Ihana sää, ihanat vapaat, hyvät yö- ja päiväunet, hyvää ruokaa, paljon ulkoilua, touhuilua ja yhdessäoloa. Perhemessu ja pääsiäistapahtuma kirkolla. Näistä koostuu meidän pääsiäinen. Se on lapsiperheen versio rauhallisesta vapaasta, johon silti kuuluu myös kristillinen puolensa. Ihan kaikkiin pääsiäistapahtumiin ei päästy lapsenvahdin puuttumisen takia. Tai oikeammin siksi, että yksin ei huvita mennä. Sitten myöhemmin, ehtiihän sitä.
Olen oppinut nauttimaan perhemessuista. Kolmevuotiaan lapsen kanssa sinne menee jo hyvillä mielin, ei tarvitse niin kauheasti taistella, että lapsi pysyisi hiljaa tai paikoillaan. Hän ymmärtää jo puhetta ja malttaa ainakin samanikäisten lasten vieressä istua messun ajan. Sydämessäni läikähtää, kun tytär tanssii afrikkalaisen messulaulun tahtiin. Tätä minä en lapsena kokenut, mutta tämän minä haluan lapselleni antaa. Iloisen, vapaan ja turvallisen uskon. Ilman höpösyntejä, ilman helvetillä pelottelua, ilman rajojen vetämistä uskovien ympärille, ilman syyllisyyttä. Synnistä puhutaan vasta rippikoulussa, minä en sitä opeta vaan oikeaa ja väärää. Mitään en tuputa, ilmankin saa olla, jos niin sitten haluaa. Mutta aamulla kymmentä vaille kuusi hän kuiskii itsekseen "Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on, Jumalan kämmenellä, ei kukaan ole turvaton". Ja hänelle se on maailman luonnollisin asia. Olen siitä niin onnellinen.
Ostin kuluvana keväänä itselleni taas ristikorun. Hukkasin edellisen jonakin Helsingin kesistäni, ehkä voisi sanoa, että symbolisestikin oikeaan aikaan. Silloin, kun vanha tuttu alkoi kiristää ja puristaa. Nyt minulle on vain yhtäkkiä tullut se tunne, että haluan taas ristin. Että suhteeni uskooni alkaa olla kunnossa, minä olen sinut sen kanssa. Edellinen oli pelkistetty rippilahjaksi saatu. Tämä risti on tsirkoneilla koristettu, itse ostettu, kaunis. Silläkin on varmasti osuutensa, että olen käynyt katekumenaatissa. Se on hyvä asia. Kerrankin paikka, jossa saa sanoa epäilyksensä ja kysymyksensä ääneen, kertoa omasta kokemuksestaan, oppia siitä millaista onkaan tämä kristinusko, jota en ole oppinut.
Myös Kari Kuulan melko uusi kirja Kotona kristinuskossa on ollut hyväksi minulle. Se avasi sen, miten väljä on kristiusko. Sen puitteissa saa olla kovin montaa mieltä. Tärkeä oivallus on minulle ollut myös, että kristinusko on luonteeltaan tutkiva, pohtiva usko. Siihen kuuluu etsiminen, Jumalaa kohti kurkottelu, kysyminen. Ei tarvitse niellä pakkopullaa, olla kuin pakkosyötetty hanhi. Ei ole pakko ottaa valmista pakettia, eikä uskon tarvitse olla mikään ainoa totuus, joka pamahtaa päähän. Ei tarvitse olla valmis ja kaiken oppinut koskaan. Usko on iloa ja vapautta. Se vain antaa, ei ota minulta mitään. Ei vain sanoissa, vaan oikeasti, ihan oikeasti.
Ranskalaisen keittokirjan antia sitruunapiirakka, joka on sopivasti kirpeä ja makea.
Pääsiäislauantain kotitekoinen hampurilainen gluteenittomasti. Oli hyvää!
Pääsiäisen iloa sinullekin, joka tämän luet!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti