattelumallista lapsen kanssa selvitessä hyötyä. Moni on varoitellut, että pienen vauvan kanssa eläminen ei ole helppoa. Masennuskin voi yllättää rankkoina aikoina. En ole mitään ruusutarhaa enkä vaaleanpunaista hattaraa olettanutkaan saavani. Minusta on hassua ajatella, että lapsia haluttaisiin siksi, että tykkää lapsista. Ei lapsista varsinaisesti tykätä, mutta omaa lasta rakastetaan. Ajattelen näiden kahden asian eron niin, että ajatus "tykkään lapsista" pitää sisällään sen, että lapsi on aina ihana ja kiva. Vaan kun ei ole, ei kukaan meistä ole. Kun lapsi halutaan, tilataan koko paketti. Ei vain täydellistä, kivaa ja/tai "tykättävää" lasta. Lapsella on oikeus turvalliseen kotiin ja rakkauteen, jota ei edes tarvitse ansaita. Näinhän on myös parisuhteessa, hyvinä ja pahoina päivinä.

Lapsenoikeuksien päivänä katson seinälläni olevaa julistetta YK:n lapsenoikeuksista. Niitä on paljon. Lapsella on oikeus lepoon, leikkiin ja vapaa-aikaan. Lapsella on oikeus kohtuulliseen elintasoon, koulutukseen, mielipiteen ilmaisuun ja suojeluun. Ja niin edelleen. Maailmassa on vielä paljon parannettavaa, myös Suomessa, että kaikkien lasten oikeudet toteutuisivat. Meillä aikuisilla on siinä iso vastuu.

lauantai 14. marraskuuta 2009

Suvaitsevaisuuden päivästä

Maanantaina 16.marraskuuta vietetään kansainvälistä YK:n suvaitsevaisuuden päivää. Suvaitsevaisuus on viime vuosikymmenen aikana noussut uudella tavalla yhteiskunnan arvoksi. Erilaisuuden hyväksymisen merkitys myönnetään ja hyväksytään ainakin Suomessa laajasti. Hyvä niin, koska kaikki tarvitsevat tavalla tai toisella suvaitsevaisuutta. Olemmehan kaikki jossakin asiassa epätäydellisiä. Kuka on laiska, kuka huonomuistinen, kuka luova haaveilija. Ihonväristä, sukupuolesta, seksuaalisuudesta, kansallisuudesta, kulttuurista, koulutuksesta, tuloluokasta, uskonnosta, vakaumuksesta tai vammoista jne nyt puhumattakaan. Erilaisia, mutta kaikki arvokkaita, samanarvoisia.

Suvaitsevaisuuden historia on kuitenkin varsin lyhyt. Eipä siis ihme, että tämäkin viimevuosien suvaitsevaisuuden arvostuksen aika on herättänyt joissakin ihmisissä voimakastakin vastareaktiota. Pitääkö kaikki muka hyväksyä? Erilaisesta kulttuurista tulevien kohdalla on erityisesti ollut sanomista. On sanottu, että maassa maan tavalla ja että muslimit pelottavat, kun ne valtaavat tämän maan. Miksi ne ulkomaalaiset tulevat tänne, on kysytty. Siinä unohtuu helposti, miten suomalaiset lähtevät jatkuvasti ulkomaille töihin ja opiskelemaan - ja ovat kiistatta ulkomaalaisia lähtiessään muualle.

Liian kapeakatseinen suvaitsevaisuuden vaatimus, joka estää keskustelun, on sekin osoittautunut ongelmaksi. Liika vaikeneminen vain lisää vastakkainasetteluja eikä suvaitsevaisuutta. Toisaalta kritiikin varjolla esitetty puhdas rasismi on eri asia kuin avoin keskustelu. Ennakkoluulot istuvat meissä tiukassa, ja pahinta on, että omia ennakkoluulojaan ei ole kovin helppo nähdä ja tunnistaa.

Tein graduni lähellä suvaitsevaisuuden näkökulmia liikkuvasta aiheesta. Asia tuli taas mieleen, kun kirjoitin pyynnöstä artikkelin gradustani ortodoksisen kulttuurin julkaisuun. Karjalasta evakkoina tulleiden ortodoksien kohtaloissa on jotain hyvin samaa kuin tämänpäivän maahanmuuttajakeskusteluissa. Silloinkin oli olemassa yleisesti ääneen lausumaton vaatimus yhtenäisyydestä, ja erilainen uskonto koettiin uhaksi. Ortodoksit piilottivat uskontonsa, venäläisvaikutteiset nimensä, tapansa ja tottumuksensa. Ruokakulttuurista parhaat palat kelpasivat kantaväestölle, mutta muuten erilaisuus koettiin uhaksi. Niin muuten koetaan tänäkin päivänä, ja aivan turhaan. Ortodoksisen kulttuurin ja uskonnon rikkaus alettiin nähdä vasta 1990-luvulla. Miten kauan kestää, että maahanmuuttajien kulttuureja nähdään rikkautena Suomessa?

