Kävimme sitten Fridan kanssa Brysselissä tuossa marraskuun puolivälissä. Etukäteen mietin paljon vauvan kanssa matkustamisen mahdollisia ongelmia ja yritin selvittää niitä jo ennalta. Kaikki meni kuitenkin mainiosti. Tytär, tuo pikkuinen reissunaisenalku, ei ollut lentämisestä moksiskaan. Mitä nyt korkeintaan vähän harmitti, kun piti pysyä nousujen ja laskujen aikana paikoillaan vöissä eikä saanut taputtaa edessä istuvan miehen päätä. (mies oli onneksi tuttu ja samaa seuruetta, kiitos vain kärsivällisyydestä Ari)
Lähdimme tyttären kanssa matkaan varustautuneena rattailla, kantorepulla ja isohkolla matkalaukulla. Varasin runsaasti vaihtovaatteita, jos vaikka tytär innostuisi itseään sotkemaan. Otin myös itse mukaan paljon vaatetta -liikaa, voin nyt sanoa-, koska epäilin lapsen sotkevan myös minut. Kantoreppu oli aarre. Hankin Manducan repun juuri ennen matkaa ja annoin lapsen viikon ajan totutella siinä istumiseen. Frida istuikin siinä mielellään, ja matkalla lapsi sai olla repussa aina, kun liikuimme. Hän jopa nukkui siinä tyytyväisenä. Minulla oli kuuma, koska lapsi on aikamoinen lämpöpatteri ja tehokasta liikuntaa tuli samalla aika mukavasti. Mutta voin lämpimästi (!) suositella kantoreppua ja ainakin Manducan reppu oli mainio.
Euroopan kaupungeissa, tai ainakaan vanhoissa keskustoissa, ei tunnetusti esteettömyys ole se ykkösjuttu. Rattaista olisi ollut varmasti enemmän iloa, jos emme olisi liikkuneet niin paljoa metrolla. Metrossa ne olisivat olleet vain tiellä. Kantoapua käsilaukun kanssa (se painoi, koska oli kannettava vauvanruokaa niin paljon mukana) sain seurueen herroilta, ja se olikin korvaamaton apu. En varmaankaan olisi aivan yksin näin tyytyväinen matkaan jälkeenpäin. Kävimme keskustassa rattaillakin, mutta matka oli lyhyt ja pystyimme kulkemaan sen kadulla. Frida ei ihmisvilinässä rattaissa nukkunut tavalliseen tapaan, mutta kantorepusssa sekin onnistui.
Menimme vauvani kanssa joka ilta hyvissä ajoin hotellihuoneeseen rauhoittumaan ja tilasin illallista huonepalvelusta. Yhtenä iltana Frida nukahti yöunille jo puoli kahdeksan, joten kyllä reissaaminen otti tytön voimille. Sen sijaan minä olin kotiin palattua hirmuisen väsynyt, mutta myös onnellinen. Kliseistä kyllä, mutta matka vahvisti itseluottamustani äitinä ja uskoani siihen, että pärjään tytön kanssa missä vain. Tuntui, että lapsi on entistäkin rakkaampi ja läheisempi. Olin myös ylittänyt itseni: en hermostunut kertaakaan, vaikka tilaisuuksia olisi kyllä ollut. Ja kaikki menikin sitten hyvin.
Kaiken kaikkiaan, voin suositella vauvan kanssa matkustamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti