Ajatuksiani elämästä

Ajatuksiani elämästä

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Joulupuuhia

Joskus varhaisteininä lainasin jouluvalmistelukirjoja, joissa kerrottiin, miten unelmien joulu tehdään. Siellä ohjeistettiin askartelemaan himmeli, ompelemaan tonttu ja tekemään kaikki joulujutut alusta pitäen. No, sellaiseen ei nykyään kovin moni lähde, mutta mieleeni jäi tuosta ruotsalaisten tekemästä joulukirjasta itsetehtyjen nekkujen ohjeet ja haave, että joskus vielä tekisin itse joulukarkkeja. Nyt se sitten toteutui. Yhdessä joulukarkkien tekeminen oli niin mukavaa, että makeiden tuotosten syöminen on sen rinnalla ihan pieni ilo. Joulumieli nousi mukavasta yhdessäolosta kummasti. Minulla on ihania ja taitavia siskoja.



perjantai 13. joulukuuta 2013

Kokonainen kuva


Facebookissa kiersi hauska ketjukirje meillekin, jotka emme yleensä ketjukirjeille lämpiä. Sai kertoa itsestään muutamia totuuksia, asioita, joita muut eivät ehkä tiedä. Omien salaisuuksiensa raottaminen ja toisten salaisuuksien lukeminen osoittautui yllättävän hauskaksi ja kiinnostavaksi jutuksi. Olen lukenut viime päivinä useita hersyviä, naurattavia, itkettäviä ja koskettavia asioita ystävistäni ja kavereistani. Oikeasti opin jotain uutta ihmisistä, joiden kanssa juttelen jatkuvasti. Ei sitä kaikkea tiedä, edes perheenjäsenistään, vaikka luulisi tietävänsä. Mahtava kiertokirje siis.

Ihmisestä voi tulla ensivaikutelman tai pinnallisen tuntemisen kautta hyvin väärä käsitys, syystä tai toisesta. Kokonaisena ihmisenä tunteminen tarkoittaa myös arempien asioiden tietämistä ja heikkouksien tuntemista. Näitä ei useinkaan toisesta tiedä. Jos ei välitä tietääkään, sitten jää näkemättä asian toinen puoli. Jää ehkä tuntematta hieno ihminen, jolta voisi oppia paljon.

Minulla on taipumusta piilottaa herkkyyttäni. Monilla on minusta käsitys, että olen kova ja vahva ihminen, näin he ovat minulle kertoneet. On varmaan totta, että minussa on vahvuuttakin paljon, mutta myös herkkyyttä ja tunteellisuutta, jota näitä puolia minusta huonosti tunteva ei tunnista edes minuun kuuluvaksi. Olen opetellut näyttämään herkkyyttäni ja vapautumaan siitä ajatuksesta, että se on heikkoutta.

On vain oivallettava, että herkkyys on vahvuutta. Ei siinä ole mitään pahaa, että itkin, kun luin opiskeluaikoina gradua varten kirkonkirjoja ja niistä ihmisten perheiden tarinoita synnyin ja kuolin aikojen pohjalta. Tai liikutuin lasteni ultrakuvaa katsoessa, kunnolla nauraessa kyyneleet tulevat silmiin ja niin edelleen. Tai että minulla on tarve puolustaa perhettäni, lapsiani ja miestäni leijonan raivolla, jos koen heitä uhattavan tai väärin perustein arvosteltavan. Herkkyys on minulle myös luovuus, ja jos yritän painaa herkkyyttäni piiloon ja pois, poissa pysyy myös luovuuteni. Minusta tuntuu, että on jo aika vapauttaa se.

Vaatii rohkeutta olla kokonainen ihminen. Minä ajattelin uskaltaa kokeilla vihdoin antaa herkkyyteni näkyä. Se ei kaikkia varmaan miellytä, mutta kaikkia ei voi miellyttää. Miellyttämisen sen itsensä vuoksi olen ajatellut lopettaa kokonaan.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Ristiäiset


Poikavauvamme on saanut nimen, jota nyt opetellaan käyttämään. Vauva kastettiin kastemessussa lähikirkossa. Kastemessu oli todella koskettava ja kaunis tapahtuma. Olin aiemmin ollut morsiusmessussa, eli vihkimisen yhteydessä oli myös ehtoollisjumalanpalvelus, ja siitä jäi ajatus kasteesta vastaavalla tavalla. Meillä on melko pieni koti, joten perhemessun yhteydessä kirkossa kastaminen tuntui hyvältä ajatukselta. Kastemessu myös kauniisti korostaa seurakuntaan liittämistä, jota kaste on. Tykkäsin valtavasti! Myös muut seurakuntalaiset tulivat kiittämään, että jaoimme perheemme juhlan seurakunnan kanssa. Jäi todella hyvä mieli poikamme kastejuhlasta. Voisin melkein suositella kastemessua niille, jotka kokevat seurakunnan luontevana paikkana. Juhlavaa se oli erityisesti siksi, että lauloimme messussa Hoosiannaa ensimmäisen adventin kunniaksi.

Kotona meillä oli sitten pieni kahvihetki, pystykahvit niin sanotusti, sillä vieraamme juuri ja juuri mahtuivat meille. Sain apua leipomisissa ja järjestelyissä ihanilta siskoiltani, mummoilta ja osan tein itse. Viisitoistavuotias siskoni teki ristiäiskakun, tuli upea. Tykkään kovasti järjestää juhlia, kotona tai muualla, mutta vauvan kanssa siinä oli kyllä haastetta. Erityisesti siivoaminen juhlaa varten tuntui mahdottomalta yhtälöltä. Onneksi saimme lapset hoitoon muutamaksi tunniksi ja tämäkin huoli järjestyi. Ristiäisten jälkeen tuntui eläminen ihmeen helpolta ja vaivattomalta. Totesin, että olen myös aika paljon vahvempi ja moneen venyvä tyyppi. Enemmän kuin luulenkaan.

Ja sitten nimi. Suvussani on annettu lapsille omanlaisia, persoonallisia ja jopa erikoisia nimiä. Sellaisista nimistä minäkin tykkään ja monella sisaruksen lapsella on jo nimi, jonka olisin voinut omallenikin antaa. Esikoisellamme on melko harvinainen nimi, ja halusimme jotain samantyylistä. Se ei ollut mitenkään helppo tehtävä. Aiemmin suunniteltu nimi karahti kiville, kun olin sitä mieltä, että se ei sovi vauvalle, hän ei näytä eikä tunnu siltä. Minä haluan antaa lapsilleni persoonallisen nimen, joka on vahva, kansainvälisesti toimiva nimi. Nimellä saisi olla myös joku tarina tai historia. Myös mieheni haluaa lapsen nimellä olevan historiaa. Pääsimme lopulta sopuun nimestä. Suvulla on taas sulattelemista. Tosin yksi siskoni oli ajatellut juuri vauvan nimeä omalle lapselleen sitten joskus. Nimimaku taitaa kulkea meillä perheessä aika samanlaisena.

Nyt sitten laitamme joulua. Rennosti, rauhassa. Tärkeintä, että saa olla kotona ja hiljentyä jouluun.

lauantai 23. marraskuuta 2013

Mustat silmänaluset ja sukat


Aurinko nousee ja aurinko laskee, mutta sillä on melko vähän merkitystä elämässäni nyt. Vauvan hoitaminen, sen tiheääkin tiheämmät ruoka-ajat ja säännöllisen epäsäännöllinen rytmi pyörittää päiviäni. Välillä väsyttää imettää koko ajan. Silloin tällöin onnistun nukkumaan päiväunet, ja heti tuntuu helpommalta. Perhekerhoissa käymme, matkalla olemme hippasta esikoisen kanssa. Vaikka univaje kirvelee silmiä, lähteminen piristää kuitenkin niin, että olen iloisempi kotimatkalla. Jos onnistun kunnialla syöttämään ja nukuttamaan lapset, tunnen onnistumisen riemua. Kyllä tämä tästä.

Kovinta on minusta esikoisen peittelemätön kiukku, suru ja kapina uuden tilanteen vuoksi. Hän itkee asiaa minulle, lyö ja kiukkuaa. Myös isälleen, mutta äitiin kiukku todella purkautuu. Surettaa lapsen puolesta. Aina en voi revetä kahteen osaan, vaikka haluaisin. Esikoinen kostaa huomion puutteen piirtämällä seinään, särkemällä peilin ja maalaamalla kynsilakalla kylppärin kaakeleihin. Tuntuu, kuin olisi liikkuvassa junassa ja yrittäisi siitä jutella laiturilla oleville.

Oma haasteensa on minun jaksamiseni. En ole hyvä jaksamaan. Yritän muistaa olla syyllistymättä, kun otan pienen oman aikani vaikka käymällä ruokakaupassa. Vauva on pieni mammanpoika, hänellä on siihen hyvä syy ja oikeus, ja itkee äidin perään, kun olen poissa. "Laita korvatulpat", sanon miehelleni. Kyllä on vaan tärkeää, että saan joskus edes vähän tuulettua. Ja vauvankin lyhyillä poissaolojaksoilla totuteltava harvakseltaan.

Kun vauva sitten parina viime päivänä on nukkunut pitempiä pätkiä, ihmettelen. Eikö se nyt herää jo syömään? Mutta sen verran olen viime kerrasta oppinut, että päiväunet on tärkeämpää kuin siivoaminen. Ja sitä ohjetta olen koko ajan noudattanut.

torstai 31. lokakuuta 2013

Kateellinen?


Kysymys tulee täysin yllättäen: "oletko sinä kateellinen minulle, koska...?". Olen niin hämmästynyt siitä, että meinaan purskahtaa nauruun päin naamaa. Hillitsen itseni, eihän sitä nyt sovi päin näköä ystävälle nauraa, ja sanon ihmeissäni, että en tosiaankaan ole. "Lucky you", sanon.

Puhun totta: ei ole tullut edes mieleenkään, että tuosta voisi muka kateellinen edes olla. Ja että minä? En tajua kysyä, miksi hän sitä kysyy. Ajatus tulee mieleen vasta aikojen päästä ja alan ihmetellä. Miksi hän epäilee minua kateelliseksi, kun en ole sitä rahtuakaan? Vielä myöhemmin nousee vielä uusi ajatus: onko hän itse minulle jostakin kateellinen, kun kysyy tuollaista? En ole ajatellut koko kateus-asiaa ystäväni yhteydessä koskaan, nyt pyörittelen sitä hetken. Päätän antaa asian olla, koska on niin joutavaa miettiä, mistä joku olisi minulle kateellinen. Kaikilla asioilla on aina se toinen puoli. Asiat ovat suhteellisia.

Jotkut ovat hirveän kateellisia. Toisten ystäviä, omaisuutta, palkkaa ja ties mitä kadehditaan. Lehdissä julkaistavat verotulot oikein kannustavat kadehtimaan toisia. Moni haluaisi toiselta ison talon, auton, uran, lomamatkan, lapset, lemmikin, komean tai kauniin puolison, hoikan vartalon tai mitä nyt vielä voi keksiä. Minusta raha ei tee onnelliseksi, ei talo eikä auto, ei edes matkakaan. Minua ei toisten rahat eikä omaisuudet ole koskaan oikein kiinnostaneet. Jos olenkin kateellinen, kateus kohdistuu vähän toisenlaisiin asioihin. Joltakin kadehdin rohkeutta, toiselta ehkä varmuutta. Sellaisia asioita minä toivoisin itselleni. Minulla on unelmia, ehkä kykyä toteuttaakin niitä, mutta onko rohkeutta, siitä en ole ihan varma.

