Ajatuksiani elämästä

Ajatuksiani elämästä

maanantai 4. helmikuuta 2013

Odotan sitä päivää


Vanhaan takertuminen ja katkeruus on syytös, jonka usein kuulee, kun puhuu menneistä vääryyksistä tai pahuudesta. Ne ovat joskus ihan aiheellisia syytöksiä. Mutta mitä pahaa on katkeruudessa? Miksi se olisi vaarallista? Lestadiolaispiireissä sanotaan katkeraksi jokaista, joka esittää kritiikkiä tai on eri mieltä jostakin asiasta. Se on normaali haukkumasana. Katkeruus nostattaa siten entisissä ja nykyisissä lestadiolaisissa herkästi hieman kierroksia. Että kehtaa syyttää katkeraksi.

Minun parhaista ystävistäni reilusti yli puolet on entisiä tai nykyisiä lestadiolaisia. Arvostan heitä kaikkia tosi korkealle, eikä minulla ole tarvettakaan etsiä kaveripiiriäni uudenlaisista kuvioista. Vanhat ystävät ovat valtaosaltaan irtautumisen yhteydessä vähitellen hävinneet. Voihan se olla, että elämä on muutenkin erottanut. Minulla on ollut vl-eroni jälkeen monia vaiheita ja erilaisia suhtautumisen aikoja suhteessa lapsuudenkotini opetukseen. Olen ollut pettynyt, huijattu, loukattu, vihainen, vihannut, säälinyt, nauranut kuin hyvälle vitsille, surullinen. Olen jopa miettinyt, että olisi pitänyt jäädä tuulikaappiin, elää omaa elämää suvun hyväksynnän säilyttäen. Kun sitten sain oman lapsen, alkoivat muistot lapsuudesta nousta pintaan, kipeinä ja tuoreina. Olin unohtanut sen kaiken, todella aidosti halunnut unohtaa, olin halunnut ajatella onnellisen lapsuuden. Mutta elämä on tällaista, että se ei päästä pahaa jäämään piiloon vaan se on käsiteltävä.

Minulla ei ole mahdollisuutta keskustella näistä asioista vanhempieni kanssa. Olen todella yrittänyt. Niin paljon, että olen jo ymmärtänyt, että sitä keskustelua ei minun aloitteestani koskaan käydä. Ei ole sellaisia sanoja, joita en olisi yrittänyt sanoa, että voisin päästä eteenpäin ja taas unohtaa. Kaikki ne sanat on sanottu ja kysymykset kysytty, ilman vastauksia. Kun on hakannut päätään seinään riittävän kauan, ymmärtää, että on aika luovuttaa. Haluan taas voida katsoa lapsuuden perhekuvia ilman, että oksennus maistuu suussa, suru kuristaa kurkussa. Se olisi niin paljon helpompaa, jos sen asian voisi perheensä kanssa käsitellä. Nyt olen saanut tehdä hartiavoimin töitä itse. En vain minä, vaan jokainen sisaruksistani, joka on kokenut siihen tarvetta.

Kerroin jo aiemmin, että olen lakannut häpeämästä mennyttä. Miksi se olisi minun häpeäni, että lapsena lyötiin, että pelkäsin, että jouduin lapsena kantamaan vastuuta perheestäni enemmän kuin olisin mitenkään jaksanut ja voinut? Häpeämällä mahdollistaa sen kaiken jatkumisen, sanoi viisas työkaverini perheväkivallasta. Niin se on, hän on oikeassa.

Muistan lapsuudesta hyviäkin asioita. Muistan hyviä asioita myös lestadiolaisista. Ihania mummuja, jotka tulivat seuroissa hymyillen ja lämpimin käsin, halasivat, antoivat karkkia, ottivat syliin. Kun itse koki olevansa vain numero rivissä ja työntekijä. Tottuneesti puki, riisui, syötti pikkulapsia alakouluikäisenä. Muistan ihania suviseuramuistoja. Serkkuja. Mökkireissuja. Lemmikkejä, satukirjoja. Elämä ei ole mustavalkoinen. Mutta myös musta on, hyvä ihminen kykenee pahaan äärimmilleen venytettynä, ja siitä vaikeneminen voi olla valehtelemista, vaikka oikeasti on paljon enemmän harmaata. Helvettikin voi tulla hiipimällä.

