Ajatuksiani elämästä

Ajatuksiani elämästä

maanantai 13. elokuuta 2012

Ihana elokuu


Olisipa aina tällaista, että työpäivän jälkeen voi hengailla ulkona, tehdä pihatöitä ja leikkiä lapsen kanssa. Lämmintä. Ilma on selvästi jo syksyinen, vaikka nyt tulikin mukava lämpö. Ei tarvitse pukea aamulla villapaitaa, jos ei erityisesti halua. Leivon vadelma-mustikkapiirakkaa. Molemmat marjat lähimetsästä kerättyjä. Ei sitä tiedä, onko huomenna näin mukava ilma piirakan syöntiin. Ripustin myös värikkäät lyhdyt takaisin puuhun. Katselen säätiedotusta, pitäisikö punaviinipullo avata ja nauttia ulkona nyt vai loppuviikosta. Kestääkö tämä lämpö sinne asti?

Rakastan elokuuta. Jostakin syystä, joka voi aivan hyvin olla vain se, että olen syntynyt elokuussa. Elokuu tuntuu ihanalta, ihan parhaalta kuukaudelta. Pimeää, lämmintä, ei kuitenkaan liian kuumaa. Silloin kouluiässä tykkäsin kovasti palata kouluun kesäloman jälkeen. Sai uudet kirjat, repun ja farkut ja pääsi pyöräilemään kouluun. Nytkin vielä tykkään elokuusta, vaikka ehkä hieman eri syistä.

Oikeasti haluaisin olla sellainen huvilanemäntä (koska vaatii se tilaa, enemmän kuin meillä nyt on), joka pitää rapujuhlat, joissa lauletaan juomalauluja (vaikka sitten ruotsiksi, jos joku osaa) ja tanssitaan elävän musiikin tahdissa. Haluaisin tarjota ystäville porkkanakakkua ja nauttia hämärtyvästä illasta viltin alla teekupin kanssa jutellen mukavia. Omenoita puu notkuen. Haluaisin antaa lasten juosta avojaloin iltakosteudessa. Sellaisesta idyllistä minä haaveilen. Kuka tulisi kylään, että saisin edes pienen palan tuota unelmaa?

Elokuussa on minusta sellaista intohimoa ja hulluutta, josta minä pidän. Ehkä se ei minusta usein näy, mutta minussakin on niitä molempia. Jos vain uskallan. Annika Eklund laulaa, että elokuun lämmin tuuli vei järkeni mukanaan. Sellainen on minusta elokuu. Elämän vietäväksi heittäytymiseen kuin luotu.

torstai 9. elokuuta 2012

Rakkauden hedelmistä


Johtuneeko siitä, millainen olen luonteeltani vai mistä, mutta useimmat ihmiset olettavat, että haluan toisen lapsen. Haluankin, ei sillä, he ovat oikeassa. Mutta milloin, en tiedä sitä vielä. Tytär on yli kaksivuotias, joten uteliaat vain vaivoin malttavat olla vilkuilematta, joko nyt, joko nyt. Suorasukaisimmat olettavat automaattisesti, että toinen lapsi on nyt jo tulossa. Olenpa päässyt kerran pari jopa kertomaan, että "ei, olen muuten vain lihava".

Tässä lapsenhankkimisessa on monta hauskaa näkökulmaa, joita haluan tässä vähän pyöritellä. Tuntuu, että ensimmäisen lapsen kohdalla suunnitelmallisuutta oli hieman vähemmän kuin toista harkitessa. Hieman on kyllä vähättelyä. Eihän sitä ollut juuri lainkaan! Esikoinen oli todellakin rakkauden hedelmä, joka haluttiin olosuhteista välittämättä. Töistä ja opinnoista viis, silloisella ahtaalla asumuksellakaan ei ollut väliä. Tärkeintä oli, että nyt lisäännytään ja jälkikasvua halutaan hetimiten. Jälkeenpäin ajateltuna olihan se hullunrohkeaa! Mutta kaikki asiat järjestyivät. Lapsi toi leivän, kuten sanotaan.

Nyt tilanne on aivan toisenlainen. Taloudellisesti pärjäämme huomattavasti paremmin. Huoli ajoituksen oikeellisuudesta on silti huomattavasti korkeampi. Tieto lisää tuskaa, koska emme ole enää aivan noviiseja tässä lapsiasiassa. Nyt lasketaan, miten loma ajoittuisi, milloin se pikkuvauvahelvetti kävisi helpoimmin ja kätevimmin ja miten esikoinen olisi päiväkodissa osan viikosta. Paljonko tulot laskisivat, miten työt jatkuisivat, entäs tämä asunto, riittäisikö tämä? Paljon mietin myös omaa jaksamistani: miten sitä jaksaisi muka taas valvoa, ettei sekoaisi? Olisiko äitiysloma erilaista kuin ekalla kerralla, kun seurana olisi kuitenkin esikoinen? Ja entäs tämä nyt vihdoin vauhtiin päässyt laihduttaminen, nytkö tässä pitäisi sitten alkaa taas lihomaan? Kääk sentään! Entäs harrastukset, ystävät, joita olen ehtinyt vihdoin viimein taas ajatella. Ei paljon houkuttele!

Kaikkea tuota vatvoessa todella ymmärrän niitä, jotka päättävät, että yksi kerta riittää, ei kiitos enempää. Tuntuu, että aivan kaikki lapsessa on ylitsepääsemättömän vaikeaa ja kallista ja elämän pilaavaa, kun todella tietää, mitä se sitten on. Esikoisemme on ollut poikkeuksellisen helppo vauva, enkä minä siltikään niin häävisti pärjännyt. Miten meillä jonkun koliikkitapauksen kanssa pärjättäisi? Pahinta sitä tietysti miettii, vaikka hyvinkin voisi käydä.

Tytär on sitä mieltä, että pikkusisarus kehiin ja sassiin. Eräänä iltana iltasadun, unilaulun ja silittelyn jälkeen hän avasi jo suljetut silmänsä, katsoi tarkasti silmiin ja kysyi: "onko meillä muita lapsia?". Syyllisyys vyöryi ylitseni ja hätäisesti aloin selittää, että naapurissa, päiväkodissa ja serkuilla on lapsia. Mutta tytär ei hellittänyt: "Mutta onko meil-lä muita lapsia?", hän painotti. Nöyränä myönsin, että saattaa meille vielä tulla vauva. Se tyynnytti lapsen, joka ilmoitti sitten silittävänsä vauvaa ja nukahti.

Milloin sitä sitten olisi valmis? Mistä sen tietää? Tuleeko toisen lapsen kohdalla yhtä varma fiilis asiasta kuin esikoisen kohdalla? Tuntuu, että ei ehkä kuitenkaan ihan vielä. Mene ja tiedä.