Kirjastosta lainasimme lapsille satukirjan, jossa käsitellään kateutta. Lapsilla kateus on luonnollinen, peittelemätön asia. Sitä myös opetellaan hillitsemään. Meillä sisarkateus ilmenee nyt kateutena äidin ajasta. Se näkyy myös kiukkuna, kun joutuu jakamaan. Aikuisilla kateus piiloutuu ovelammin. En oikein ymmärrä aikuisten kateutta. Mistä se oikein kumpuaa? Mitä sille voi sitten tehdä? Mitä siitä pitäisi ajatella?

perjantai 25. lokakuuta 2013

"Tuolla menee se lestadiolainen"


Kävelen pihan poikki parkkipaikalta kotiovelle päin iltahämärissä. "Hei, tuolla menee se lestadiolainen!", kuuluu naapuritalon parvekkeelta. Siltä parvekkeelta kuuluu usein meteliä, keskellä päivääkin he istuvat tupakalla oluet käsissä. Olen hämmästynyt. Siis mitä! Joku naapurin vuokralainen tietää minusta tällaisen historiani asian, tunnistaa jo kaukaa. "Julkkis", kommentoi eräs kaveri, kun hämmästelen asiaa. Ai minäkö? En kai.

Ei ole mitenkään harvinaista, että ihmiset eivät ymmärrä, että lestadiolaisuus on herätysliike evankelis-luterilaisen kirkon sisällä. Ei mikään erillinen uskonto, vaikka lahkoksi onkin haukuttu. Vielä yleisempää on se, että ihmiset eivät ymmärrä, että tuosta herätysliikkeestä voi erota, irtautua, lähteä. Viimeistään riitatilanteesta entisestä lestadiolaisesta tulee "se v*un lesta". Tämä herätysliiketausta on leimaava. Se on sitä erityisesti nyt, kun epäkohdista on pitänyt julkisuudessa puhua vuosien ajan. Pedofiilikohu on kestänyt jo viisi vuotta, eikä se ole ollut vaikuttamatta.

En erityisesti pidä siitä, että minulle kommentoidaan vl-taustastani edelleen monissa tilanteissa. "Ai, sinäkin juot näköjään viiniä", sanotaan juhlissa hämmästyneesti. "Oho, kiroaako Sallakin?", kysytään. "Olet ihan kuin Alice in Wonderland", kommentoidaan, kun tykkään tanssia. Minulle ei kommentoida perheen koosta, mutta monelle entiselle lestadiolaiselle kommentoidaan siitä jatkuvasti. Ei riitä, että liikkeestä irtautunut tuntee itse vierautta monissa tilanteissa, vaan tuota erilaisuutta myös alleviivataan. Tuollainen kommentointi aidosti suututtaa, ihan tiedoksi vain.

Miksikö sitten nytkin kirjotan tästä? Siksi, että joku ehkä lukisi tämän ja älyäisi, että ihminen voi muuttua, valita itse elämänsä ja tyylinsä. Tietysti jokaisen ihmisen historia vaikuttaa, mutta ei avioerolapsellekaan kommentoida, että "näköjään juot olutta, koska isäsi ja äitisi erosivat, kun olit lapsi". Olen jo ymmärtänyt, että erilaisuuteni on osa minua, eikä häviä, ja kuka ei sitä kestä, hyväksy tai ymmärrä, ei voi olla sen syvällisemmin ystäväni pitemmän päälle.

Minä olen edelleen kristitty. Kaikki vl-liikkeestä irtautuneet eivät ole. Arvioisin, että ehkä puolet tai jopa ylikin haluaa elää uskonnotonta elämää irtautumisen jälkeen. Tulkintani perustuu suljetuilla entisten lestadiolaisten palstoilla havainnoituun. Kaikki eivät halua koskaan puhuakaan koko aiheesta irtautumisen jälkeen. Kaikkien elämä ei muutu vl-eron jälkeen mitenkään. Osan elämä menee niin sanotusti toiseen laitaan, ja he ovat siinä railakkaimpien juhlijoiden joukossa. Se heille suotakoon. Entisiä lestadiolaisia on niin moneen junaan.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Se on poika


"Vauva näyttää pojalta." Pojalta. Ei ole totta. Meidän vauva näyttää pojalta. Kesällä ultrakuvissa näkyvä tieto hämmentää minut aivan tyystin. Eihän meidän suvussa saada kuin tyttöjä, miten se nyt poika sitten on. Joo, tiedän, että lapsen sukupuoli tulee isältä, mutta silti. Poika. Enhän minä tiedä pojista yhtään mitään! Edellinen poikavauva, jota olen hoitanut, on nyt jo lukiossa.

Tietysti olen iloinen, totta kai, meillä on sitten tytär ja poika, mutta. En ole ikinä ajatellut, että minä saisin pojan, koska en vain ole ajatellut. Mutta minä saan. Menen kirjastoon ja lainaan psykologisia teoksia siitä, mitä pojista pitäisi tietää ja ajatella. Väsytän mieheni siteerailemalla kirjoista asioita, jotka ovat minusta kiinnostavia. "Nyt lopetat siitä peniksestä puhumisen", mieheni tuskailee minulle keskellä kauneinta kesää. En silti lopeta, ei ehkä yllättänyt.

Minulla on kuusi veljeä. Ei siis luulisi puuttuvan näkemystä pojista. Mutta niin vain on, että en koe tietäväni pojista mitään. Elämä on kuitenkin päättänyt opettaa minulle jotain myös poikalapsista. Tylsäähän täällä olisi, jos ei mitään uutta pitäisi opetella, päätän ja perehdyn asiaan niin hyvin kuin voin. Seurailen poikalapsia sivusilmällä, missä näenkin, poikavauvoihin kiinnitän erityisesti huomiota. Tuollainen meille on sitten tulossa. Pyörittelen asiaa ja kehrään itseeni poikavauvakuumetta. Harmittelen, että poikalapsille on niin ärsyttäviä vaatteita marketeissa: en tosiaankaan pue poikaani mihinkään monsteripaitaan tai supersankariksi. Päätän kasvattaa poikaani kuten tytärtäkin. Olen huolissani, osaanko rakastaa poikavauvaani. Entä jos en osaa. Apua.

Sitten hän syntyy. Ei niin helposti, ei niin vaivattomasti. "Poikavauvat syntyvät äitiensä viimeisillä voimilla", sanoo kätilö. Minulla ei ollut voimia enää ollenkaan, mutta niin hän vain syntyy. Vauva on kerrassaan kultainen. Niin ihana lapsi. Minä huomaan ihastuvani häneen vähintään samalla tavalla kuin esikoiseen. Olen aivan hurmaantunut. Ihastelen hänen tuhinaansa, ilmeitään, vauvaininää ja tuoksua. Hän on niin pikkuinen. Isänsä näköinen. Olen valtavan rakkauden vallassa häntä, miestäni ja tytärtäni kohtaan. Onneksi hän tuli. Onneksi me saimme hänet, ajattelen. Miten saatoin koskaan edes ajatella, että poikavauva olisi jotenkin eri asia?

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Sisaruudesta


"Jutellaan äiti vauvasta ja minusta vauvana", sanoo tyttäreni joka ilta. Odotamme tulokasta: myös pian isosiskoksi ylennettävä odottaa jännityksen ja huolen sekaisena tunnemylläkkänä. Hän rakastaa sitä, että hänen vauva-aikaansa muistellaan, millaista silloin oli ja mitä hän teki. Se kaikki herättää hänessä ihastunutta naurua. Kaikki vauvajutut sitten meillä mennäänkin nyt näin, että samalla muistellaan tyttären kanssa, että "kun sinä olit vauva..." ja yhdessä tehdään asioita, jotka liittyvät vauvaan.

Haluan kertoa lapselle etukäteen, mitä tapahtuu sitten, kun vauva tulee. Hänelle on luvattu, että hän pääsee lelukauppaan ostamaan oman nukkevauvan tai mitä sitten haluaakin (nuket eivät ole juuri kiinnostaneet tähän mennessä, pehmolelut kiinnostavat enemmän ja niitä hän hoitaa) ja isänsä kanssa ravintolaan syömään. Onhan se suuri hetki myös isosiskolle. Ja äidin luo sairaalaan tietysti myös vauvaa katsomaan, eikä sitten ole kiire. Hän saa köllötellä äidin vieressä sängyllä, olen luvannut.

Kyllä lapsella on paljon myös huolia sisaruksen saamiseen liittyen. Tytär osaa ne taitavasti myös kertoa, eihän hän enää ole ihan pikkuinen itse. Ensimmäiset huolet liittyivät siihen, että vauva pilaa leikit, vie korut, lelut tai muut aarteet. Olen varovasti näistä huolista häneltä kysellyt. "Kaikki asiat olisivat paljon paremmin, jos ei olisi vauvaa", tytär avautuu. Äitiä kohtaan kiukkua on alkanut jo purkautua, koska erityisesti minun jakaminen pelottaa. "Jos sinulla menee kaikki aika vauvan ruokkimiseen ja et ehdi enää ollenkaan olla minun kanssani", tytär murehtii. Sisaruksen saaminen on tyttärelleni suurin mullistus hänen tähänastisessa elämässään. Minä ymmärrän sen ja toivon voivani antaa kaikille tunteille tilaa.

Jos ensimmäisen lapsen kohdalla ehti tuskastua odottamiseen ja hermostua, kun lapsi antoi odottaa itseään, toisen kohdalla odottaminen on ollut erilaista. Ei ole ollut kiire. Vaikka minusta jokainen lapsi on erikseen, eikä esikoiselle hankita sisarusta leikkikaverin vuoksi, sisaruus on kuitenkin asia, joka leimaa tämän vauvan syntymää. Parempaa lahjaa lapselleen ei voi antaa kuin sisaruksen, olen kuullut sanottavan. Minulla itsellänikin sisaruus on kääntynyt lahjaksi, jota arvostan koko ajan enemmän. Sisaruuden arvo vain nousee, mitä vanhemmaksi pääsen. Siskot eivät petä, eivätkä jätä. Toivon, että minunkin lapsillani voisi olla näin joskus. Että yksin ei tarvitse elämässä olla.

ps. Neuvolan opasvihkosesta opin, että rakkaus lapsiin ei ole mikään jaettava asia. Lapselle ei ole jaettua rakkautta, eikä "yhtä paljoa". Siispä: rakastamme tytärtä, rakastamme vauvaa. Rakkaus ei tule jaetuksi, ei vähene, vaan pelkästään lisääntyy. Sen pitäisi sitten myös näkyä, että se ei ole jaettua.

perjantai 20. syyskuuta 2013

Aikuistuminen


Kirkkaat syysvärit puissa, lempeä auringonvalo, raikas tuuli. Kuljen kaupungin katuja ja ajattelen elämääni. Tuntuu hyvältä olla minä. Olen onnellinen siitä, mitä minulle on annettu. Kiitollinen mieli siitä kasvusta, jota olen saanut kokea. Ajattelen, että olen minä vaan aika hyvä ja sitkeä nainen, kulkenut läpi monien vaiheiden, selvinnyt yhdestä ja toisesta. Itkenyt kasvukipujani paljon, mutta varmasti se tarvittiin. Samaan aikaan herkkä ja vahva, luova ja ajatteleva. Minä olen minä, ja saan olla, haluan olla. Minua ei minkään valtakunnan muotteihin pakota enää kukaan, turha yrittääkään. Se aika meni jo.

Olen oppinut paljon, virheistänikin. Ei kai kukaan ole virheetön, en ainakaan minä, ja minun ei ole sitä vaikea myöntää. Anteeksi pyydän, kun siltä tuntuu. Olen halunnut säilyttää lapsuudenkodista oppimani anteeksipyytämisen ja antamisen, ja sen, että anteeksi annettuja ei muistella joka riidassa. Arvostan sitä ajatusta korkealle, ainakin silloin kun sitä ei käytetä minkään asian peittelyyn tai sillä estetä puhumasta asioista. Se on ollut minulle yllätys, miten harva osaa antaa anteeksi, tai edes pyytää. Vaikka kuinka olisi toista ehkä tahtomattaankin loukannut, takerrutaan vain siihen, että eihän tässä mitään pahaa ole tarkoitettu eikä siksi tarvitse anteeksikaan pyytää. On vain niin vaikeaa katsoa peiliin.

