Sinkkuelämää

Tuulessa ja tihkusateessa kotiin elokuvista pyöräillessä vähän huvitti. Minä, 3-kuukautta vanhan vauvan äiti, siinä pyöräilin pynttäytyneenä mekkoon, helmiin, toppiin ja rannekoruun. Olin juuri katsonut Sinkkuelämää mukavassa seurassa. Sen verran oli pitänyt laittautua, että käytännöllisimmästä päästä ei asu tietenkään tuohon säähän ollut. Paleli. Mutta mieli oli pirteä ja iloinen, sokerikuorrutettua toista todellisuutta nauttineena.

En ole mikään pitkänlinjan Sex and the City -fani. Löysin koko sarjan vasta edellisen Sinkkuelämää 1 -elokuvan ensi-illan jälkeen ja äitiyslomani aluksi katselin tuotantokausia urakalla läpi. Joitakin jaksoja oli toki tullut aiemminkin katsottua, mutta ei sillä intensiteetillä. Toisethan ovat seuranneet sarjaa ja kasvaneet sen edetessä. Jokaisella oli myös oma suosikkisulhonsa Carrielle ja tietysti oma suosikkipäähenkilönsä. Sinkkuelämää on yhden sukupolven naisten yhdistävä juttu. Ja se muuten näkyi täpötäydessä elokuvateatterissa, jonne oli muutama todennäköisesti mukaan pakotettu poikaystäväkin eksynyt naisjoukkoon.

Omat sinkkuvuodet ovat onnellisesti ohi. Se ei silti estä nauttimasta tästä tv-sarjasta ja elokuvista. Sinkkuelämää jaksetaan aina arvostella sen ökyelämän ihailusta, häpeilemättömästä vapaasta seksistä ja kulutushysteriasta. Onhan se sitä, mutta kuka sen jaksaa ottaa niin vakavasti? Ainakin itse koen, että kaikesta tiedostamisestani huolimatta voin huoletta katsoa sitä sortumatta itse sellaiseen elämään. Eikö elokuvan ole tarkoituskin tarjota toista todellisuutta, jota voi nauttia pieniä annoksia? Kyllä minä voisin joulupukilta ottaa nämä elokuvat dvd:llä juuri omia arjesta pakenemisen hetkiä varten.

Pieni pynttäytyminen silloin tällöin, kuohuviini ja nauru ystävien kanssa on jokaiselle naiselle paikallaan. Miksei miehellekin. Kun se yhdistettiin tähän sisällöltään vähäiseen, mutta mielialavaikutukseltaan suureen elokuvaan, saatoin hipsiä taas tyytyväisenä omaan äitielämääni. Naisenergiaa nauttineena.