12 kommenttia:

  1. Hei Salla!
    Sehän on nykyään tapana, että negatiivisista kokemuksista kertovaa ihmistä syyllistetään toteamalla: “Sinä olet katkera!”. Tällä vihjataan siihen, että toinen olisi katkera tietoisesti, vaikka kyseessä on spontaani tunne siinä missä mielihyväkin. Kyllä katkeruus on silti myös tunne, joka helposti vie mukanaan ja alkaa myrkyttää ihmisen elämää. Milloin näin on vaarassa käydä, sen olen omalta kohdaltani oppinut tuntemaan siitä, että katkeruus (tai jokin muu negatiivinen tunne) alkaa maistua suussa.
    Rankoista lapsuuskokemuksistasi kommentoisin siten, että monissa perheissä vanhemmille latautuu menneisyyden, jokapäiväisen elämän tai elämäntapojen vuoksi todella kovia paineita. Kun paineet alkavat ylittää sietorajan, niiden purkamiseksi hyödynnetään ketä tahansa, jonka avulla oloa voidaan helpottaa. Monasti omat puolustuskyvyttömät lapset ovat ainoita, joiden kannettavaksi taakkaa on mahdollista sälyttää. Ja eihän tämä karmeus ole pelkästään vl-liikkeen kannattajille ominaista.
    Sinut yliopistoaikoina tunteneena sanoisin silti, että ilmeisen kovat lapsuuskokemuksesi ovat silti jalostaneet sinuun sosiaalisia piirteitä, joita ei muuten ehkä olisi päässyt kehittymään. Runsaslapsisen perheen vanhimpana olet ollut tavallista useamamlle isosisko, joka ominaisuus sinusta myönteisesti henkii vielä aikuisenakin. Se vetoaa varsinkin meihin, joilla ei ole ollut isosiskoa ollenkaan.
    MS

    VastaaPoista
  2. Varmaan on niin, että oma aikuistuminen ja sitten äitiys pakottaa kohtaamaan lapsuuden möröt, jos niitä on jäänyt käsittelemättä. Olisiko sinun mahdollista puhua jollekin ihan ulkopuoliselle, ehkäpä ammattilaiselle asiasta? Itse nyt nelikymppisenä tiedostan, että lapsuudenkivut kulkevat jossain muodossa mukana läpi elämän, mutta se ei ole enää niin raastavaa. Minun kohdallani en voisi kuvitellakaan sellaista mahdollisuutta, että asiat käsiteltäisiin perhepiirissä, haavat on ollut pakko nuolla omin avuin. Omalla kohdallani on auttanut se, että olen hyväksynyt kipeän tilanteen olevan osa elämääni enkä mieti mitä muuta elämäni olisi voinut olla. En myöskään elättele kuvitelmia muutoksesta, sovinnosta tai anteeksipyynnöistä.

    Kuten edellinenkin kirjoitti, kokemuksesi ovat varmasti muokanneet sinusta juuri sen ihmisen, joka sinä olet, myös jalostaneet hyvät puolesi. Vanhempiesi kaltoinkohtelut eivät ole tapahtuneet siksi, että he tunnustivat uskoa vaan siitä huolimatta.

    VastaaPoista
  3. Kiitos hyvistä kommenteistanne.

    En kirjoittanut sitä tuohon postaukseen auki kovin selvästi, mutta olen hyvin ymmärtänyt, että ne ovat kaksi eri asiaa 1 perheeni uskonnollisuus ja 2 perheen ongelmat. Kaikissa lestadiolaisperheissä ei eletty samalla tavalla, perheeni oli poikkeuksellisen jyrkkä monissa asioissa. Aika on myös monin tavoin muuttunut minun lapsuuteni jälkeen. On eri asia kasvaa suurperheen vanhinpana kuin nuorimpana.

    Viime aikoina olen lukenut Kari Kuulan kirjaa Kotona kristinuskossa. Kirja on avannut minulle paljon uusia näkökulmia. Kirjoitan siitä myöhemmin tänne lisää. Kirjassa on yksi kiinnostava pointti: kärsimys kuuluu ihmiselämään. Niin väärin kuin pikkulasten kärsimys ihmisen moraalitajun mukaan onkin, se on kuitenkin vain elämää. Sitä on vaikeaa ymmärtää, mutta jotenkin sen voi kuitenkin ehkä hyväksyä.

    VastaaPoista
  4. Hei!
    Monia näitä menneiden vääryyksien käsittelyyn liittyviä hankkeita rasittaa tietty psykologinen pulma: Ihmiset eivät koe tehneensä pahaa, jos teko on toteutettu spontaanisti, tai tekijän mielestä vaihtoehdottomassa tilanteessa. Kun itse aikoinaan esitin vanhemmilleni kysymyksen, miksi minut lapsena painostettiin/pakotettiin tekemään suorituksia, joita aikuisetkaan eivät kyenneet tekemään, minulle vastattiin: “Mitä muutakaan siinä olisi voinut tehdä?”

    Vastakysymys kaikessa karmeudessaan on niin hyvä, ettei siihen helposti voi jälkiviisaanakaan vastata. Taustallahan on ihmislajille yleisesti kuuluvia heikkouksia, kuten huono valmistautuminen yllättäviin vastoinkäymisiin ja kriisitilanteisiin. On siis varsin haasteellista lähteä jälkikäteen perustelemaan vanhemmilleen, että heidän olisi pitänyt jo ennen perheen perustamista tehdä selväksi, mistä ja miten he hakevat kriisiapua, kun ajautuvat umpikujaisilta vaikuttaviin tilanteisiin. Se, että niiden ylipääsemiseksi ei missään tapauksessa saa turvautua omien lastensa riistämiseen, tahtoo kaikesta yhteiskunnallisesta kehityksestä huolimatta toistua aikakausista riippumatta.

    VastaaPoista
  5. Totta. Kuitenkin on niin, että aikuisella on vastuu tekemisistään. Vaikka paha olisi peritty omilta vanhemmilta, vaikka ei olisi ollut kykyä ja vaikka olosuhteiden pakosta olisi käynyt niin ja näin, aikuisella on vastuu lapsesta, omista tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Minusta tämä ymmärrys on monella hukassa.

    VastaaPoista
  6. En tiedä perheesi ongelmia ja kokemuksiesi taustoja, mutta ethän anna sellaista kuvaa, että useissa vanhoillislestadiolaisissa perheissä olisi mainitsemiasi ongelmia ja ristiriitoja juurikin uskon vuoksi. Samanlaista kuin teidän perheessä on kokemuksiesi mukaan ollut.

    On tärkeää erottaa usko ja uskoon kuulumattomat (perheväkivalta, alistaminen tms ei todellakaan KUULU tietääkseni minkään uskontokunnan hyväksyttyihin toimintatapoihin) asiat toisistaan. Toki asiat voivat jollain tapaa liittyä kokemuksissasi toisiinsa, mutta kaikkea ei voi laittaa vakaumuksen syyksi. Tai voihan siihen jossakin perheessä vanhemmat väärällä tavalla vedota, mutta se ei tee meistä kaikista vanholillislestadiolaista samanlaisia kasvattajia.

    Kasvatusmetodit ja vanhempien toimintamallit olisivat voineet olla teidän perheessä jollain tasolla samansuuntaisia ilman vakaumuksellista taustaakin ja suurta lapsimäärää..?

    Yritän sanoa tässä sitä, että omassa lapsuudenperheessäni en ole kokenut mitään vastaavanlaista vaikka olemme vanhoillislestadiolaisia ja lapsia on ollut keskivertosuomalaisen perheen lapsilukumäärään verrattuna paljon. Elämä ei tietenkään ole ollut pelkkää iloa eikä liioin helppoa, mutta ei se varmaan toteudu täydellisenä yhdessäkään perheessä..?

    Tasapainoisessa perheessä koetaan ilon lisäksi myös pettymystä ja vaikeitakin hetkiä. Suuren lapsimäärän kasvattaminen on haasteellista ja vaatii myös lapsilta paljon, mutta se ei myöskään ole mahdotonta. Olenhan minä yksi hyvä todiste siitä ;) Tasapainoinen, onnellinen ihmisyksilö, erilaisesta taustasta huolimatta.