Olen kauhean ylpeä miehestäni. Minulla on kerta kaikkiaan hyvä ja sopiva mies, parempi ei olisi voinut kohdalle osua. Olemme molemmat kasvaneet viimeisten vuosien aikana aikuisiksi. Onnellista on se, että kasvaa on saanut yhdessä, oppia ja kehittyä. Ei, helppoa se ei ole ollut, mutta ongelmat ovat olleet meidän ulkopuolella. Tiedän, että siitä saa olla kiitollinen, etteivät elämän ongelmat ole meidän väliin tulleet. Ei kenenkään elämä ole ainaista myötätuulta ja myötämäkeä. Ei kuulu ollakaan. On hieno asia, jos rakkaus ei vastoinkäymisissä hyppää ensimmäisenä ikkunasta ulos. Niin, se on vain vahvistunut.

Tämä on hyvä elämä ja tämä hetki. Rakkaat on niin rakkaita, oma perheeni parasta mitä on, tästä hetkestä ja elämäntilanteesta olen vihdoin onnellinen. Tulevaisuus tuntuu ystävälliseltä ja hyvältä minulle. Jumala tuntuu olevan lähellä minua.

lauantai 14. syyskuuta 2013

Kädet multaan



Lähestyvä vauvan toimitusaika aiheuttaa monilla odottajilla niin sanottua pesänrakennusvimmaa. Minä en enää taivu suurempiin siivousoperaatioihin, vaikka sitä riittäisi, mutta puutarhatyöt ovat ilo, johon tartun mielelläni. Eihän sitä tiedä, vaikka pian olisi jo aika, ja syyskukat jäisivät laittamatta. Sitä en halua. Ulkona lempeässä syyskesän säässä hääräily rauhoittaa ja lohduttaa. Kesäkukkien raatoja tuntuu hyvältä viedä pois, ja laittaa uusia syksyisiä tilalle. Tänä vuonna ehdin paikalliselle puutarhalle hakemaan riippuvaa hopealankaakin ennen kuin se myytiin loppuun. Luulenpa, että näistä kukista on vielä paljon iloa, kun väsyneenä vauvaani hoivailen syksyn mittaan. Kukat ovat minulle iso ilon aihe, vuodenajasta riippumatta.

Ja sitten vain kynttilöitä pihalle palamaan, kun ilta pimenee. Syksy saa tulla.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Sellainen haaveilija


Esikoista odottaessa minusta tuntui, että raskaus teki minusta äitieläimen. Tuntui, että oma persoonani hävisi vauvan odottamisen myötä. Hävisi kokonaan se, kuka minä olen, enkä kuullut omaa ääntäni enää ollenkaan. En voinut ajatella enkä puhua ohi vatsani, en tunnistanut enää itseäni. Olin joku, joka ei ollut minä. Nyt minusta ei tunnu siltä yhtään. Nytkin etsin itseäni, haen sitä, kuka olen ja mitä minusta tulee, mutta kuulen oman ääneni. Kuulen omat ajatukseni, ja vaikka minulla on sylissäni kiemurteleva ja sätkivä vatsani, se ei valtaa koko minua ajatuksiini asti. Äitieläintä ei nyt ole, ehkä sitä ei tulekaan. En aio kokea siitä syyllisyyttä, etten niin kauheasti mieti koko raskautta, vaikka unohtaakaan sitä ei toki voi.

Olen aina ollut kova ajattelemaan, se on minulle sama asia kuin hengittäminen. Pohtiminen, analysoiminen, kysyminen. Länsimaisen filosofian suuren miehen Rene Descartesin sanoin Cogito ergo sum eli ajattelen, siis olen olemassa. Minä tykkäsin filosofiasta ehkä juuri siksi, että se jätti lukuisia kysymyksiä auki eikä vastannut niihin. Lukion filosofian kirjasta mieleeni syöpyi ainakin yksi ajatus, ja se kuuluu, että ihminen havaitsee, mitä haluaa havaita. Vahvistamme itse ajatuksiamme havaitsemalla vain niitä asioita, jotka sopivat meille. Muita asioita emme halua nähdä, emmekä havaitse. Entisessä elämässä turha pohtiminen oli syntiä, kysyminen epäilyä ja niin edelleen. Onneksi sitä ei enää ole! Olen vapaa ajattelemaan.

Joskus oli sellainenkin tyttö, joka lauloi ponia taluttaessaan omasta päästään keksimiään lauluja, kuvitteli junamatkalla muiden matkustajien elämää ja tarinaa, kirjoitti niitä tarinoita ylös ja luki kaikkia mahdollisia käsiinsä saamia kirjoja ahmimalla. Se kaikki virtasi vapaana ilman, että juuri mikään sitä rajoitti, ainakin kun olin yksin. Sitten tulivat odotukset pikaisesta perheen perustamisesta, naimakelpoisuudesta ja karsina tai lokero, johon tyttöjen piti mahtua. Ikuinen tunne, että en ole sellainen, kuin minun pitäisi olla. Että en riitä, en kelpaa, en vain pysty tähän. Että en saa olla se, mikä oikeasti olen, vaan on oltava joku muu. Se joku pakeni koko ajan, kun sitä tavoittelin.

Siitä ponnistelusta on jäänyt muisto: suurperheen aina raskaana oleva nuori äiti oli tyytymätön lapsenkaitsentaani, jota hän puoli-ilmaiseksi oli saanut ja kommentoi minua terävin sanoin. "Se on sellainen haaveilija". Se ei ollut meriittiä. Olisi pitänyt olla tehokkaampi, siivota ja leipoa hänelle avuksi. En ollut enkä ole sellainen ihminen, minusta ei tule sellaista. Mutta onko se väärin tai huonoa?

Toivon voivani tavoittaa sitä tyttöä, edes vähän. Toivon voivani olla se, kuka olen, ilman että pitää pyristellä johonkin lokeroon väkisin. Tiedän jo, ettei siitä tule mitään hyvää. On vain väisteltävä niitä lokeroita.

lauantai 17. elokuuta 2013

Taivaslaulu


Olen saanut lapseni toivottuina ja minun ei ole tarvinnut pelätä raskautta, mutta Pauliina Rauhalan kirjan Taivaslaulu tarinan Viljan tunteet ovat minulle tuttuja. Niin tuttuja kuin olisin ne itse läpi elänyt, tai ainakin melkein. Olen hengittänyt ja imenyt itseeni juuri niitä tunteita koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Olen varastoinut ne itseeni niin, että kun odotan toista lastani, ne tunteet taas nousevat minussa esiin. Kummittelevat. Ne eivät kohdistu lapsiini, vaan enemmän itseeni. Esikoista odottaessa ja äitiyslomalla kuvittelin, etten vain sovellu äidiksi, mutta se oli väärä luulo. Minulla on äitiyteen ja raskauteen liittyvää taakkaa enemmän kuin omiksi tarpeiksi, enemmän kuin useimmilla muilla.

Itkuhan kirjaa lukiessa tuli. Plussa testissä ei ole iloinen asia kuin harvoille lestadiolaisäideille, se on hitaan kidutuksen jatkumisen merkki. Raskaus on naiselle hyvin fyysinen kokemus, joka ei mene siinä muun elämän sivussa, vaikka kuinka olisi kyseessä viides tai kymmenes lapsi. Ei, vaikka muuta halutaan sanoa, ja näyttää ulospäin. Yleensä nainen ei saa lapsia vaivattomasti kuin sika porsii (vaikka mitäpä minä sian sielunelämästä tiedän) plop plop plop, ei vaikka olisi kuinka kokenut synnyttäjä asialla. Kirjan Vilja juoksee raskaana, koska haluaa vielä hyvästellä oman kehonsa. Entäpä, jos keho on pitänyt hyvästellä 20-30 vuodeksi, sen minkä naisen hedelmällinen ikä kestää? Voi vain toivoa, että keho ei olisi liian kestävä. Että koittaisi kohdunpoisto, tuo suomenkielen kaunein sana, kuten Rauhala kirjoittaa.

Ja ne tunteet, jotka on salattava itseltäänkin, koska loputon raskaana oleminenhan ei saa ahdistaa, se olisi syntiä. Julma tyrannijumala näkee ajatuksetkin. Olen miettinyt ja yrittänyt todella ymmärtää, mitä naiselle tekee tuollainen elämä. Mitä hänen tunteilleen ja ajatuksilleen tapahtuu? Millainen tunneside syntyy lapsiin, noihin ei-toivottuihin, jotka ensin ovat ihania, sitten rasittavia ja aikuiseksi kasvettuaan kysyvät pahoja kysymyksiä, joita ei saa kysyä? Kysymykset vaarantavat kaiken, jopa taivastien, joka synnyttämällä on turvattu. Synnyttämällä taivaaseen, kirjoittaa Rauhala. Monesti olen ajatellut, että ne portaat taivaaseen rakentuvat lapsista. Heiltä ei kysytä, miksi kysyttäisikään? Uusi lapsi rakentaa uuden portaan.

Kumpi on enemmän syntiä: saada määrättömästi lapsia, joista ei kykene huolehtimaan eikä rakastamaan, vai ehkäistä, ja saada vain sen verran, minkä kykenee hoitamaan ja rakastamaan? Onko lapsen laiminlyönti synti ylipäätään? Rauhala kirjoittaa hyytävästi lestadiolaisesta ennaltaolemisen ajatukseen perustuvasta vauvavarasto-opetuksesta. Siitä harvoin olen näin osuvasti nähnyt kirjoitettavan. Vauvavarasto on sekä Lutherin, että Lestadiuksen mukaan mahdoton, sillä sielu ja ruumis luodaan yhtä aikaa, mutta lestadiolaiset yleisesti uskovat olevan olemassa varaston, jossa minunkin lapseni odottavat. Ellen heidän anna maailmaan tulla ehkäisemättä, joudun synnyttämään heitä helvetissä. Montakohan lasta minua vauvavarastossa odottaisi, sitä on mahdotonta sanoa tai tietää.

Rauhalan kirja Taivaslaulu on jotain, mitä mietin varmasti vielä kauan. Toivoin ja sain sen avulla kurkistaa vl-äidin mieleen, mutta lisäsikö se ymmärrystä? En tiedä.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Omat rajat


Me ihmiset olemme yksilöitä ja monissa asioissa niin erilaisia. Se, mikä toimii yhdelle, ei toimi toiselle ollenkaan. Siinä, missä jokin riittää jollekin, toiselle ei riitä alkuunkaan. Toinen kiehuu jostakin asiasta, kun toiselle se ei ole mikään juttu. Erilaisuus on rikkaus, mutta herkästi unohtuu, että emme ole yhdestä puusta veistetyt. Usein on tapana yleistää oma kokemus kaikkiin sopivaksi, vaikka se on vain oma kokemus.

Emme hahmota sitä, että minkä minä sain helposti, vaatii toiselta paljon ponnisteluja. Tai että olen itse lahjakas, ja toiselta tuo lahjakkuus puuttuu. Tai sitten hän vain arvostaa eri asioita kuin minä. Hänellä on erilainen tyyli, ajattelutapa. Oman kokemuksen yleistämisestä seuraa liian usein, että pidämme toista laiskana, tyhmänä, avuttomana tai muuten vain kummallisena ja outona. Kun oma käsitys hyvästä elämästä on kovin vahva ja jyrkkä, syntyy jopa 'väärin sammutettu'-tilanteita, kun toinen näkee asiat hieman eri tavalla kuin itse näen.