En pidä ennakkoluuloista ja haluan sanoa niille vahvasti ei. Siinä olen idealisti, että uskon suvaitsevaisuuden olevan ainoa oikea tapa suhtautua erilaisuuteen. Tarvitsemme kaikki suvaitsevaisuutta. Voimme elää rauhanomaisesti, vieraillen toistemme luona ja kohdaten kulttuurillisia eroja, kuten yleensä tapahtuukin. Se, että hyväksyy toisen samanarvoiseksi ihmiseksi kuin itse, ei tarkoita, että hänen kaikki tekonsa pitäisi hyväksyä. Laki on laki kaikille, ja sitä tulee noudattaa.

Haastan itseni jatkuvasti kohtaamaan erilaisuutta, ja koen, että se on rikkaus. Toivoisin, että lapseni voisi elää vielä monikulttuurisemmassa Suomessa kuin itse olen elänyt. Minusta on tosi hienoa, että meillä on tuttavia, joiden lasten kanssa lapseni voi leikkiä. Ja tuttavien lasten ihonväri ei ole valkoinen. Hiekkalaatikko on kaikista tehokkain tapa oppia suvaitsevaisuutta.

tiistai 10. marraskuuta 2009

Kälkättävä martta

Kuten on tullut kerrottua, harrastan marttatoimintaa. Lähdin mukaan marttoihin, koska kaipasin erilaista tekemistä ja uusia naamoja. Sanalla sanoen kaipasin piristystä ja vaihtelua ehkä hiukan urautuneeseen elämääni. Opiskelujen loppu, opiskelukavereiden leviäminen ympäri maata ja maailmaa ja työelämän aloittaminen tuntuivat aiheuttavan elämässäni tyhjiön, jonka päätin täyttää martoilla. Totuus lienee kuitenkin se, että marttoihin olen ehtinyt mukaan vain harvakseltaan. Kyse onkin ollut enemmän siitä ajatuksesta, että olen martta ja kuulun marttoihin. Ehkä kyse on jopa martta-aatteesta. Ylevää.

Marttauteni on sikäli huvittavaa, että en ole koskaan ollut erityisen tunnettu näppäristä sormistani tai ahkeruudestani kotitöissä. Äitini oli varma, että en pärjäisi omillani ja epäili, että ruoanlaittotaidottomuuteni tappaisi minut kyllä nälkään opiskelupaikkakunnalla. Varmuuden vuoksi huolehtiva, ehkä jopa hiukan hössöttävä äitini lähetti minulle ruokaa postipaketissa, että selviäisin. "Hellä on hepo varsalleen", kommentoi äiti, kun hämmentyneenä ruokalähetystä kiittelin. Kaiken kaikkiaan, kotitöissä kunnostauduin enemmän siivouksen kuin leipomisen tai käsitöiden saralla. Perheissä kun muodostuu helposti roolit ja minun roolini oli siivota leipomisen jäljet.

Sittemmin olen onneksi oppinut leipomaan ja laittamaan ruokaa. Oli pakkokin, koska sen lisäksi, ettei kokkia ollut aina käytettävissä, minulle puhkesi myös vilja-allergia. Kun gluteenittomia ruokia ei ollut juurikaan varaa ostella, oli opeteltava leipomaan. Ja helppoahan se oli, kun vain aloitti. Sittemmin olen kehittynyt niin pitkälle, että olen liittynyt marttoihin. Sitä en ole saanut tunnustetuksi, että käsityöt eivät edelleenkään kuulu vahvuuksiini. Alaluokilla opetetut villasukka ja lapanen ovat autuaallisesti haihtuneet muististani ja ompelutaitoni tulokset olen tyrmännyt alkuunsa ja luopunut toivosta, että osaisin ommella jotain, mitä kehtaisi päällään pitää. Onneksi martoissa tehdään muutakin kuin käsitöitä, ja tykkään kyllä haastaa itseni oppimaan ja tekemään niitäkin asioita, joita en osaa. Ainakin valikoivasti.

Vastikään kuulin, että joidenkin mielestä olen pelottava ihminen. Ensireaktio oli, että minäkö pelottava? Minä! Aikani asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että ehkä joitakin voi tosiaan pelottaa suorasanaisuuteni ja sanojeni vahva paino. Ehkä minulle ei ole niin helppo väittää vastaan, koska vasta-argumentit kyllä epäilemättä löytyvät. Minulla on tapana paukutella asioita suoraan, ja kaikki eivät sitä tietysti ymmärrä. Mieheni on sitä mieltä, että pelottavuuden ydin löytyy "ylenmääräisestä kälkättämisestä", mitä luontaisesti harrastan. - Poninhäntä väpättäen kälkätät, kuvaa mieheni. Olen rivien väleistä lukenut, että jotkut (ainakin miehet) taitavat sääliä miestäni, kun sillä on tuollainen vaimo. Eivät tiedä, ettei tarvitse kotona niin "kälkättää", kun kiintiö tulee täyteen muualla.