    Myös yksi-tai kaksilapsisessa perheessä voi kasvaa onnettomia lapsia niin kuin vastaavasti isossa porukassa voi kasvaa onnellisia lapsia. Kaikki ei myöskään siellä puolella ole niin mustavalkoista.

    Jokaisessa perheessä lienee omat haasteensa ja ongelmakohtansa, mutta minun kokemani "huonot asiat" lapsuudessa ei liity millään tavalla uskomiseen. Ihan normaaliin kasvuun ja itsenäistymiseen, oman paikan hakemiseen.

    Meitäkin vl-perheitä on hyvin erilaisia, monenlaiseen junaan. Asioista saa puhua ja omista kokemuksista saa kertoa, se on sinun totuutesi. Mutta älkäämme puhuko faktana ja yleistäkö asioita, jotka eivät ole totuutena meidän useamman vl-perheen elämässä.

    t. 24v rouvashenkilö

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin kirjoitettu! Noin minäkin ajattelen asian. Ja mitä enemmän on tässä elämän varrella tutustunut ei vl-perheisiin, niin ei se elämä niissäkään todellakaan ole ongelmatonta, on suuriakin ongelmia ja hyvinkin vahingoittavia. Ja sitten myöskin aika, jolloin Sallakin olet elänyt lapsuuden... Elämisen tyyli ja kasvattaminen on ollut esim. maaseudulla monesti samansuuntaista myös ei vl-perheissä. On ollut isompia perheitä, itsekin tunnen lapsuuden ajoilta naapureita, jossa 5-8 lasta oli hyvinkin tavallisia, ja myös niissä lapset joutuivat ottamaan vastuuta perheen toiminnoista: autettiin kotitöissä, katsottiin vanhempien navettareissun ajan toisia sisaruksia jne.. Eli sen tyylinen elämä on kuulunut myöskin siihen aikaan ja ollut hyvinkin tavallista, eikä se tarkoita, etteikö esim. vanhemmat olisi välittäneet lapsista, taikka vastuu ois sysätty lapsille... Ajat muuttuvat ja myös elinympäristö muuttuu. Itse olen äärettömän onnellinen siitä, että on opetellut pienestä pitäen, pienin askeilin vastuun ottamista erilaisista asioista. Se kieltämättä helpottaa monia asioita elämän varrella. Ei ole niin peukalokeskellä kämmentä, eikä myöskään pienet elämän vastoinkäymiset aiheuta mitään suuurta kriisiä elämässä. Työntäyteisestä elämästä sekä ei myöskään perheen silmäteränä (tarkoitan ei täydellistä huomiota saaneena)voin elää tasapainoista, onnellista perhe-elämää neljän pienokaisen ja rakastavan miehen kanssa :)

      Poista
  7. En ole väittänyt, enkä väitä, että se, mitä minä koin, olisi kaikkien kokemus. Kaikki eivät koe edes saman perheen sisällä asioita samoin. Olen erottanut vl-liikkeeseen liittyvän ja toisaalta perheeni ongelmien taustat toisistaan osittain. Kokonaan niitä ei voi erottaa, koska näen, että jotkut asiat johtuivat toisista. Vl-uskon yksi kulmakivi ehkäisemättömyys kätkee taakseen pirullisia asioita, kun sitä pilkuntarkasti noudatetaan. Tämä on tosiasia, jonka vl-liikkeessä monet haluavat kiistää. (esimerkiksi masennusta eivät kaikki hyväksy syyksi käyttää ehkäisyä) Vl-liike ei ole tässä yhtenäinen.

    Aion kirjoittaa vielä joskus myöhemmin siitä, mitä suurperheen elämään liittyviä asioita vl-perheissä yleisesti on. Olen kuullut useita tarinoita omani lisäksi, vaikka tiedänkin, että hyvinkin on joillakin mennyt. En ole ihan varma, kumpi on se marginaali, hyvä vai paha tarina. Entä jos oletkin onnellisen vl-perheen kasvattina poikkeus, vaikka et sitä tiennyt? Näistä kun ei vl-piireissä puhuta.