Minulla kiltiksi kasvatetulla (tai kova yritys oli ainakin) on usein vaikeus hahmottaa omia rajojani. Vaadin itseltäni paljon, enemmän kuin muilta koskaan vaatisin. Kaikki muut saavat epäonnistua, mutta minä en saisi. Kaikki muut saavat väsyä, pettyä, surra tai perua, mutta minä en saisi. Periaatteestakin takerrun asioihin, joista olisi helpompi päästää vain irti. Hakkaan päätäni seinään ja haavoitun yhä uudelleen, vaikka kannattaisi jo luovuttaa, etsiä kiertotie tai valita kokonaan toinen suunta. Se johtuu siitä, että en hahmota kovinkaan hyvin omia rajojani.

Opettelen rajojani ja olen edistynytkin, mutta aina tuntuu, että olen ekaluokalla. Opettelen, että olisi jokin raja, jonka yli ei mennä. Että suoraan ei porstuan läpi kävellä, vaan ensin pitää kysyä edes lupa. Merkki, jonka kohdalla lukisi, että "yksityisalue, tästä ei mennä, rauhoitettu". Kyse voi olla henkisistä tai fyysisistä rajoista ihmisestä riippuen.

Minua on monesti lohduttanut ajatus, että minulla oli se tunne, se pahoinvointi ja ahdistus, jo silloin, mutta en vain ymmärtänyt sitä. En kuunnellut, enkä välittänyt, tukahdutin sen viestin, jonka kyllä sain, mutta torjuin. Ihan periaatteesta. Itseä kannattaisi kuunnella paremmin. Ei se tarkoita alisuoriutumista, että huomioin myös oman jaksamiseni ja hyvinvointini. On ollut suuri havainto ymmärtää, että huolehtimalla itsestäni, rakastamalla itseäni, huolehdin ja rakastan myös läheisiäni paremmin. Ei tarvitse niin kauheasti angstata kaikesta. Olen yksinkertaisesti parempi ihminen. Tätä yritän nyt tosissani opetella ja ajaa selkärankaan asti. Helppoa ei ole, mutta ei elämä ole sitä muutenkaan. Hyvä niin.

ps. Minulla on Pauliina Rauhalan juuri Gummerukselta ilmestynyt kirja Taivaslaulu pian hyppysissäni luettavaksi. Aion lukea sen, ehdottomasti, ja kirjoittaa siitä, ja sen herättämistä ajatuksista täällä. Ehkä jo ensi kerralla. Minulla on vahva aavistus (niin, monet blogistit ovat kirjaa esitelleet), että tuo kirja kertoo omien rajojen ymmärtämisestä ja vetämisestä.

torstai 8. elokuuta 2013

Syksy, oi syksy


Paras vuodenaika on taas alkamassa. Minulle niin rakas syksy. En tiedä, oliko ensin rakkaus syksyyn vai koulunalkuun, mutta nämä kaksi tulevat käskemättä mieleen aina tähän aikaan vuodesta. Muistan vieläkin aivan hyvin uuden penaalin tuoksun. Odotin niin kovasti koulun alkamista. Tykkäsin uuden oppimisesta, ja tykkään vieläkin. Naimisiinkin menin syksyllä, oikein mielelläni meninkin. Tietysti parhaaseen vuodenaikaan.

Nyt omaan syksyyni ei ole aikoihin kuulunut koulu, mutta edelleen on sama lämmin tunne. Syksyn ihanat kirpeät aamut ja pimenevät illat, lepattavat kynttilät, höyryävät teet kupissa ja paistokset. Ei haittaa vaikka sataa, kun on vielä kuitenkin lämmintä. Aurinko on alkusyksystä lempeä, pehmeä. Marraskuu on sitten pahempi.

Tänä vuonna syntyy meidän perheeseen uusi tulokas. Odotamme häntä saapuvaksi sydänsyksyllä. Minun syksyyni liittyykin siten lopettamista ja alkua. Edessä on minulla välivuosi, jona haudon maailmaan lapseni, mutta myös sitä, mitä minusta tulee isona. On aikaa miettiä asioita koko talvi. Jos päässä nyt on ylipäätään tilaa järkeville ajatuksille yövalvomisilta, sanoo realisti minussa. Toista odottaessa sitä vähän jo tietää, mitä tuleman pitää, vaikka moni asia on jo unohtunutkin sitten esikoisen.

Tämä tulokas potkii varmana itsestään, kovaa ja kipeästikin. Hän on kovin ponteva, se on ainakin varmaa. Hetkittäin olen itsevarma: tästä tulee oikein hyvä vuosi. Niin, ainakin selvitään.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Kesän satoa













Kolmevuotiaan ensimmäinen kakku ikuistettuna. Onhan sitä pitänyt hieman jo maistaa ennen kuin ehdin kuvan ottaa. ;)

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Hiljaisuus on niin täydellisen hiljaista


Kesälomalla olen lepuuttanut ajatuksiani ja antanut niiden kulkea omia ratojaan vapaasti. Heinäkuu on ollut meillä vilkas lomakuukausi. Sopivassa suhteessa on ollut reissua, loman arkea ja juhlaa, kotona oleilua ja kesälomavieraita. Tästä kesästä jää kivoja muistoja. Vielä on kesää minulla jäljellä, sillä ohjelmassa on parhaillaankin mökkeilyä. Yhdet perhejuhlat vielä ehditään hyvin ja kesälomashoppailut. Vielä ehdin pakastaa marjoja, leipoa piirakkaa ja kylmentyvässä vedessä uida. Ai niin, hellettä on vielä ensi viikolla luvattu. Se on ihan kivaa, mutta ei pakollista.

Mökillä parasta on rauha. Hiljaisuus, joka antaa energiaa. Ensimmäisenä aamuna herään melkein säpsähtäen hiljaisuuteen. Ei siihen ole kotona tottunut. Hiljaisuus ja luonto hidastavat minua, pulssikin tuntuu rauhallisemmalta. Ajatukseni kirkastuvat, alan nähdä selvemmin asioita. Tuntuu, että suuntaankin kirkastuu. Tuonne minä kuljen, tuota tavoitan. Voin istua hiljaa tuleen tuijottaen. "Mökötätkö sinä, kun olet niin hiljainen", kysyy mieheni minulta, joka en yleensä juuri hiljene. En, vaan tuntuu vain hyvältä olla hiljaa.

Tulevaisuus tuntuu olevan turvallisen välimatkan päässä nyt. Aamulla vuoteessa makoilin ja mietin sitä. En niin kovin pontevasti, mutta kuitenkin. Pääsin opiskelemaan kunniallisin pistein, ja jos se sitten oikealta tuntuu, minulla on mahdollisuus opiskella suomen kieltä ja kirjallisuutta Itä-Suomen yliopistossa. Vielä on muutama mutta matkassa, ja ne selviävät sitten aikanaan. Mihin tuo opiskelun tie minua veisi, en tiedä. Onko se vain niin, että aika aikaa kutakin ja pitäisi astua rohkeasti uudelle polulle, päästää irti vanhasta? Ehkä.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Just se fiilis


Niin monet ovat ahkerasti lukeneet (ja myös kommentoineet, kiitos vain siitä) lestadiolaisten suviseuroihin liittyvää postaustani, joten näin tuon vuotuisen kokoontumisajotapahtuman alla taidan kirjoittaa piruuttani vielä toisen. Se liittyy niihin mukavampiin muistoihini suviseuroista. Entiselle ja nykyiselle vl-uskovalle suviseuroihin liittyy nimittäin valtavasti tunnemuistoja: hajuja, makuja, olotiloja. Suviseurafiilis on ilmaus sille, että yhtäkkiä tuntuu jotenkin samalta kuin aikoinaan suviseuroissa. Suviseurafiilis voi yllättää vuosien tai vuosikymmenten jälkeen ihan pyytämättä. Jokin asia tuo kirkkaana mieleen suviseurat, tuon lapsuuden huippuhetken, jolloin sai joka päivä uutta käyttörahaa karkkiin, ja jonne ostettiin uudet vaatteet. Se oli myös kesän ainoa lomamatka.

Suviseurafiilis voi syntyä kaupungin kukkapenkin vierestä kävellessä, kun kuorike tuoksuu sopivasti. Se voi tulla nurmikolla istuessa esimerkiksi kesäfestareilla tai uimarannalla. Helteellä suviseurafiilis tulee usein: palanut iho, selkää pitkin noruva hiki, aurinkorasva ja kesävaatteet voivat nostattaa sen. Iltayöstä ulkona liikkuessa kesällä tuntuu usein just siltä. Mukavien ihmisten kanssa jutellessa ja nauraessa voi tulla se fiilis, erityisesti silloin, jos ihmiset seisovat ympyrässä. Perhetapahtumassa tulee se fiilis, jos paikalla on hirveän paljon raskaanaolevia ja lastenrattaita eli ihan kuin suviseuroissa! Kovaäänisistä voi tulla voimakas flashback suviseuroihin esimerkiksi raveissa. Asuntoautoista, -vaunuista ja teltoista tulee ihan taatusti se fiilis. Pahanhajuiset ulkowc:t nostattavat muistoja, ulkona olevat vesihanat, karkin tai jäätelön syöminen kesällä. Näitä juttuja on ihan tuhat ja yksi ellei enemmänkin. Ei se mitään: nyt sille voi jo naureskella.

Tehdään nyt vielä selväksi, että en ole menossa suviseuroihin tänäkään vuonna. En koe tarvetta mennä. Suviseurat on osa menneisyyttäni, jota joskus ajattelen, mutta on ollut myös vuosia, jolloin tuo tapahtumaviikonloppu on mennyt ohi ilman, että olen edes muistanut koko juttua. Monena vuonna olen saanut myös postikortin suviseuroista. Voin kertoa, että se kortti ei ilahduta vaan päinvastoin lähinnä suututtaa meidän perheessä, jos epäilen sen lähetetyn jonkinlaisessa puhuttelun tai muistutuksen merkityksessä. Usein epäilen, joskus myös varmaksi tiedän. Olen pohtinut niinä vuosina vastauskonpuhdistuskortin lähettämistä omasta lomakohteestani tai tapahtumasta, mutta jättänyt sen sitten kuitenkin laittamatta. "En lähde tähän tyhmyyteen mukaan", olen ajatellut.

Ennen suviseuroissa kävivät kaikki minulle rakkaat ihmiset. Tilanne on hiljalleen muuttunut. On siellä vielä kourallinen, ketä olisi kiva nähdä, mutta se määrä pienenee jatkuvasti. Ihmisiä on mukavampi nykyisin tavata muualla.

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Sydämestä tuttu


Aikana ennen Facebookia ja muuta sosiaalista mediaa ei olisi tullut mieleenkään, että jaan yksityisiä asioitani ihmisten kanssa, joita en ole livenä koskaan tavannut. Pidinkin pitkään periaatteenani, että en hyväksy kaveriksi ketään, jota en ole oikeasti tavannut. Olen kyllä joutunut pyörtämään tämän kantani, sillä jotkut nettitutut ja ystävät tuntuvat nykyisin läheisemmiltä kuin toiset, joita olen livenä tavannut. Olen oppinut, että nettiystävyys on hieno asia, josta voi itselleenkin saada paljon, jos ja kun sen oikein ymmärtää. Ei sosiaalinen elämä tietenkään voi olla tai minullakaan ole vain netin varassa, mutta se on hyvä lisä.

Minulla on muutamia sellaisia hyviä ja rakkaita ystäviä, joiden kanssa olemme tunteneet sielujen sympatiaa, jakaneet suruja ja huolia, lohduttaneet ja auttaneet toisiamme hädässä, ideoita, iloinneet onnistumisista, kannustaneet ja niin edelleen. Mutta kaikkien näiden kanssa emme ole tavanneet livenä. Ja toisaalta paljon niitä entisiä ystäviä, joiden kanssa tuo tuollainen normaali ystävyys on kuihtunut pois, lakannut, jopa niin, että ei tunnu enää hyvältä sanoa "ystävä". Usein tulee sanottua entinen ystävä. Sekin on elämää.