Mielessäni yhdistän pelottavan puheenlahjani ja marttauteni. Kyllähän martan pitää osata itseään ilmaista, ja se taito minulla on hallussa. Totisesti.

perjantai 6. marraskuuta 2009

Ilo lapsesta on etuoikeus

Kuten on tullut jo kerrottua, perheeseemme odotetaan uutta tulokasta keväällä. Vauva on kauan yhdessä haaveiltu ja toivottu. Vaikka toiveisiin lopulta vastattiinkin nopeasti, silti lapsi on ihmeellinen ja myös pelottava asia. Kysymys "oliko se vahinko?" minulta pari kertaa kysyttiin alkuun. Se tuntui kuin kasvoille lyötäisiin ja mielestäni aivan aiheesta sain suuttua. Miksi niin se olisi vahinko ollut? Elämä muuttuu ja minä muutun, mutta antaa sen muuttua. En elä niin suunniteltua elämää, että kaiken ennakoisin ja vain uraani ajattelisin näitä isoja päätöksiä tehdessä. Elämän tärkeysjärjestys on minulle selvä.

Helppoa ei silti ole myöntää, että muutokset voivat tarkoittaa myös luopumista. Elämä ottaa ja antaa yhtä aikaa, kuten sillä yleensä on tapana. En koe lasta esteeksi elämälleni, koska äitini esimerkki on opettanut ymmärtämään, että kaikkea voi tehdä lapsesta huolimatta. Lähes kaikkea. Niistä asioista, jotka lapsi ottaa automaattisesti pois eli yöhön jatkuneet hauskat baari-illat, runsaat viikonloppumenot kokousten tai muiden juttujen merkeissä, mahdollisuuden nopeisiin muutoksiin ja ylenmääräisen itsekkyyden, olin jo valmis luopumaan. Mitäpä minä niillä, ne on niin nähty. Siinä mielessä olin jo valmis äidiksi, hyvin valmis.

Toisaalta, siinä mielessä en ole äidiksi valmis, että ottaisin äitiyden niin kovin tosissani. Lapset ovat minulle luonnollinen ja normaali osa elämää, ja en halua olla äitinä "tosikko". Äitiyteen liittyvät oletukset ja muoti-ilmiöt mitään erityisesti mainitsematta tuntuvat vierailta ja ahdistavilta. - Imettäväthän ne eläimetkin, tuhahtaa mieheni. Siihen ajatus kiteytyy. Päätän antaa itselleni tilaa olla hirveästi miettimättä, antaa asioiden tulla kohdalle ja sitten vain kokea ne.

Olen löytänyt itsestäni herkän "itkupillin" lapseni edessä. (salaa olin sellainen kai aina ollut) Ultraäänikuvassa potkiva ihmisenalku nostaa kyyneleet välittömästi silmiin eikä niistä tule loppua. Niin ihmeellinen on elämä. Tunnen valtavaa iloa lapsesta, vaikka alkuun hämmentävää uutista oli outoa käsitellä. Tajuan, että olen etuoikeutetussa asemassa. Miten paljon maailmassa on niitä lapsia, joita ei toivota! Valtavasti. Minun lapsellani on se onni, että häntä on toivottu. Vielä se ei onnea takaa, kuten voi tulla rakastettu ja onnellinen myös siitä lapsesta, jota ensin itkettiin. Mutta on mukavaa ajatella, että voin tarjota lapselleni ainakin tässä hyvän alun.

keskiviikko 4. marraskuuta 2009

Henkilökohtaista ja poliittista

Se on ollut silkkaa laiskuutta, että en ole aloittanut oikeaa blogia. Kyse on ollut jonkin verran myös siitä, että mitä kaikkea netissä kannattaa kirjoittaa. Asialinja, tottakai, mutta minkä verran yksityisyyden verhoa raottaen. Minulla kun on taipumus olla suora ja avoin, vähän liiankin, ja myös pelkistää ja kärjistää asioita. Etten vain turhaan loukkaisi ihmisiä, ja sitä todella toivon.

Pelkkää politiikkaa ei huvita kirjoittaa, sitä varten ovat eri sivut ja eri agendat. Päättäjänä toimimisesta ehkä voisi olla sanottavaakin, jota taas en toisaalla kerro. En ole kuitenkaan pelkkä piinkova uranainen, vaan minulle elämässä tärkeintä on perhe ja ystävät. Odotettava perheenlisäys tuo pian aikaa ja myös runsaasti pohdittavaa, ehkä myös tarpeen pitää yllä toimittajan kirjoitustaitoja. Moni on kysynyt, enkö pitäisi blogia tästä odotuksen ihanuudesta. Vauva mullistaa myös minun elämäni, ja hyvä niin.

Kompromissina tästä kaikesta päätän, että kirjoitan tätä blogia tunnepohjalta elämästäni, kriittisiä mielipiteitäni varmasti laukoen, mutta poliittiset kannanotot toivottavasti muualla julkaisten. Ihan kokonaan emme politiikkaa karkuun pääse, sen verran poliittinen eläin olen, mutta pidän sen pienemmässä roolissa täällä. Ja onhan toki niin, että henkilökohtainen on poliittista, kuten feminismin oppiäiti Simone de Beauvoir sanoi.