    VastaaPoista
  8. Täydennän vielä, että vääryydelle valjastettuna usko on aina kauhea asia. Kun esimerkiksi piiskaamista ja muuta fyysistä väkivaltaa perustellaan Raamatulla. "Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa". Se on kuvottavaa. Näin minä olen kuullut perusteltavan enkä vain minä.

    VastaaPoista
  9. En sanoisi aivan noin, että olen poikkeus. Koska minun lähipiirissäni on paljon onnellisia suurperheen kasvatteja. Lieneekö se auttavana tekijänä, että minun lähiyhteisössäni on saanut kyseenalaistaa asioita ja asioista niin uskomisen asioista kuin kasvatuksestakin on saanut aina avoimesti puhua ja kysellä, olla erimieltäkin.

    Mitään ei ole koskaan jätetty Sanan alle niin, että jokin teko olisi perusteltu Raamatulla ja sitä ei ole selitetty auki. Tuonkin kohdan "joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa" voi tulkita monella eritavalla. Minusta sitä ei pidä tulkita kirjaimellisesti, että lasta saisi lyödä. Koska ketään EI saa lyödä tai fyysisesti kurittaa. Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että "vääryydellä valjastetu usko on kauhea asia". Kyllä. Se on väärin.

    Moni muukin asia, niin kuin vaikka tämä ehkäisy ei ole meille perheessäni opetettu mustavalkoisesti. Kenenkään ei ole pakko synnyttää fyysisen eikä myöskään henkisen terveyden uhalla. Asiat on hyvin tapauskohtaisia ja myös jokaisen ihmisen omantunnon asioita.

    On vain fakta, että negatiivisista asioista on ehkä helpompi puhua julkisesti ja mediassa varsinkin, mutta ei ole montaa vl-ihmistä, joka olisi omalla nimellään kertonut kuinka hyvä on olla sellainen kuin on ja kuulua paljon parjattuun yhteisöön. En tiedä miksi näin on? Toisaalta en minäkään koe tarvetta julkisesti kertoa, että minulla menee hyvin vaikka olen vanhoillislestadiolainen. Miksi pitäisi? Olen vain ja elän omaa elämääni välittämättä median ryöpytyksestä.

    -edellinen anonyymi

    VastaaPoista
  10. Tämä onkin kiinnostavaa kuulla, miten osa tulkitsee "kieltoja". Hieno asia, jos koet noin. Raamatusta löytyy perusteet väkivaltaan tai väkivallattomuuteen. Ehkäisy ei selvästikään enää monille ole mikään automaattisesti kadottava synti, näin se maailma muuttuu. Ehkä se ei ollut kaikille sitä koskaan, mutta minä olen kyllä kuullut opetettavan niin. Tätä pitäisi ihan niiltä vanhoilta uskovaisilta kysyä...? ;) Mutta hieno juttu, jos näin!

    VastaaPoista
  11. Olen myös AnoNyymi vl, jonka kotikasvatuksessa ovat aina vanhemat muistuttaneet, ettei naimisiin pääseminen [ vl:t tietää mitä pääsemisellä tarkoitan lieveilmiöineen] ole tyttöjen elämän tärkein päämäärä. Aina ovat myös sanoneet, että terveys on myös naisen oikeus, eli e-asiassa ei pidä olla mustavalkoinen.

    Vanhempani eivät koskaan ole väittäneet olevansa aina oikeassa, ja ova surreet sitä, etteivät ole kyenneet olemaan mieleatänsä hyviä vanhempia. Sitä samaa kipuilua käy varmasti jokainen vanhenpi, oli lapsia yksi tai enemmän. Psykologit sanovat, että terve syyllisyys on terveen vanhemman tärkeimpiä ominaisuuksia. Sen avulla ihminen kasvattajana pyrkii hyvään.

    Minusta yleistykset puoleen ja toiseen ovat vaarrallisia, samoin toisen kokemuksen kyseenalaistaminen. Sanon vaikka tätä ei saisi sanoa, myös VL:n hyvä kokemus uskosta on tosi.

    VastaaPoista