Tapasin viime viikonloppuna muutamia tuollaisia ihmisiä, joiden kanssa minulla on paljon yhteistä ja jaettavaa. On hieman hassua tavata ensi kertaa henkilö, jonka kohdalla tuntuu, että tuntee hänet jo hyvin. Tutustuin myös muutamiin uusiin ihmisiin. Uusille ystäville on aina tilaa. Aiemmin tunsin itseni yksinäiseksi. Se tunne on mennyt ohi. Nyt on erilainen tilanne ja elämä. Olen selvinnyt eteenpäin. Enää ei entinen elämä hävetä, eikä ahdista. Joskus tunnen surua siitä, että kaikilta osin minulla ei ole mahdollisuutta elämänmittaisiin ystävyyssuhteisiin enää. Mutta ihan kaikkea ei silti tarvitse sietää niidenkään turvaamiseksi.

Aikani kaipasin elämääni lisää yhteisöllisyyttä. Koen, että olen tavoittanut sitä uudelleen. Ehkä hieman yllättäviäkin reittejä, mutta kokemus on ollut pelkästään positiivinen. Osa tuosta kokemuksesta on tullut netin kautta. Saman asian harrastajat ja samoista kiinnostuneet voivat netin kautta löytää toisensa. Netti ei tee ihmissuhteista valheellisia tai onttoja, jos ystäviä ollaan omalla nimellä ja sitä kautta voidaan ystävystyä myös live-elämässä. Näin olen kokenut.

ps. Pitempi lomani alkaa pian. Toivon meille oikein paljon kivoja vieraita kylään. Saa ottaa yhteyttä uudet ja vanhat ystävät. :)

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Peiliin katsomisen paikka


Kesälukemiseksi lainasin Jari Sinkkosen kirjan lastenkasvatuksesta ja psykologiasta. Lainasin sen siksi, että olen tasaisen varmasti huolissani siitä, osaanko olla hyvä äiti ja vanhempi, osaanko kasvattaa oikein ja teenkö jonkun emämunauksen ja kardinaalivirheen lapseni kanssa. Etten sortuisi opittujen mallien toistamiseen sitten kuitenkin huomaamattani, tai olisi curling-vanhempi tai että en asettaisi turvallisia rajoja ja niin edelleen. Huolenaiheita riittää loputtomiin, kun mietin tätä kasvatusasiaa. Sinkkosen kirja ei ole mikään tuore opus, ihan sieltä kirjaston hyllystä vain yhden valitsin, koska haluan itselleni ajattelemisen aihetta, haastaa itseni katsomaan asioita toisin. Asenteitani, tiedostamattomia ajatusmallejani, sitä kaikkea.

Minun suuri haaveeni on, että sitten kun lapseni ovat nuoria aikuisia, minulla olisi heihin lämmin ja hyvä suhde. Että voisimme luottaa toisiimme, että voisimme arvostaa toisiamme virheinemme, että voisimme viettää aikaa yhdessä vapaasti luurankojen kolisematta kaapissa. Ei niin, että se olisi ahdistavaa tai kontrolloivaa läheisyyttä vaan tietysti jokaisella on oma elämä ja yksityisyys, salaisuuksiakin. Mutta että perheyhteys antaisi eikä ottaisi, en vaatisi vaan antaisin mahdollisuuden. En tiedä, miten usein perheyhteys säilyy tuollaisena, tai on sitä koskaan, mutta siitä haaveilen.

Luottamusta ei rakenneta hetkessä, lämmintä suhdetta ei luoda yhdessä yössä. Jos epäonnistun lapsuudessa ja teini-iässä, myöhemmin virheitä voi yrittää paikata, mutta helppoa tai nopeaa se ei ole. Se voi olla melkein mahdotonta. Tästä minulla on kokemusta vähän turhankin paljon. Onneksi on korvaavia tapoja saada elämäänsä lämpöä ja tukea perheestä. Minulle parasta perheessäni ovat sisarukset. Sisarusten kanssa tapaamisista saan iloa ja voimaa pitkäksi aikaa. Se on positiivista.

Miten minä siis onnistuisin niin, että tuo unelmani olisi mahdollista toteutua lasteni kanssa? Olen tätä paljon miettinyt. Olen tullut sellaiseen lopputulemaan, että sillä täytyy olla rakastamisen lisäksi jotain tekemistä hyväksymisen ja kunnioituksen kanssa. Rakkauttakin on niin monenlaista, ja sen lisäksi lasta täytyy kunnioittaa persoonana, joka tekee itse valintansa. Minun tehtäväni on tukea ja kannustaa, arvostaa hänen valintojaan, jotka voivat tuntua minusta vääriltäkin. Vaikka kuinka muka tietäisin paremmin, voi kun osaisin pitää ne mölyt mahassani. Hyvä suhde vaatii tasavertaisuutta, sen ymmärtämistä, että lapseni on jo aikuinen, tasavertainen minun kanssani. On astuttava pois neuvovan ja päättävän vanhemman roolista, kasvettava. Tuo unelmani vaatii myös paljon peiliin katsomista, minulta. Olen siihen valmis ja siksi lainaan näitä kirjoja. Jospa ne auttaisivat.

torstai 23. toukokuuta 2013

Kirjasto rauhoittaa


Kesälomani ensimmäinen viikko häämöttää ensi viikon takana. Harvoin olen ollut näin väsynyt kuin nyt olen ollut. On ollut uuvuttava kevät. Voi se olla niinkin, että kun loma on jo näköpiirissä, voimat tuntuvat loppuvan tykkänään. Aamuisin nukuttaisi enemmän kuin vielä jokin aika sitten, koko perhe vetäisi hirsiä mielellään selvästi hieman pitempään kuin nyt on mahdollista. Vielä pitää rutistaa, ja viikonloppuna kyllä lepään, että jaksan ensi viikon.

Säännölliset ateriat, liikunta ja rauhoittuminen auttavat jaksamaan. Teemme kaksi lämmintä ateriaa lapselle joka päivä, ja pyrin pitämään kiinni siitä, että itsekin söisin samaan aikaan terveellisesti. Kesällä enemmän salaattia, vähemmän hiilareita. Hyötyliikunta voi olla vaikka tyttären kanssa yhdessä pyöräilyreissun tekemistä tai kävelyä hänen pikkupyöränsä perässä. Korttelin ympäri kävelykin on jo hyvä. Kuntosalille selviän nykyisin harvemmin, mutta selviän sentään joskus, on sekin jotain. Näin olen järkeillyt.

Epävarmuus ja jännitys tekevät minusta herkästi kiukkuisen. Ärtymystä tulee purettua sinne ja tänne. En ole ollut kovin ihanaa seuraa viime kuukausina, sori vain kaikki. Onneksi pian voin taas keskittyä normaaleihin asioihin, kun pääsykoe on ohi.

Kirjastossa istuminen rauhoittaa. Olen aina tykännyt koulusta, ja opiskelusta, tykkään vieläkin. Lupaan itselleni, että kun nämä kirjat on luettu, aloitan yöpöydällä olevan Enid Blytonin Seikkailu-kirjan. Palaan lapsuuden kirjojen tunnelmiin. Rakastin lukemista silloin. Tiedän, että se maailma on vieläkin mahdollista tavoittaa. Uppoutua kirjoihin. "Minulle riittää, että voin käydä kirjastossa ja lukea", sanoi mieheni, kun mietimme mikä meille elämässä on tarpeeksi, mihin kurkottelemme. Meidän perheemme onni aika pitkälti tulee kirjoista ja keskusteluista, lapsenkin. Kirjahyllyistä sen näkee: ne ovat ylitäysiä, eikä me raskita luopua kirjoistamme. Pölyttäköön vain.

torstai 2. toukokuuta 2013

Voiko tytön kanssa mennä naimisiin?


Iltaruoalla tytär istuu omassa tuolissaan ja pistelee makaroonilaatikkoa naamaan. Pienen mieltä askarruttaa kysymys: "Äiti, voiko tytön kanssa mennä naimisiin? Minä en halua mennä pojan kanssa naimisiin, pojat on inhottavia". Hänelle oli joku lapsi tai aikuinen päiväkodissa sanonut, että ei voisi, mutta hän haluaa tarkistaa asian minulta, äidiltään. "Voiko tytön kanssa mennä naimisiin?", tyttäreni tivaa minulta. Hän luottaa, että äidiltä totuus ja vastaus tulee.

Hieman ensin hämmästyn. Minun kolmevuotiaani kysyy minulta suurta kysymystä, johon minun pitää nyt just heti vastata. Miten kasvatan tytärtäni, minä tiedostava nainen ja äiti? Kyllähän minä tiedän, miten asia on oikeasti tällä hetkellä Suomessa. Naimisiin ei voi mennä, maistraatissa enintään. Mutta periaatteellisesti ajateltuna, voiko tyttö solmia liiton tytön kanssa? Minä en voi vastata, ettei voisi. En vain pysty, koska minä tiedän, että lapsen maailma rakentuu jo nyt, jo kolmevuotiaana kasvetaan ihmisten tasa-arvoon.

"Kyllä voi", minä sanon. "Kyllä voi maistraatissa mennä naimisiin", sanon hyvin tietäen, että se ei ole mikään naimisiin meneminen ja että tytär ei ymmärrä näiden asioiden eroa. Lapselle kysymys ei ole seksuaalisuudesta, vaan kyse on vaihtoehdosta ja hyväksynnästä. Kyse on periaatteesta, arvoista. Minä äitinä kerron hänelle, että mikä elämässä on ylipäätään mahdollista. "Hyvä, sitten minä menen naimisiin tytön kanssa", tytär sanoo silmin nähden tyytyväisenä ja helpottuneena ja jatkaa makaronin lusikoimista.

Illalla mietin, mitä jos tyttäreni oikeasti menee tytön kanssa naimisiin. Ensin karvastelee, minuthan kasvatettiin patavanhoillisesti. Sitten tajuan, että eihän siinä olisi mitään ongelmaa tai kummallista. Ei mitään, mikä olisi normaalille vierasta. Minun tyttäreni voi mennä tytön kanssa naimisiin ja se on just fine. Ihan oikeastikin. Kun tyttäreni on aikuinen, naimisiinmenoiässä, maailma on toisenlainen kuin nyt, minä luotan siihen. Tyttäreni voi olla onnellinen, voi halutessaan saada lapsia, voi kenties sitten saada halutessaan ne kirkkohäätkin. Mitä muuta minä oikeasti haluaisin kuin että lapseni on onnellinen sitten? En mitään muuta.

Minä haluan kasvattaa lapseni tasa-arvoon, kaikilla elämänalueilla. Toivoisin, ettei hänelle joku vastaisi ja sanoisi, että tyttö ei voi mennä naimisiin tytön kanssa.

torstai 25. huhtikuuta 2013

Opettelimme riitelemään


Vappu on sitä aikaa, että muistelen menneitä onnenhetkiä. Hieman ennen vappua on nimittäin vuosipäivä sille, kun mieheni päässä tapahtui se kuuluisa "klik". Se tapahtui yliopiston yleisessä tentissä, meidän molempien opintojen loppusuoralla. Istuin mieheni vieressä, juttelimme ja sen jälkeen maailmamme ei ole ollut ihan entisensä. Vappuna sain ekan viestin häneltä. Olin silloin niinivaaralaisesta rakkaustarinasta laulavan joensuulaisbändin keikalla. Minua nauratti. Siitä alkoi kuukauden piirittäminen. Kuukauden lopuksi tajusin, etten halunnut sen enää loppuvan. Aloimme seurustella. Minulla oli mieheni kanssa heti kotoisa olo, viihdyimme toistemme seurassa tosi hyvin. Sitouduimme toisiimme nopeasti ja suhde eteni lähipiiriä ehkä kauhistuttavallakin vauhdilla. Ei ole muuten kaduttanut.

Parisuhteen alkuaikoina elämä oli enimmäkseen ruusuilla tanssimista. :) "Mistä te edes riitelisitte", kysyi siskoni, kun ihmettelin suhteemme tasaisuutta. Riitoja ei tosiaan ollut. Vaikeuksia tietysti oli, kuten on kaikkien ihmisten elämässä, mutta ne tulivat meidän ulkopuolelta. Opiskelujen loppuvaiheessa on paljon epävarmuutta, mutta asiat aina kuitenkin lutviutuvat lopulta ja niin meilläkin. Oman lapsen saaminen oli meille yhteinen unelma, josta puhuttiin kauan ennen kuin vauva sai tulla. Lapsi laittaa parisuhteen koetukselle useimmilla, ja myös meillä niin kävi. Silloinkin silti lähinnä siksi, että väsytti. Emme me oikeastaan silloinkaan juuri riidelleet. Yhdessä halusimme selvitä pikkuvauva-ajasta, ja selvisimmekin hienosti.

Jossakin vaiheessa sitä silti tulee sellainenkin piste parisuhteessa, että erimielisyyttä tulee ja keskustelu käy kiivaaksi. Me emme aiemmin oikeasti osanneet riidellä, minä varsinkaan. Omat vanhempani eivät huutoriidelleet koskaan minun nähteni. Mököttivät ja lepyttelivät kyllä. Siinä on hyvää, mutta huonoakin. Minä halusin oppia riitelemään, vaikka se pelotti minua. Turvallinen riitely vaatii lujaa luottamusta toiseen ja parisuhteeseen. Ensimmäiset riitamme olivat kömpelöitä, ja minun oli vaikea pysyä paikoillaan. Tuntui, että piti lähteä pois, mököttää ja paeta. Mieheni on siitä hyvä riitelijä, että hän ei suostu jättämään riitaa selvittämättä. Niinpä me aina olemme keskustelleet, uudelleen ja uudelleen. Miksi sinä sanoit näin? Mitä tarkoitit? Mitä oikein ajattelet? Minä olen siitä tarkka, että vanhoja riitoja ei meillä vedetä esiin vaan anteeksiannetut on unohdettuja. Se on muuten pitänyt.

Jokin aika sitten meillä oli riita. Lapsi oli jo nukkumassa, joten istuimme alas ja keskustelimme kiivaasti. Lopulta alkoi naurattaa. Olipa tyhmä juttu. Anteeksi, rakas. Ja sitten tajusimme, että hei, mehän osataan nykyisin riidellä. Vautsi. Se on tärkeä taito!

ps. Mieheni on työmatkalla, ja minulla on häntä ikävä. Siksi mietin romanttisia menneitä ja näitä nykyisempiä.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Urasuunnitelmia


Kolmevuotiaalla ammatinvalinta pyörii leikeissä ja puheissa aika usein. Tyttäreni uusin suunnitelma kuuluu näin: ensin isona tyttönä ballerina ja sitten aikuisena palomies. Hyvä suunnitelma minusta. Matkalla leikkipuistoon ohitimme rakennustyömaan, josta tytär innostui heti. Hänestä tulee isona työmies. "Eiku työmies on poikien ammatti", hän heti perään epäröi. "Eikä oo, ihan hyvin voit", minä, ehta feministi, ilmoitin. "Eipäs, se on poikien ammatti, en mie halluukaan". Ja sen jälkeen hän päätyi ballerinan ja palomiehen ammatteihin. :)

Bussissa matkalla torille muutama kuukausi sitten tytär mietti ammatinvalinta-asioita taas. Kirkkaalla äänellä hän selosti ääneen, että "Opettaja on miesten ammatti, koska isi on opettaja. Minusta tulee isona toimittaja, se on naisten ammatti". Suvussa opettajia piisaa, joten sanoin, että "mutta mummihan on opettaja, kyllä nainenkin voi olla opettaja". Tytär sanavalmiina siihen tokaisi, että "silloin olis kyllä ihan liikaa opettajia". Hänestä ei siis ole opettajaa tulossa, ettei ihan liikaa olisi opettajia. Tyttäreltäni ei ole muuten koskaan tentattu, mikä hänestä tulee isona.

Yksi on ainakin varmaa, ja se on, että tulevaisuuden ammatti vaihtuu. Sellaista se on nykyisin aikuisillakin. Olen kasvanut ajattelemaan, että ammatti, työ ja moni muu asia voi elämässä vaihtua. En osaa ajatella, että nykyinen olisi kiveen hakattua ja muuttumatonta. Se tuntuu melkein tylsältä ajatukselta. Kolmekymmenvuotinen ura samassa yrityksessä ei nykyisin ole kovinkaan useiden ihmisten kohdalla edes mahdollista. Toiset kärsivät siitä ajatuksesta enemmän kuin toiset. Tässä olemme mieheni kanssa tosi erilaisia. Hänelle pitempiaikainen pysyvyys ei ole ongelma, ja hyvä niin.

Minä luen pääsykokeisiin. Saa nähdä tärppääkö tällä yrittämällä, mutta yrityksen puutteesta ei ainakaan jää kiinni. Jos en pääse nyt, ehkäpä haen sitten vuoden päästä uudelleen. Ajatus opiskelijaksi palaamisesta tuntuu mukavalta. Olen varma, että tykkään siitä. Olen tykännyt kyllä paljon nykyisestä työstänikin. Mutta elämä on tällaista, että aika aikaa kutakin. Elämä voi muuttua.


lauantai 30. maaliskuuta 2013

Pääsiäisen iloa


Ihana sää, ihanat vapaat, hyvät yö- ja päiväunet, hyvää ruokaa, paljon ulkoilua, touhuilua ja yhdessäoloa. Perhemessu ja pääsiäistapahtuma kirkolla. Näistä koostuu meidän pääsiäinen. Se on lapsiperheen versio rauhallisesta vapaasta, johon silti kuuluu myös kristillinen puolensa. Ihan kaikkiin pääsiäistapahtumiin ei päästy lapsenvahdin puuttumisen takia. Tai oikeammin siksi, että yksin ei huvita mennä. Sitten myöhemmin, ehtiihän sitä.

Olen oppinut nauttimaan perhemessuista. Kolmevuotiaan lapsen kanssa sinne menee jo hyvillä mielin, ei tarvitse niin kauheasti taistella, että lapsi pysyisi hiljaa tai paikoillaan. Hän ymmärtää jo puhetta ja malttaa ainakin samanikäisten lasten vieressä istua messun ajan. Sydämessäni läikähtää, kun tytär tanssii afrikkalaisen messulaulun tahtiin. Tätä minä en lapsena kokenut, mutta tämän minä haluan lapselleni antaa. Iloisen, vapaan ja turvallisen uskon. Ilman höpösyntejä, ilman helvetillä pelottelua, ilman rajojen vetämistä uskovien ympärille, ilman syyllisyyttä. Synnistä puhutaan vasta rippikoulussa, minä en sitä opeta vaan oikeaa ja väärää. Mitään en tuputa, ilmankin saa olla, jos niin sitten haluaa. Mutta aamulla kymmentä vaille kuusi hän kuiskii itsekseen "Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on, Jumalan kämmenellä, ei kukaan ole turvaton". Ja hänelle se on maailman luonnollisin asia. Olen siitä niin onnellinen.

Ostin kuluvana keväänä itselleni taas ristikorun. Hukkasin edellisen jonakin Helsingin kesistäni, ehkä voisi sanoa, että symbolisestikin oikeaan aikaan. Silloin, kun vanha tuttu alkoi kiristää ja puristaa. Nyt minulle on vain yhtäkkiä tullut se tunne, että haluan taas ristin. Että suhteeni uskooni alkaa olla kunnossa, minä olen sinut sen kanssa. Edellinen oli pelkistetty rippilahjaksi saatu. Tämä risti on tsirkoneilla koristettu, itse ostettu, kaunis. Silläkin on varmasti osuutensa, että olen käynyt katekumenaatissa. Se on hyvä asia. Kerrankin paikka, jossa saa sanoa epäilyksensä ja kysymyksensä ääneen, kertoa omasta kokemuksestaan, oppia siitä millaista onkaan tämä kristinusko, jota en ole oppinut.

Myös Kari Kuulan melko uusi kirja Kotona kristinuskossa on ollut hyväksi minulle. Se avasi sen, miten väljä on kristiusko. Sen puitteissa saa olla kovin montaa mieltä. Tärkeä oivallus on minulle ollut myös, että kristinusko on luonteeltaan tutkiva, pohtiva usko. Siihen kuuluu etsiminen, Jumalaa kohti kurkottelu, kysyminen. Ei tarvitse niellä pakkopullaa, olla kuin pakkosyötetty hanhi. Ei ole pakko ottaa valmista pakettia, eikä uskon tarvitse olla mikään ainoa totuus, joka pamahtaa päähän. Ei tarvitse olla valmis ja kaiken oppinut koskaan. Usko on iloa ja vapautta. Se vain antaa, ei ota minulta mitään. Ei vain sanoissa, vaan oikeasti, ihan oikeasti.

Ranskalaisen keittokirjan antia sitruunapiirakka, joka on sopivasti kirpeä ja makea.



Pääsiäislauantain kotitekoinen hampurilainen gluteenittomasti. Oli hyvää!



Pääsiäisen iloa sinullekin, joka tämän luet!

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Tämä opetti minua


En millään meinaa raskia kirjoittaa enkä julkaista tätä postausta. Meillä on nimittäin haikeaa: naapurit muuttavat. Sellainen ihme tapahtui, että me tutustuimme naapureihimme, ystävystyimme ja nyt tulee ikävä, kun he lähtevät. Asunto on myyty, uudet asukkaat tulossa ja hyvästien aika. En ole rehellisesti sanottuna koskaan ennen tutustunut naapureihini näin hyvin. Ei kaupungissa ole sellainen pahemmin tapana. Hyvää päivää sanotaan, roskiksella nyökätään ja hampaita kiristellään, jos toisen asunnosta kuuluu myöhään meteliä. Niin yleensä. Mutta näiden naapurien kanssa me ystävystyimme.

Se oli kyllä varmaan sattumaa, tai sitten kohtaloa, tarkoitettu niin. Virve-ystäväni pyysi minua yllättäen Anna Puun keikalle, enkä keksinyt yhtään syytä, miksi en lähtisi. Siis lähdimme. Tilasimme viinipullon ja aloimme jutella, jutella ja jutella keikkaa odotellessa. Ja sitten huomasimme, että Anna Puun keikka oli jo viimeistä kappaletta vaille taputeltu. Sillä aikaa me olimme tutustuneet, huomanneet paljon yhteistä ja löytäneet paljon puhuttavaa. Naurattihan tämä tilanne tietysti, mutta siitä se alkoi. Minä heitin varauksellisen suhtautumiseni romukoppaan. Me ystävystyimme.

Minun ei ole enää helppo luottaa ihmisiin. Olen pettynyt ystävyydessä tavalla, joka on tehnyt minusta varovaisen. En tutustu niin kuin nuorempana tutustuin. En ystävysty kuin aika harvoin. Mutta tuo kuvaamani ystävystyminen on opettanut minulle, että joskus pitää vain rohkeasti mennä, laskea suojausta ja kertoa rohkeasti, että tällainen minä olen. Ota tai jätä. Se on opettanut minulle, että kyllä minä vielä 30+ ikäisenä voin tutustua ja löytää sellaista yhteyttä ja ymmärrystä, jota ajattelin löytyneen vain silloin lapsuudenystävien kanssa. Ei pidä luovuttaa, vaikka joskus tuntuu, että kukaan ei kutsu kylään, kukaan ei tartu ehdotukseen tai vastaa hymyyn. Voi mennä itsekin, voi hakea kotoa, voi ehdottaa nopeaa toimintaa. Eikä se nyt niin vaarallista ole, jos ei vastakaikua sillä kertaa saakaan.

Ihailen naapureitani siitä, että he ovat rohkeita, elävät rohkeasti. Minä olen aina ollut kaiken huolella varmistelija. Tai ainakin enimmäkseen. He myyvät kaiken, asunnon, huonekalut, turhat vaatteet ja tavarat ja lähtevät Australiaan. Se on heidän näköisensä juttu. Joskus se vain on rohkean loikan aika. Jos haluat seurata heidän matkaansa, voit lukea siitä blogilistastani kohdasta Priscilla - Aavikon kuningatar. Turvallista matkaa! Muistakaa, että takaisinkin saa tulla!

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Loma-aurinkoa


Talvilomamme viimeinen päivä on tänään. Olen nauttinut rennosta ja rauhallisesta lomasta täysillä. Päivät ovat kuluneet pitkälti kotona, mutta vieraitakin on ollut ja tavattu. Kävelyretkiä läheisiin leikkipuistoihin ja metsiin on tehty joka päivä. Yllättävän tehokasta tuo pulkan vetäminen, kun kolmevuotias siellä kyydissä napottaa. Tulee ihan kuuma. Lomareissu tehtiin niinkin hurjan kauas kuin Kuopioon tällä kertaa. Se riitti meidän perheelle oikein hienosti. Ikean ja Matkuksen leikkipaikat saivat erityiskiitoksen. "Täydellinen", arvioi tytär ensimmäistä. Hyvä niin.

Kuopiossa kävimme lounaalla ravintolassa nimeltä OS. Tykkään paikasta todella paljon: ruoka on erinomaista, lounas kohtuuhintainen ja palvelu on hyvää. Ravintola OSin motto "hieno, mutta mutkaton" on erittäin osuva. Nautimme siellä nytkin todella hyvää ruokaa, ja jälleen oli ilmassa myös annoskateutta, kun ihastelimme toistemme tilaamia annoksia. Haluan opettaa lapselleni ravintolakäyttäytymistä jo pienenä, joten käymme silloin tällöin paremmissa paikoissa myös hänen kanssaan. Lapsiperheille ei tuolla luvattu nakkeja ja muusia, mikä on minusta hyvä juttu. Pikkuneiti sai sen sijaan muusin kanssa 38 tuntia haudutettua härkää. Tilasimme hänelle myös jälkiruoan, että pysyisi paikoillaan sen aikaa, kun aikuiset vielä söivät. Onnistui ainakin lähes täydellisesti.

Loma on täydellinen, kun tuntuu, että ei enää stressaa työasioista vaan palaa töihin levollisin mielin. Mulla ei ole niin ollut läheskään aina loman jälkeen, mutta nyt siltä tuntuu. Ehkä se on ihan hyväksi, että ollaan kotona ja nautitaan normaalista elämänrytmistä. Lapsiperheessä se on minusta tärkeää säilyttää myös lomalla. Ruoat ja nukkuma-ajat pitävät ainakin toistaiseksi, kun lapsi on niin pieni. Aikuisetkin voivat nukkua päiväunia ja ne ne vasta maistuvat hyvältä.

Mieheni laski eilen jo viikot kesälomaan (opettajien nyt vain kuuluu tehdä niin) ja minä hämmästelin pääsiäisen läheisyyttä. Minä vaihdoin jo kevät-kesä-verhot ja keväiset värit olkkariin. Tuntuu keväältä, vaikka pakkasta on ollutkin. On hyvä ja onnellinen mieli. Tästä on hyvä jatkaa.

torstai 21. helmikuuta 2013

Vapautuminen


Kai sitä aikanaan jollakin tavalla kasvaa itselleen kipeiden asioiden kanssa sinuiksi. Kun aikansa niitä pyörittelee, ne eivät enää ole mitään juttuja, kokevat jotenkin inflaation ja menettävät voimaansa. Minulle on käynyt näin muutamien pelkojeni kanssa. Kun uskaltaa katsoa niitä silmiin, huomaa, ettei se nyt niin kauheaa olekaan. Aika hienoa, että elämässä voi näin oppia asioita.

Tällä viikolla olen saanut hämmentävän paljon palautetta, että olen rohkea. En tunne itseäni rohkeaksi. Ihan tavalliselta tuntuu. Mutta se on totta, että olen tosiaankin lakannut pelkäämästä ja häpeämästä, kuten jo aiemmin kerroin. Olen tullut sinuiksi sen vl-asian kanssa, hyväksynyt sen. Kun töissä sain tehtävän kirjoittaa vanhoillislestadiolaisten hoitokokouksista, en nähnyt yhtään syytä kieltäytyä työtehtävästäni. Halusin kuitenkin tehdä esimiehelleni selväksi, että hän ymmärtäisi, miten osa lukijoista sen jutun sitten lukisi. Uutispäällikön mielestä sillä ei ollut väliä. Ei minustakaan. Ihan sama minulle, mitä ihmiset ajattelevat, teen vain työtäni mahdollisimman hyvin.

Jännällä tavalla kuitenkin koen, että pelkoni kohtaaminen siitä, että kaikki tietävät, on minulle vapauttavaa. Nimittäin olin oppinut jo lapsesta asti häpeämään vl-uskoa. Tuntuu, että niin pieni ei olisi osannut hävetä, mutta ehkä imin sen tunteen aikuisilta. Ihan pienestä asti laitettiin päät alas autossa, etteivät kaikki kyläläiset näkisi, miten monta meitä oli. Vältettiin julkiselle paikalle menoa koko perheellä. Hävettiin koulussa vähän joka käänteessä: kun piti pyytää lupalappua tanssimisen tai levyraadin takia, kun ei tiennyt tv-ohjelmia ja kun ei ollut katu-uskottavaa suosikkikappaletta. Kaiken maailman asioihin piti selittää, että emme halua, vaikka ei tiennyt tai ymmärtänyt yhtään, miksi ei.

Ihan totta, luulen, että minun piti kasvaa yli kolmekymppiseksi, että lakkasin häpeämästä, siitä huolimatta, että vl-erostanikin on jo puolenkymmentä vuotta. Että vasta nyt on ihan sama, vaikka kaikki tietäisivät. En tiedä, miksi minä koin, että häpeä oli niin kiinteässä yhteydessä vl-uskoon. Usko ei ole ollut ylpeyden aihe, vaan häpeän. Eivät kaikki niin varmaan koe.

Toinen sinuiksi tuleminen liittyy siihen, että en enää pelkää niin paljon tulevaa. Olen taas alkanut luottaa, että kyllä asiat järjestyvät. Olen alkanut nähdä elämässä vaihtoehtoja. Vapautumassa kovasta varmistelun ja miellyttämisen tarpeesta. Alan jopa oppia puolustamaan itseäni. Aika paljon rennompaa näin.

tiistai 19. helmikuuta 2013

Lepää rauhassa vaari


Viime viikonloppuna suku ja perhe oli koossa saattamassa hautaan vaariani. Vaari oli
85-vuotiaana saanut pitkän elämän ja vaikka tietysti tunsin surua vaarin poismenosta,
oli päälimmäinen tunne kuitenkin haikeus. Vaari haudattiin Perä-Posiolle Jumiskon
kylän hautausmaalle. Enää minulla ei asu siellä ketään läheistä sukulaista. Kesämökillä
voi tietysti käydä, ja varmasti käykin, mutta kyllä vaarin mukana lähti kappale myös
sitä seutua minusta. Toisaalta tuntuu, että vaari on edelleen mielessä hyvin elävänä.
Melkein voin kuulla, miten hän naurahtaa ja kommentoi "komiaa Kitka-järveä".

Vaari oli toiseksi viimeinen elossaolevista isovanhemmistani. Tietysti on ollut
etuoikeutettua, että olen saanut tuntea kaikki isovanhempani ihan oikeasti ja heistä
on pitänyt luopua vasta ihan viime vuosina. Vaari osallistui aina ahkerasti suvun juhliin,
tuli aina, kun vain pääsi ristiäisiin, rippijuhliin, lakkiaisiin ja häihin. Niitä oikeasti
minun suvussani riittää paljon, enkä muista, että vaari olisi koskaan sanonut, ettei hän
nyt ihan joka vuosi viitsi juhlissa rampata. Terveys ei viimeisinä vuosina ollut niin
kovin hyvä, joten se oli ihan hatunnoston arvoinen suoritus kiertää juhlat. Minua lämmittää
ajatus, että vaaria kiinnosti, miten me lapsenlapset elimme ja olimme. Hän saattoi soittaa
ja vaikka keskustelu ei niin kovin monisanaista ollutkaan, vaari kuitenkin keskittyi aina
ihmiseen hänet kohdatessaan. Se on paljon se.

Uskonnollinen vaari ei ollut. Ei koskaan puhunut sanallakaan mitään sellaista, ehkä se ei
edes kiinnostanut häntä. Hän harrasti kenoa, ja ehkä joitakin muitakin arpajaisia. Katsoi
paljon televisiota. Nuorempana oli ollut tapana juoda palkkarahoja ja polttaa aina tupakkaa,
kuten sen ajan tukkisavotassa olevilla jätkillä kai oli, mutta ne tavat hän jätti joskus
viisikymppisenä viimeistään. Minä en vaarista sellaisia muista, en nähnytkään. Vaarista ja
jo aiemmin kuolleesta mummosta on ollut oikeasti kiinnostavaa kuulla asioita aikuisena,
ja ymmärtää niitä tunnelmia ja asetelmia, mitä omassa perheessänikin on ollut.

Vaarista jää minulle oppi siitä, miten vaari hyväksyi ihmiset sellaisina kuin he olivat.
Arvosti toisia. Ei koskaan sanonut tai huomauttanut, tai ei ainakaan herkästi. Toisten
opettaminen ei kuulunut hänen tapoihinsa. Hänestä jää hyvä muisto, ja minullakin on siitä
mallia otettavana.

maanantai 4. helmikuuta 2013

Odotan sitä päivää


Vanhaan takertuminen ja katkeruus on syytös, jonka usein kuulee, kun puhuu menneistä vääryyksistä tai pahuudesta. Ne ovat joskus ihan aiheellisia syytöksiä. Mutta mitä pahaa on katkeruudessa? Miksi se olisi vaarallista? Lestadiolaispiireissä sanotaan katkeraksi jokaista, joka esittää kritiikkiä tai on eri mieltä jostakin asiasta. Se on normaali haukkumasana. Katkeruus nostattaa siten entisissä ja nykyisissä lestadiolaisissa herkästi hieman kierroksia. Että kehtaa syyttää katkeraksi.

Minun parhaista ystävistäni reilusti yli puolet on entisiä tai nykyisiä lestadiolaisia. Arvostan heitä kaikkia tosi korkealle, eikä minulla ole tarvettakaan etsiä kaveripiiriäni uudenlaisista kuvioista. Vanhat ystävät ovat valtaosaltaan irtautumisen yhteydessä vähitellen hävinneet. Voihan se olla, että elämä on muutenkin erottanut. Minulla on ollut vl-eroni jälkeen monia vaiheita ja erilaisia suhtautumisen aikoja suhteessa lapsuudenkotini opetukseen. Olen ollut pettynyt, huijattu, loukattu, vihainen, vihannut, säälinyt, nauranut kuin hyvälle vitsille, surullinen. Olen jopa miettinyt, että olisi pitänyt jäädä tuulikaappiin, elää omaa elämää suvun hyväksynnän säilyttäen. Kun sitten sain oman lapsen, alkoivat muistot lapsuudesta nousta pintaan, kipeinä ja tuoreina. Olin unohtanut sen kaiken, todella aidosti halunnut unohtaa, olin halunnut ajatella onnellisen lapsuuden. Mutta elämä on tällaista, että se ei päästä pahaa jäämään piiloon vaan se on käsiteltävä.

Minulla ei ole mahdollisuutta keskustella näistä asioista vanhempieni kanssa. Olen todella yrittänyt. Niin paljon, että olen jo ymmärtänyt, että sitä keskustelua ei minun aloitteestani koskaan käydä. Ei ole sellaisia sanoja, joita en olisi yrittänyt sanoa, että voisin päästä eteenpäin ja taas unohtaa. Kaikki ne sanat on sanottu ja kysymykset kysytty, ilman vastauksia. Kun on hakannut päätään seinään riittävän kauan, ymmärtää, että on aika luovuttaa. Haluan taas voida katsoa lapsuuden perhekuvia ilman, että oksennus maistuu suussa, suru kuristaa kurkussa. Se olisi niin paljon helpompaa, jos sen asian voisi perheensä kanssa käsitellä. Nyt olen saanut tehdä hartiavoimin töitä itse. En vain minä, vaan jokainen sisaruksistani, joka on kokenut siihen tarvetta.

Kerroin jo aiemmin, että olen lakannut häpeämästä mennyttä. Miksi se olisi minun häpeäni, että lapsena lyötiin, että pelkäsin, että jouduin lapsena kantamaan vastuuta perheestäni enemmän kuin olisin mitenkään jaksanut ja voinut? Häpeämällä mahdollistaa sen kaiken jatkumisen, sanoi viisas työkaverini perheväkivallasta. Niin se on, hän on oikeassa.

Muistan lapsuudesta hyviäkin asioita. Muistan hyviä asioita myös lestadiolaisista. Ihania mummuja, jotka tulivat seuroissa hymyillen ja lämpimin käsin, halasivat, antoivat karkkia, ottivat syliin. Kun itse koki olevansa vain numero rivissä ja työntekijä. Tottuneesti puki, riisui, syötti pikkulapsia alakouluikäisenä. Muistan ihania suviseuramuistoja. Serkkuja. Mökkireissuja. Lemmikkejä, satukirjoja. Elämä ei ole mustavalkoinen. Mutta myös musta on, hyvä ihminen kykenee pahaan äärimmilleen venytettynä, ja siitä vaikeneminen voi olla valehtelemista, vaikka oikeasti on paljon enemmän harmaata. Helvettikin voi tulla hiipimällä.

maanantai 28. tammikuuta 2013

Jääprinsessa

Joulupukki toi luistimet kokoa 27 tyttärelleni. Hän oli niitä kovasti toivonut, enkä minä sen kummemmin miettinyt, onko kolmevuotias oikea ikä opetella luistelemaan. Oppii, jos haluaa, niin ajattelin. Päiväkodissa alkoi hiihtäminen myös pienten ryhmässä. "Monosukset on parhaat", neuvoivat tädit.

Kävimme katsomassa suksia kaupassa ja kauhistuin hintoja. Ei tosiaankaan meille osteta niin kalliita urheiluvälineitä kolmevuotiaalle! Sitähän ei tiedä, vaikka tytär luistelisi kerran ja se olisi sitten siinä ja sama voisi käydä hiihtoharrastuksellekin. Ja ensi vuonna jälleen uudet koot ja välineet. Siispä puskaradio laulamaan ja etsimään käytettyjä suksia ja monoja. Ne hienosti löytyivätkin, kiitos siitä!

Tammikuu meni meillä pitkälti sairastaessa, joten luisteluharjoitukset jäivät väkisin kuun lopulle. Viikonloppuna kävimme kokeilemassa ensimmäistä kertaa, miltä tuntuvat luistimet jalassa pikkuneidistä. Itsekin etsin omia luistimiani, mutta minne lie hautautuneet, ei löytynyt. En muistakaan, montako vuotta on edellisestä luistelusta. Monta, se on varmaa. Tytär jaksoi ensiyrittämällä jäällä ehkä viisi minuuttia, ja sitten väsyi. Kentän reunalla olevat keinut veivät voiton haparoinnista luistimilla.

Toisella kerralla jäälle sattui päiväkotikaveri, joka jo osasi luistella. Malli olikin nyt tarpeen motivaation kasvattamiseksi. Olimme onneksi Aino -kirjoista lukeneet, että myös Ainoa harmitti, kun ei heti onnistunut ja että harjoittelemalla Ainokin oppi. Muistuttelin satukirjasta siinä, että pikkuisen harjoittelemalla kyllä tytärkin oppisi. Nyt neiti osasi jo hieman varata painoaan luistinten päälle. "Minä olen jääprinsessa!", hän hihkui ja nosteli jalkojaan hämmästyttävän korkealle. Kolmevuotiaan päätä ei pelko pakota eikä kaatuminen kauhistuta.

Lauantai-iltana jäällä oli mukava tunnelma. Monia perheitä ja nuoriakin luistelemassa. Keksin jo, että lämmin kaakao tai mehu voisi sopia sinne luistinten riisumisen jälkeen. Niin siinä taitaa käydä, että talviurheilu palaa meidän iltoihimme. Ainakin nyt, kun on lapselle varusteet hankittu.

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Suviseuroissa


Avalla alkoi maanantaina huippusuosittu tv-sarja Iholla. Seurasin edellisen kauden ja seuraan tämänkin. Minua kiinnostavat erityisesti Claudia Eve ja Sanni Hurtig, mutta muutkin henkilöt ovat ihan ok. Claudia kuuluu varmaan selvänäkijänä niihin henkilöihin, joiden omasta ajattelusta ja elämästä on monien mielestä kiinnostavaa nähdä pätkiä. Sanni taas on minulle tutuntuntuinen hahmo, koska hän on entinen lestadiolainen, kuten minäkin. Sannin tunteet ja ajatukset ovat minulle tuttuja muutaman vuoden takaa. Pystyin hyvinkin samaistumaan niihin. Haluan kirjoittaa Sannista siksikin, että haluan tässä ilmaista hänelle tukeni. Tiedän, ja olen kokenut sen saman.

Sannia itketti tiistain jaksossa mennä suviseuroihin. Hänellä omasta ratkaisustaan oli aikaa vasta vuosi, kun hän meni uudelleen käymään seuroissa. Sanni mietti, mitä hän laittaa päälleen, koska suviseurat on sellainen muotitapahtuma. Näin minäkin muistan: aina ostettiin uudet vaatteet ja kun ei ollut ihan kalliimpiin merkkeihin varaa, se harmitti. Vl-maailmassa tietty pinnallisuus on itsestäänselvyys. Irtautumisen jälkeen olen kiinnittänyt paljon vähemmän huomiota pukeutumiseeni kuin sitä ennen. On ollut suorastaan helpotus, ettei ole tarvinnut vaatteitaan niin paljon miettiä.

Minä olen käynyt irtautumisen jälkeisten vuosien aikana vain kaksi kertaa suviseuroissa, Liperissä ja tosi lyhyesti sitä ennen Valkealassa. Suviseuroihin Liperiin halusin mennä, koska tuo vuosittainen seuratapahtuma on yksi lapsuuteni parhaista muistoista, niitä hyviä päiviä menneessä elämässä, ja siksi minulle rakas. Tuo käynti suviseuroissa oli minulle kuitenkin hyvin raskas ja surullinen kokemus. Menin suurin odotuksin, halusin haistella tuttuja tuoksuja ja nauttia auringosta, käydä ostamassa jäätelöä ja syömässä seuraravintolassa. Tavata vanhoja ystäviä, joita en ollut nähnyt vuosiin. En kokenut tarvetta piilotella uutta minääni, joten menin paikalle korut korvissa ja iloisella mielellä.

Ensimmäinen tunne oli, että ihmiset tuijottivat. Eivät hyväntahtoisesti vaan vihaisesti, kuin ilkeästi. Niin minä sen koin. Tutut, jopa jotkut sukulaiset, eivät tervehtineet vaan tuijottivat vain. Jotkut, joiden kanssa olin joskus istunut iltaa, seisoivat sipittelemässä ja vilkuilemassa minua. Yhden käden sormilla voi luetella ne tutut, jotka juttelivat kanssani ystävällisesti, kiitos heille siitä vieläkin! Äitini toisteli, "miten hyvin ja tehokkaasti kaikki on järjestetty täällä". Ihan kuin en olisi suviseuroissa ennen ollut! Olin niin järkyttynyt tuosta kokemuksesta, että en mennyt sinne sitten enää toiste. Tajusin, että minun lapsuuteni suviseuroja ei minulle enää ollut, koska niin paljon ihmiset ja heidän asenteensa minuun kuitenkin vaikuttavat.

Voi olla, että kokisin suviseurat nyt toisin. Olen vahvistunut, enkä usko, että enää menisin tolaltani tuijotuksesta. Ehkä osaisin ja ymmärtäisin myös maastoutua paremmin. Joskus ajattelin, että voisimme perheenä mennä suviseuroihin vielä nytkin, mutta tajuan erehtyneeni. Emme me voi, koska haluan suojella lastani. Suviseurat on pitkälti sosiaalinen tapahtuma, eikä se siksi minulle enää toimi. Ehkä me vielä käymme katsomassa, miltä näyttää minun lapsuuteni kesien kohokohdan maisema. Mutta se on jo meille vieras. Ei tunnu yhtään omalta, kuten Sannikin sanoi.

Ps. Vaikka olen kuulunut lapsena ja nuorena "eksoottiseen lahkoon", en pidä siitä, että minut nähdään tuon asian kautta edelleen. Minua ärsyttää, jos ihmiset kuvittelevat, että se määrittelee minut loppuelämäni. Kaikki ihmiset ovat kokemustensa summa. Koulukiusaaminen tai vanhempien avioero voi vaikuttaa persoonaan ja toimintaan myöhemmin. Mutta ei se kaikkea määrää. Ei minunkaan lapsuuteni vl-liikkeessä, jota en ollut itse valinnut.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Jospa hyppäisin


Uusi vuosi 2013 on alkanut. Minulla on paljon kaikenlaista mielessäni tälle vuodelle. Tämä vuosi on kuin täynnä odotuksia. Ehkä muutoksesta, ehkä käännöksistä, ehkä aivan uudesta asiasta. Tuntuu, että se kuplii ja pulppuilee pinnan alla, odottaa hetkeään. Minä tiedän, että kyllä se tulee. Se uusi, muutos. Vielä en siitä puhu, pidättelen vielä. On mukavaa miettiä mielessään asioita, joista ehkä tulee totta.

Viime vuoden keräsin rohkeutta. Ehkä sitä on nyt riittävästi, tai sitten ei. Voi olla, että vieläkin sitä pitää raapia kasaan. Rohkeutta olla minä. Rohkeutta elää se elämä, joka minulle on annettu rohkeasti minuna, piilottelematta, ujostelematta, kohdata ja kulkea se tie, joka on minun tieni. Laittamatta vakan alle sitä, mikä on minussa parasta. Kyllä, minä olen vähän arvaamaton. Ei minusta tiedä, ei.

Onneksi minulla on mies, joka tasoittaa, rauhoittaa ja pitää jalat maassa. Minä irtoaisin niin herkästi. Keksin kaikenlaista, ideoin. Mieheni ei hötkyile, vaikka minä mellastaisin. Niin on hyvä. Olen kauhean iloinen, että juuri hänet minä silloin luentosalista tentistä löysin, tai hän minut. Emme ole päässeet vieläkään yksimielisyyteen, kuka iski kenet ja niin on varmasti hyvä. Minulla on tunne, että yhdessä olemme enemmän. Parempia.

Meillä on ollut viime vuosina hyvää, mutta myös kovaa. Jospa tämä vuosi antaisi valoa ja iloa. Antaisi vihdoin nousta ja elämässä kääntyä lehden, antaisi ottaa uuden kynän ja puhtaan paperin. Minä olen rohkean loikan ihminen. Toivon, että uskallan sen taas tehdä. Se on ehkä tämän vuoden juttuja, mutta niitä asioita on monta.